Title: Ruusuja epäkuolleiden puutarhassa
Author: Larjus
Chapters: Lyhykäinen oneshot
Fandom: Moonlight Lovers
Pairing: Raphaël/Vladimir
Genre: Drama, hienovarainen romance
Rating: S
Disclaimer: Moonlight Lovers on ChiNoMikon ja muun Beemoov-staffin käsialaa ja kuuluu heille. En ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: Vladimirin ja Raphaëlin yhteinen hetki puutarhassa.
A/N: Perusmeininki: otomepeli ja minä shippaan eri deittivaihtoehtoja keskenään enkä MC:lle
Vladimir on pelissä punastellut jonkin verran (yllättävänkin paljon, jos minulta kysytään o.O ja miten vampyyrit edes punastuu?), mutta en kyllä tiedä, miten OOC:tä tämmöinen ujosteltu ja punastelu sille on
Mut jotenkin viihdyttävä ajatus.
Ruusuja epäkuolleiden puutarhassaKartanon puutarha oli ollut alusta alkaen Vladimirin silmäterä ja huolenpidon kohde. Hän muisti jok’ikisen kasvin, joka kasvoi kartanon ja sen muurien suojassa, ja huolehti niistä kaikista asialle syvästi omistautuneena. Vladimir rakasti kasvejaan, vaikka samalla ne sinnikkäästi muistuttivatkin häntä hänen entisestä elämästään ja ihmisistä, jotka kauan sitten olivat olleet hänelle hyvin rakkaita. Tunne oli katkeransuloinen: puutarha oli ainoa asia, joka muistutti häntä menneestä, entisestä elämästä ja menetetyistä rakkaista, mutta samaan aikaan se oli myös hänen uuden, nykyisen lempensä ja kiintymyksensä symboli.
”Miten kaunista, kuten aina.”
Raphaëlin pehmeä, rauhallinen ääni kuului jossain Vladimirin takana. Vampyyri seisoi muutaman metrin päässä kasvot kohti atsaleapensaita. Kevyt tuulenvire tanssahteli hänen yönsinisissä hiuksissaan.
”Kiitos”, Vladimir vastasi yksinkertaisesti. Hänen ei tarvinnut sanoa enempää. Yksi sana välittäisi eteenpäin kaiken sen, mitä Vladimir tunsi ja halusikaan sanoa, ja Raphaël kyllä osaisi ymmärtää vastauksen juuri oikein.
Vladimir arvosti syvästi sitä, miten paljon Raphaël tuntuikaan pitävän puutarhasta. Vaikka kirjasto oli selvästi tämän lempipaikka kotikartanossa, Vladimir oli aidosti ilahtunut, kun Raphaël oli kerran eksynyt puutarhan puolelle ja heti kiintynyt kokemaansa. Muut kartanon vampyyrit eivät tuntuneet tajuavan kasvien kauneutta, eivät ainakaan riittävästi Vladimirin mielestä. Sen sijaan Raphaël, joka ei edes voinut nähdä kukkia kaikessa loistossaan, arvosti niitä enemmän kuin kukaan näkevä koskaan voisi (tietenkin Vladimiria itseään lukuun ottamatta).
Vaikka Vladimir ja Raphaël olivat alun perin löytäneet yhteisen kiinnostuksen kirjastossa, Vladimirin mieltä lämmitti, että puutarha oli mahdollistanut sille tilaisuuden syventyä. Kirjat ja kasvit, mikä voisikaan paremmin yhdistää kahta vanhaa, eri vuosisadoilla elänyttä vampyyria, jotka molemmat vierastivat nykymaailman menoa ja halusivat pitää kiinni siitä, mitä oli heidän elinaikanaan ollut. Olihan heillä eronsa ja erimielisyytensä, mutta kenelläpä ei. Enemmän heillä kuitenkin riitti ymmärrystä ja hyväksyntää toisilleen.
”Tämä tuoksu on suorastaan jumalainen”, Raphaël sanoi ja kääntyi Vladimirin puoleen.
”Niin on”, Vladimir vastasi. ”Jokaisella kasvilla on oma ainutlaatuinen tuoksunsa, ja yhdessä ne muodostavat tämän upean tuoksujen cocktailin.”
Raphaël hymyili kuin Vladimir olisi sanonut hänestä jotakin huvittavaa. Hän käveli hiljakseen puutarhan hiekoitettua polkua sinne, missä tiesi penkin sijaitsevan pensaiden suojaamana. Vladimir seurasi muutaman metrin päästä, miten sulavasti Raphaël asettautui penkille istumaan, ilman pienintäkään epäröintiä tai hapuilua. Tämä todella tunsi puutarhan hyvin.
”En kyllä tarkoittanut kasveja”, Raphaël sanoi sitten, kun Vladimir tuli hänen viereensä istumaan. Tämä ei täysin ymmärtänyt, mitä toinen oikein meinasi, mutta sanat saivat silti poskipäät kuumottamaan. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Raphaël voinut nähdä hänen kasvoilleen kohonnutta punaa.
Raphaël sipaisi sivuun poskiaan kutittelevat kiehkurat ja kosketti sitten Vladimirin kättä kevyesti. Kuten oikeastaan aina, Vladimirin kädet oli verhottu hansikkaisiin. Raphaëlin sormet tanssahtelivat tämän kämmenselällä hetken, kunnes hän nosti käden ilmaan ja kannatteli sitä hellästi kuin linnunpoikasta.
”Saanko?” hän kysyi.
Vladimir tiesi, mitä hän tarkoitti.
”Saat.”
Hellävaroen Raphaël veti hansikkaan pois Vladimirin kädestä ja antoi heidän paljaiden sormiensa hakeutua toistensa lomaan. Vladimir tajusi vasta nyt, että normaalista poiketen Raphaël oli itsekin käyttämättä hansikkaita, ja ihokontakti sai hänet värähtämään.
”Suorastaan jumalainen”, Raphaël toisti aiemmin lausumat sanansa ja painoi Vladimirin käden poskeaan vasten.
Sitten kumpikaan ei sanonut enää mitään. Yön äänettömyyden rikkoi vain tuuli, joka kevyesti kahisteli puutarhan puiden ja pensaiden lehtiä. Raphaël nautti rakastamastaan tuoksusta, ja Vladimir oli aidosti iloinen (niin kauhealta kuin se kuulostikin) siitä, että tämä oli sokea, sillä kenenkään,
varsinkaan Raphaëlin, ei koskaan tarvitsisi nähdä hänen kasvoillaan nuotion lailla helottavaa punaa.
Sellaisia ruusuja hän ei puutarhaansa kaivannut.