Ikäraja: S
Tyylilaji: hurt/comfort
Paritus: Juho/Pekka
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII
A/N: Ylimääräisiä rapsuja toisesta kokonaisuudesta, julkaisen ne nyt näin. Toivottavasti joku tykkää :>
I K I V E L K A
Kun palasin takaisin, riitaisasta välikohtauksesta oli jäljellä enää painostava hiljaisuus. Mirja ja Valtteri olivat huoneessaan. Heiltä oli turha pyytää anteeksi enää tänä yönä. Kun astuin taloon, heidän puheensorinansa vaikeni hetkeksi. Ei ollut vaikea arvata, kenestä he puhuivat. Minua ei kiinnostanut. Hain hammasharjan ja kävin peseytymässä ulkona järvenrannassa. Taivaan vaaleaa sineä heijastava vedenpinta väreili vain aavistuksen. Kesän alku oli kaunis ja elinvoimainen. Oli hassua, miten kaaoksen keskelläkin vuodenajat pysyivät samanlaisina. Se oli jollain tavalla myös rauhoittavaa. Luonto ei tuhoutunut ihmiskunnan mukana. Siinä se yhä oli, kauniina ja levollisena. Tuijotin vedenpintaa enkä osannut enää pitää kiinni suuttumuksestani. Pesin kasvoni ja palasin talolle.
Minä ja Pekka jaoimme huoneen ja vuoteen. Talossa olisi ollut kolmekin huonetta, mutta minä en halunnut nukkua yksin. Riisuuduin ja kömmin vuoteeseen. Mirja ja Valtteri jatkoivat jutteluaan. Odotin, että Pekka tulisi nukkumaan, mutta häntä ei kuulunut. Olin levoton ja huolissani. En jaksanut odottaa kauaa. Puin päälleni housut ja menin etsimään häntä.
Löysin Pekan istumasta rantatörmällä. Hän oli käärinyt lahkeensa ja loiskutteli jalkojaan vedessä. Seurasin pieniä laineita, jotka saivat järven pinnan elämään.
”Mitä sinä täällä?” kysyin.
”Ajattelen”, Pekka vastasi. Vaikka hän ei kuulostanutkaan vihaiselta, tiesin, että käytökseni oli vaikuttanut häneen. Pekka ei ollut silti edes ärähtänyt minulle. Miten hän kykenikin olemaan niin kärsivällinen minun kanssani? ”Etkö sinä halunnutkaan olla yksin?”
”En nukkuessa”, sanoin. Pekka ei sanonut mitään. Seisoin siinä katselemassa hänen jykevää hahmoaan, totisia kasvoja ja viisaita silmiä. En halunnut palata takaisin ilman Pekkaa. Lopulta istuin Pekan viereen. Katselimme kaukaisuuteen sanomatta sanaakaan. Nojasin häneen, ja Pekka antoi minun. Katsoin sen hyväksi merkiksi.
”Sinä palelet”, hän totesi viimein.
”Vähän”, myönsin. Minulla ei ollut paitaa tai kenkiä. Pekka huokaisi ja nousi ylös. Seurasin hänen esimerkkiään, ja me menimme huoneeseemme. Mirja ja Valtteri olivat vaienneet. Pekka riisuutui ja meni omalle puolelleen lähelle seinää. Hän käänsi selkänsä minulle. Riisuin housut ja menin sydän jyskyttäen Pekan viereen. Nykyisin Pekan alastomuus hermostutti ja kiihotti minua. Halu koskettaa häntä kivisti vartalossani, mutta ne ajatukset myös hävettivät minua. Enhän minä edes pitänyt miehistä sillä tavalla.
Käänsin selkäni Pekalle, mutta en pystynyt unohtamaan välillämme tapahtuneita asioita. Olin levoton ja jännittynyt. Kuuntelin Pekan rauhallista hengitystä, laskin seinätapetin repeämiä ja odotin unta.
Heräsin Pekan itkuun ja vaikerointiin. Käteni tarttui tyynyn alla olevaan puukkoon, kunnes heräsin tarpeeksi tajutakseni, mistä oli kyse. Pekka näki painajaista. Unissaan itkeminen ja huutaminen oli meille tavallista. Olimme selvinneet, mutta eloonjäämisellä oli oma hintansa, ja se velka oli ikuinen. Käännyin ja ravistelin Pekkaa lempeästi.
”Pekka, herää. Näet unta”, sanoin. ”Pekka.”
”Mitä – kuka-” Pekan ääni oli pelosta pieni. Oli kamalaa nähdä hänet näin hädissään. Tuntemani myötätunto sai minut herkistymään.
”Juho tässä”, kerroin Pekalle. ”Ei hätää. Olet turvassa.”
Pekka hengitti nopeasti ja itki hiljaa. Pekka vaikutti olevan tavallista pahemmin tolaltaan kuin yleensä painajaisia nähdessään. En tiennyt, mitä sanoa tai miten lohduttaa häntä.
”Tule tänne”, keksin viimein ja vedin lempeästi Pekkaa lähemmäs. Pekka painoi päänsä rintakehälleni, ja minä pitelin häntä, vaikka hänen karkeat partakarvansa kutittivatkin minua. Silitin Pekan selkää, kunnes hän vähitellen tyyntyi.
”Oletko kunnossa?” kysyin ja irvistin itselleni. ”Anteeksi. Se oli typerä kysymys.”
”Ei ollut”, Pekka sanoi. Hänen äänensä oli käheä ja piinattu. ”Minä vain-”
”Tiedän”, sanoin. ”Ei se mitään.”
”Näin Astan”, Pekka kuiskasi, ”ja sinut…”
Vatsassani muljahti. Saatoin jo aavistella.
”Näit unta siitä yöstä?”
”Niin, mutta asiat menivät eri tavoin”, Pekka sanoi. ”Teidän osanne olivat vaihtuneet. Sinulla oli Polte, ja Asta ampui sinut. Yritin estää häntä, mutta olin liian hidas… ja sinä kuolit.”
Tuska Pekan äänessä häkellytti minua, ja sitten tajusin, minkä takia Pekka oli niin poissa tolaltaan. En tiennyt, mitä olisin ajatellut hänen tunteistaan. En uskonut ansaitsevani hänen kiintymystään. En voinut kertoa Pekalle, miten usein toivoinkaan, että olisin kuollut Astan sijasta.
”Se oli vain unta.” Ääneni oli pettymyksestä raskas.