Author: Westy
Genre: Angst, tavallaan
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei varoituksia
A/N: Haasteena
tämä, sanana 23.
marraskuu.
Se muistutti minua aina Hänestä.
Kävelin Hesperian puiston halki askeleet kevyesti maata hipoen. Vaalea tukkani oli leikattu lyhyeksi, mutta muutama haiven vielä kutitteli niskaani – minulla ei ollut rahaa edes Helsingin halvimpaan parturiin, joten olin itse tarttunut puikkoihin keskiverroin tuloksin. Kenkäni – pari vuotta vanhat Niket kirpputorilta – olivat hieman rikkinäiset, mutta se ei haitannut minua lainkaan. Olin astunut vahingossa lätäkköön muutama kortteli sitten, joten kosteat sukat takertuivat varpaisiini ja saivat minut todella toivomaan, etten vilustuisi. Kamelin selkä oli hyvin lähellä katketa. Edellisellä viikolla olin saanut potkut puhelinmyyjän hommista, kissani sairastui ja nyt vielä märät sukat. Voisivatko asiat olla huonommin?
Istahdin puistonpenkille ja huokaisin syvään. Huomasin, että koko puisto oli kuihtunut kasaan; se oli ruskea, ruma ja tavallaan myös liejuinen. Lumesta ei ollut tietoakaan, vaikka olihan jo neljästoista päivä marraskuuta. Suljin silmäni ja hengitin sisään kirpeää pakkasilmaa. Oli yllättävän liukasta, sillä eilinen nollakeli oli satanut maahan veden ja rännän sekoitusta, joka oli tänään jäätynyt lätäköiksi ja jääkummuiksi asfaltille. Oli suorastaan ihme, etten ollut liukastunut matkalla tänne – paikasta oli tullut minulle jonkinlainen pyhättö Hänen takiaan.
Niin, olimme tavanneet täällä ensimmäisen kerran vuosia sitten. Marraskuisena yönä Hänen tarjoamansa tupakka ja Hän itse olivat lämmittäneet minua enemmän kuin kukaan koskaan. Mutta tupakansavu katoaa, ja niin oli kadonnut ihmisenmuotoinen ihmeenikin. Nielaisin, avaten silmäni. En koskaan unohtaisi sitä joulukuista iltaa, kun Hän oli ollut hiljaa monta tuntia – liian monta tuntia. Kuinka olisin voinut tietää, että jokin oli ollut pielessä? Pudistelin päätäni enkä osannut enää ohjata ympäriinsä pomppivia ajatuksiani muuhun kuin siihen yhteen ainoaan ihmiseen. Hän ja miehen ruotsalainen aksentti olivat enää tähtiä marraskuisella taivaalla. Tuijotin edessäni ollutta pientä aukiota lasittunein katsein, ja mieleni täytti Hän, Hän ja vielä kerran Hän.
Istahdin yksiöni sängylle. Olin kuivannut jalkani ja heittänyt märät sukat pyykkiin, enkä ollut ainakaan vielä vilustunut. Pieni voitto kurjina aikoina. Tuijotin varpaitani samalla kun pureskelin sormieni kynsiä sekä kynsivalleja ja mietin taas Häntä. Marraskuu ei enää näyttänyt samalta kuin vuosia sitten, mutten tiennyt, johtuiko se ilmastonmuutoksesta vai siitä, etten saanut enää nukkua Hänen vierellään, kun pakkanen kalisutti hampaita ja kuorrutti peltikatot kuurallaan.
