Tässä tulevat viimein viimeiset kolme raapaletta. Varokaa viittauksia rajuhkoon seksiin sekä kamalaa huijausta: viimeinen pätkä ei ole mikään oikea raapale, vaan siinä on 400 sanaa 
En millään saanut karsittua sitä lyhyemmäksi, eikä sen puolittaminenkaan tuntunut mielekkäältä.-
VIII - 350Melkor ohjaa Maironia eteenpäin alaselälle painetulla kädellä. He saapuvat kammioon, jossa kuplii rikintuoksuisia kuumia lähteitä. Melkor lausuu hiljaisen sanan, ja viileänsinisiä liekkejä syttyy seinien soihtuihin. Ne ovat kaukana, eikä niiden valo riitä tekemään tilasta valoisaa, vaan päinvastoin kietoo heidät epätodelliseen kylmänhimmeään hehkuun. Se kiiltää veden pinnalla ja Melkorin silmissä.
Melkor irrottaa otteensa Maironista ja pyyhkäisee mustat hiuksensa olkansa yli, alkaa avata kaapumaisen takkinsa kauluksen pieniä hopeakiinnikkeitä.
“Et kai -” Mairon puuskahtaa, mutta Melkor vain hymyilee ja antaa takin valahtaa lattialle. Sanat lakastuvat Maironin kielelle ja hän nielaisee. Kurkku tuntuu kuivalta kuin autiomaa. Melkorin keho paljastuu asteittain valan riisuessa kaikki vaatteensa, ja Mairon tuntee hengityksensä kiihtyvän ja poskilleen nousevan syvän, paljastavan punan. Hänen oma oranssi liekkinsä leijuu yhä hänen vierellään, piirtäen valan keholle varjoja ja korostaen pehmeällä valollaan lihasten kaaria, mutta Mairon on niin hämmentynyt, että liekki vuoroin värisee ja vuoroin räiskähtelee hallitsemattomasti.
Melkor astuu matalaan altaaseen, ja tumman veden aaltoileva pinta hipoo tämän reisiä. Maironin tulisi katsoa pois kaikesta siitä, mitä vesi ei peitä alleen, hänen tulisi lähteä pois, mutta kun Melkor ojentaa hänelle kätensä, ei hän voi olla astumatta lähemmäs.
“Kylve kanssani, Mairon. Vesi on kuumaa”, Melkor taivuttelee tietäen, että tulenhenkenä Mairon viihtyy lämpimässä. Ääni ottaa Maironista vallan, saa hänet polvistumaan altaan reunalle. Hänellä on päällään pehmeäkankaisten housujen päällä yksinkertainen pitkähihainen tunika, jota pitää kiinni ohut kankaaseen ommeltujen metallilenkkien läpi kulkeva kultainen ketju. Melkor vetää sen pois nopein liikkein, ja Mairon värisee kun vala työntää tunikan hänen harteiltaan. Kalpea iho näyttää kammion hämärässä sinertävältä, ja Melkor hyrisee arvostavasti nähdessään Maironin ensi kertaa näin paljaana.
Valan kädet tuntuvat viileiltä Maironin iholla kun Melkor viimein koskettaa häntä ja vetää hänet lähemmäs. Kosketus liukuu hellästi kyljiltä lanteille, hivuttamaan housuja alaspäin. Maironin kasvoja polttaa, mutta hän antaa Melkorin riisua kaiken.
Vesi höyryää ja tuntuu miellyttävän lämpimältä, kun Melkor auttaa Maironin altaan reunalta alas veteen ja vetää hänet kauemmas reunasta. Keskellä allasta vesi on niin syvää, etteivät Maironin jalat enää yletä pohjaan. Hän kietoo vaistonvaraisesti ensin käsivartensa valan kaulaan ja sitten säärensäkin tämän lanteille Melkorin vetäessä hänet lähelle. Vahvat kädet pitelevät häntä ja kylmät huulet painuvat kaulan herkälle iholle. Mairon sulkee silmänsä ja antautuu kannateltavaksi.
-
IX - 300Tunteja myöhemmin Melkor kantaa hänet ulos kammiosta, toisia portaita ylös kunnes he saapuvat pienempään kammioon, jota hallitsee taljojen peittämä suuri sänky. Huoneen toisella puolella takassa loimuaa sinivihreä tuli, joka näennäisestä kylmyydestään huolimatta lämmittää tilaa. Mairon inahtaa kun Melkor laskee hänet taljoille; vala on nyt hellä, mutta Maironin ihoa värittävät todisteet siitä, että tälle on luontevampaa koskettaa rajusti ja karskisti. Lukuisia mustelmia ja puremia kivistää, eikä Mairon halua edes ajatella, kuinka kauan käveleminen tulee tuntumaan pahalta.
“Voi sinua”, Melkor kehrää kuullessaan äänen. “Vieläkö sinuun sattuu, vai oletko muuten vain laiskalla tuulella?”
Mairon nyrpistää hänelle nenäänsä, mutta antaa Melkorin kuitenkin tulla kanssaan sänkyyn. Vala ei jää kohteliaasti omalle puolelleen, vaan kierähtää muitta mutkitta Maironin ylle ja vangitsee hänet leveän rintansa ja upottavanpehmeän patjan väliin. Hänen kosteat hiuksensa valahtavat hartioilta mustaksi verhoksi Maironin kasvojen molemmin puolin.
“Ei enää”, Mairon valittaa tuntiessaan paljasta reittään vasten, ettei Melkor ole ollenkaan yhtä uupunut kuin hän itse. Vala tuhahtaa ja kumartuu suutelemaan hänen kaulaansa, mutta suudelmien pehmeydestä Mairon tietää, ettei Melkor tunne ainakaan vielä tarvetta enemmälle. Tämän raskas paino hänen yllään, terävät hampaat lähellä kaulaa ja hiuksiin kietoutuva käsi saavat Maironin hetkeksi tajuamaan, kuinka helppoa Melkorin olisi pakottaa hänet, vaikka hän kuinka kieltäisi ja anelisi. Juuri nyt valan läheisyys on kuitenkin tervetullutta, eikä hänen tarvitse ajatella muuta, joten hän työntää ajatuksen pois.
“Tottelisitko, jos pyytäisin sinua jäämään tänne?” Melkor kuiskaa hänen korvaansa.
“Sänkyysi?”
“Linnoitukseeni”, Melkor murahtaa ja näykkää kevyesti herkkää korvanlehteä. Mairon värähtää, mutta pudistaa päätään. Melkor vetäytyy taaksepäin katsoakseen häntä silmiin, ja tämän katseessa välähtää jotakin vaarallista.
“Entä jos käskisin?” Nyt äänen hiljaisessa jyrinässä kuuluu Melkorin valtavan voiman kaiku.
“En sittenkään”, Mairon sanoo ja antaa tulen välähtää silmissään. Melkor on vahvempi, mutta Mairon on tässä omasta tahdostaan, eikä häntä voi pidätellä määräänsä enempää.
Melkor hymyilee, kuin Maironin sanat olisivat hänelle mieleen, ja painaa huulensa Maironin omille.
-
X - uni - 400Maironin keho alkaa tuntua uupumuksesta painavalta. Hän tietää, ettei valarin tarvitse nukkua, niin kuin ei hänenkään tarvitsisi ellei hän olisi näin väsynyt, mutta Melkor jää silti hänen kanssaan sänkyyn. Kierähtää pois hänen päältään, venyttelee kuin tyytyväinen kissa, ja kerää sitten Maironin mukavasti kylkeensä. Mairon nojaa päätään valan rintaan ja huvittaa hetken itseään laskien sydämen hitaita lyöntejä.
Hän ei muista nukahtavansa, mutta niin täytyy käydä, sillä hän herää myöhemmin Melkorin istuessa takaisin sängyn laidalle ja sipaistessa mustelmaa hänen solisluullaan. Mairon avaa silmänsä hitaasti, räpyttelee pois unen viimeisiä repaleita. Unikuvat katoavat nopeasti hänen otteestaan, mutta hän muistaa nähneensä loputonta pimeyttä ja sen läpi lentäviä suuria petoja. Kuin käärmeitä, mutta ne sylkivät terävien hampaidensa takaa tulta ja laavaa kuin tulivuoret, ja niillä oli suuret siivet.
“Millaisia unia näit?” Melkor kysyy ja ojentaa Maironille kangasmytyn, joka paljastuu hänen eilisiksi vaatteikseen, jotka hän unohti lähdekammioon. Ne ovat ryppyisiä, mutta Mairon vetää ne päälleen ja yrittää tuntea olonsa normaaliksi.
“Rakenna minulle ahjo”, Mairon vastaa letittäessään hiuksiaan. “Johonkin suureen saliin. Sitten näet.”
Melkor virnistää; Mairon olisi yhtä hyvin voinut suoraan luvata tulevansa vielä takaisin ja ennen pitkää jäävänsä niille teilleen.
“Rakennan sinulle vaikka kokonaisen linnan. Mitä aiot tehdä nyt, tulenhenkeni?” Melkor kysyy ja tarttuu letistä jääneeseen kevyesti kihartuvaan suortuvaan. Nykäisee sitä leikillisesti ennen kuin asettelee sen Maironin korvan taakse.
“Menen takaisin ja yritän esittää, etten ole ollut täällä”, Mairon huokaisee. Siitä ei tule helppoa; kehon jälkien lisäksi hänestä tuntuu, että Melkorin kosketuksen täytyy jotenkin näkyä hänen hengessään, viattomuuden viimeisten rippeiden katoamisen täytyy jotenkin kuulua hänen äänessään ja piirtyä kaikkiin liikkeisiin ja katseisiin.
“Puhun vaivihkaa muutamille, jotka saattavat haluta seurata meitä tänne”, hän jatkaa, hyvin tietoisena siitä, että näissäkin sanoissa on epäsuora lupaus, suostumus ajaa valan asiaa ja koota joukkoja tämän taakse.
Mairon nousee ylös, ja Melkor saattaa hänet loputtomien käytävien ja portaiden labyrintin läpi Utumnon uloskäynnille. Matkan aikana kumpikaan ei sano mitään.
Maironin poissaolo on varmasti jo huomattu, ja hänellä alkaa olla kiire kotiin. Ajatus tänne jäämisestä houkuttaa kuitenkin hetki hetkeltä enemmän, ja kun Melkor painaa hänet hetkeksi ovea vasten ja varastaa vielä muutaman kosketuksen, valasta irrottautuminen tuntuu tuskallisen vaikealta. Utumnon ylemmät salit ovat luotaantyöntävän kylmiä, eikä Mairon vielä tunne niissä hiipiviä kauhuja, mutta silti hän tuntee olonsa vapautuneemmaksi täällä kuin Valinorissa.
“Palaat pian luokseni”, Melkor sanoo jäähyväisiksi hänen huuliaan vasten, samaan aikaan omahyväisen varmana ja kuitenkin osittain pyytäen. Mairon vetäytyy hänen otteestaan ja astuu ulos suurista ovista katsomatta taakseen, mutta sisimmässään hän tietää sanojen olevan totta.
-
Kiitos lukemisesta! Näitä oli hurjan kivaa kirjoittaa, ja ehdottomasti aion kirjoittaa Silmarillionista lisääkin nyt kun tuli lähdettyä tällä fandomilla Rare10-haasteeseen.
Jätäthän kommenttia jos luit loppuun ja tykkäsit! <3
