Title: Syanidi
Author: SnowBlind
Beta:
dally, jolle kuuluu kiitokset, koska ilman häntä tämä olisi aikas erilainen.
Holly ja eräs kaveri lukivat myös ennen julkaisemista.
Genre: drama, incest, slash
Pairing: Sirius/Regulus
Rating: K-11
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäSummary: Asuessaan luolassa Tylyahon lähellä Siriuksella on aikaa ajatella menneitä. Muisto hänen pikkuveljestään kummittelee hänen mielessään, eikä ajatukset lähde pois kulumallakaan.
Disclaimer: Hahmot eivät (valitettavasti) kuulu minulle.
Warnings: Veljien välistä insestiä.
A/N: Albumihaasteilua
22-pistepirkon Don't say I'm so evil - biisillä sekä insestihaasteilua Mustan veljeksillä. Epäedustavampi summary voisi olla 'Siriuksen luola-angstia ja fläshpäkkäilyä'.
Tätä kirjoittaessa on tullut revittyä enemmän harmaita hiuksia kuin laki sallii. Betauttaminen freshensi tätä aika lailla ja sai kirjoittajankin huomaamaan niitä kohtia, joita pitäisi kehittää.
Kaiken säädön jälkeen olen kuitenkin tyytyväinen tähän. Toivottavasti herättää jotain ajatuksia myös sillä puolen ruutua.
Syanidi
Ulkona oli navakka pohjoistuuli. Se pöllytti karvojani ja heilutti korviani, meni paksun turkinkin läpi ja tuntui siltä, kuin sydän olisi jäätynyt.
Käännyin luolaani päin, juoksin louhikossa kivien keskellä ketterästi ja sulavasti. Tasapainoaistini oli kehittynyt huimasti näinä vuoren juurella vietettyinä päivinä. Pujahdin kapeasta raosta pimeään luolaani, vainuten aamiaisen olevan lähellä. Muutuin ihmiseksi taas paikassa, jota melkein saatoin kutsua kodikseni. Sellaista minulla ei koskaan kai ollut ollutkaan, sillä minähän määrittelin kodin paikaksi, jossa viihdyin.
Pölyhiukkaset tanssivat yksinäisen öljylampun lämpimässä valossa kertoen siitä, ettei Oljo ollut ennättänyt käydä neljännen kerroksen tasanteella vähään aikaan. Tila oli pienehkö ja suorakulmion muotoinen, seiniä peittivät ruskeansävyiset, kuviolliset tapetit ja lattialla lepäsi viininpunainen matto. Ikkunoita siellä ei ollut, vain kaksi ovea ja kahdet portaat, toiset johtaen ylös, toiset alas. Reguluksen huoneen oveen ripustettu kyltti olisi varmasti karkottanut niinkin ylös eksyneet vieraat takaisin alakertaan, pois ummehtuneesta, seisovasta ilmasta ihanien vanhempiemme syleilyyn, mutta sitä oli kuitenkin turha ajatella, sillä vierailijoita meillä kävi erittäin harvoin, tuskin koskaan. Isämme Orion ei pitänyt ylimääräisistä tunkeilijoista.
Siinä kyltin edessä minä kuitenkin seisoin ja mietin, pitäisikö koputtaa vai ei.Nuotiossa roihusi tuli. Lämmittelin sen loimussa kohmettuneita, verisiä käsiäni ja jäätyneitä varpaitani. Kiitin onneani siitä, että luolan suu aukeni länteen päin, sillä sieltä tuuli harvoin. Kuollut rotta oli keihästetty teräväkärkiseen puutikkuun ja se lämpeni hitaasti tulenlieskojen yllä. Eläimen häntä roikkui velttona alaspäin ja se musteni koko ajan entistä enemmän. Hetkisen ajan kuvittelin rotan paikalle rakkaan ystäväni, samankaltaisen yksilön, kieron, sielunsa myyneen rotan, kavaltajan, mutta se sai vain minut ajattelemaan kaikkea, Voldemortia, veljeäni.
Regulus istui sängyllään lukien keskittyneesti isoa ja tummaa, kovakantista kirjaa. Hänen katseensa ei herpaantunut kirjan sivuilta silloinkaan, kun kävelin lähemmäs.
"Mitä sä luet?" kysyin hiljaa.
"En mitään", Regulus vastasi mustan, silmät varjostavan hiuspehkonsa takaa ja sulki opuksen asettaen sen yöpöydälleen muiden kirjojen sekaan. En ennättänyt nähdä sen sisältöä ja epäilin, ettei minun ollut tarkoituskaan.
"Miksi sä tulit?" hän kysyi hieman nasaalilla äänellään, jota äänenmurros ei ollut vielä ennättänyt madaltaa ja katseli minua suoraan silmiin vakava, mutta valpas ilme kasvoillaan.
"Mä haluaisin jutella", sanoin ja istahdin sängylle hänen viereensä.
Rotta näytti kypsältä ja valmiilta syötäväksi. Tärisevin käsin nyljin siltä nahan pois ja iskin hampaani sen lihaan. Juuri sopivan mehevää, ajattelin. Sillä hetkellä olisin tosin järsinyt vaikka luolan perältä löytyviä lepakoita tai homeista leivänkänttyä, niin nälissäni olin. En ollut edes jaksanut muuntautua koiraksi takaisin, vaikka niin olisi ollut helpompi raadella sitkeää lihaa. Muuten sillä ei olisi ollutkaan väliä, olin muuttunut niin koiramaiseksi itsekin, ajattelin ja raavin kutisevaa päänahkaani verisillä kynsilläni.
"Mä aion lähteä täältä huomenaamuna", sanoin hiljaa, mutta päättäväisesti niin, että hän oikeasti tajuaisi minun olevan tällä kertaa tosissani.
"Aijaa", hän vain vastasi ja tutki kynsinauhojaan toista kulmakarvaansa hieman kohottaen. "Tälläkö kertaa ihan oikeasti?"
”Ihan oikeasti.”
"Eikö tää paikka kelpaa sulle?"
Tunsin jotain kuohahtavan sisälläni, tiesin, että Regulus tiesi minun inhoavan tätä paikkaa enemmän kuin mitään muuta, hän halusi vain ärsyttää.
"Ai eikö tää kelpaa? No ei todellakaan, mä en enää kestä äitiä ja isää, tai oikeastaan sun äitiäs ja isääs. Päästään seonneita kiihkoilijoita ne on, ei mitään muuta", sylkäisin ja Regulus katsoi minua hieman yllättyneenä äkillisestä tunteenpurkauksestani ja hiljenin vastentahtoisesti. Enkö osannut olla pientäkään hetkeä rauhassa?
"Äidissä ja isässä ei ole mitään vikaa! Sä vain valitat ja nillität joka asiassa, ruoka on pahaa, ei ole mitään tekemistä, ne on epätasa-arvosia meitä kohtaan... Sä vain kuvittelet! Sulle ei kelpaa ikinä mikään täällä, sä et voi olla hetkeäkään tyytyväinen mihinkään, mitä äiti ja isä meidän puolesta päättää.”
Tiesin, ettei hetki ollut riitelylle oikea, mutta tässä vaiheessa perääntyminen ei tullut enää kysymykseenkään.
"Miten mä voisin olla mihinkään tyytyväinen täällä, kun ne on tuollaisia? Sä olet nuorempi, sä olet mua pehmeämpi, ne koettaa manipuloida sua. Etkö sä näe sitä? Etkö sä oikeasti tajua sitä? Sun, Regulus, pitäis oppia huomaamaan, ennen kuin on liian myöhäistä.”
Kutina ei lakannut, ei sitten millään. Ne kirput taas, ne ne olivat, kirotut. Ärsytys siirtyi muuallekin kuin päähän, raavin rintaani, jalkojani, käsiäni, selkäänikin yritin. En voinut lopettaa, paikkoja syyhysi vain entistä enemmän. Punaisia raitoja jäi ympäri kehoani pitkien kynsien seurauksena, mutta piina ei loppunut. Kierin maassa ja hankasin selkääni kallionseinämän teräviin särmiin. Se sattui, aiheutti kipua, mutta samalla helpotti kauhistuttavaa kutinaa.
Sun pitäis oppia huomaamaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Kaiken lisäksi aloin vajota syvemmälle mietteisiini, vasten tahtoani. Kierähdin kylmälle kalliopohjalle makaamaan, ihoni viileni ja oloni olisi ehkä helpottanut hieman, ellei ajatukseni olisivat tulleet tielle.
Regulus sulki loukkaantuneena suunsa pieneksi viivaksi ja mulkoili minua hiusverhonsa takaa. Niin tehdessään hän näytti syötävän suloiselta, tiedosti sen varmaan itsekin. Koetin rauhoittaa minussa myrskyäviä tunteita, tämä ei ollut hyvä hetki tapella. Tai tehdä jotain muuta. Tajusin tuijottaneeni häntä liian kauan, yritin kääntää katsettani pois, mutta en enää voinut.
"Regulus", sanoin hetkisen kuluttua. "Haluisitko sä tulla mun mukaan?"
"Minne?" hän tivasi heti. "Tiedätkö sä edes minne oot menossa?"
"Mä asun Jamesilla vähän aikaa. Niin pitkään, kuin vain saan. Sitten vaan kiertelen ympäriinsä, välillä pistäydyn kavereiden luona ja näin. Remus sanoi, että mä voin joskus kyläillä niillä ja Peterkin tarjoutui majottamaan mut vähäksi aikaa."
”Onko ne... Tai ei mitään.”
Regulus lopetti alkavan lauseensa nopeaan, mietti hetken ja sanoi sitten varman vastauksensa. Minä en halunnut tivata sitä, mitä hän oli ollut aikeissa kysyä, sillä aavistin sen jo enkä sillä hetkellä halunnut ajatella asiaa enempää.
"En tule.”
"Oletko sä ihan varma? Musta sun pitäisi tulla", jatkoin, koettaen välttää liian pyytelevää äänensävyä, sillä se saisi hänet vain perääntymään. Olin jo päättänyt olla anelematta, jos Regulus ei haluaisi tulla, siinä se. Jos hän päättäisi jäädä, ei ollut minun tehtäväni suostutella häntä enempää. Olin yrittänyt valmistautua henkisesti hänen kielteiseen päätökseensä, mutta silti minua ahdisti ajatus hänestä yksin vanhempiensa armoilla, Kalmanhanaukio Kahdentoista nurkissa, neljännessä kerroksessa, vain mielenvikainen kotitonttu seuranaan.
"Ei, mä haluan jäädä tänne", hän sanoi katsoen minua suoraan silmiin, päättäväisesti katseella, jossa oli ripaus salaperäisyyttä, kuin hän ei olisi halunnut kertoa minulle kaikkea.
"Salaatko sä multa jotain?" kysyin heti sähköistyen. Tästä vielä puuttuisikin se, että veli olisi päättänyt mennä tekemään jotain typerää. Regulus katseli minua silmiin, leveästi virnistellen. Hän tuli vähän lähemmäs ja kuiskasi korvaani:
"Älä huoli, isoveli."Maassa kallionpinnalla kiiruhteli vaikka minkä näköisiä ötököitä. Ulkona kuului tuulen huminaa, joka toi tullessaan korviini kaukaisia ihmisten ääniä. Toivoin, etteivät he tulisi lähemmäksi.
Tiesin, että oli ollut joitain asioita, mistä olimme ajatelleet hyvinkin eri tavalla, asioita, missä näkemyksemme eivät olleet edes hipaisseetkaan toisiaan. Olimme puhuneet niistä keskenämme hyvin harvoin, lähes koskaan, turhaa riitaa välttääksemme, sillä molemmat olimme tienneet, miten pitkälle pystyimme jatkamaan sitä iänikuista kinaa. Kumpikaan meistä ei halunnut sanoa viimeistä sanaa, se oli tullut koetuksi monesti ja riidellessä päästimme suustamme vaikka minkälaisia sammakoita. Kyllä minä silti olin kuullut sen, miten Regulus puhui äidille hyvyydestä ja pahuudesta, vallasta ja sen käytöstä, oikeasta verestä, ja oli tuntunut vain pääsevän vauhtiin paasatessaan antaumuksella kaikesta siitä, mikä jakoi siihen aikaan noidat ja velhot kahtia. Äitihän oikein oli paisunut ylpeydestä kuunnellessaan luomuksensa puheita, että hänellä sitten olikin viisas ja järkevä lapsi! Vaikka veljeni käytös olikin etonut ja kuvottanut minua, olin aina luottanut hänen järkeensä ja siihen, että hän lopulta tekisi oikeita ratkaisuja. Olin toivonut enemmän kuin mitään, että hän itse olisi tajunnut asioiden oikean laidan, sillä inhosin koko sydämestäni ideologioiden tuputtamista ja ihmisten käännyttämistä, kiitos kiihkomielisten vanhempiemme, enkä ollut halunnut puuttua paljoa Reguluksen ajatuksiin ja mielipiteisiin. Välillä mietin, olisiko se sittenkin voinut auttaa, olisiko hän kuunnellut minua enemmän, kuin vanhempiamme, joita hän ihaili yli kaiken?
Eniten ajatuksiani kuitenkin kalvoi epätavallinen suhteemme. En kai ollut himoillani ja tunteillani, kaiken vielä hyväksyvänä, osana nuoren sielun vääristyneen moraalin kehitystä?
Hän oli lähellä, liiankin lähellä. Hänen laiha pojanvartalonsa oli siinä, katseeni tavoiteltavissa, ja hän hengitti erittäin kiusallisesti niskaani aiheuttaen kylmiä väreitä. Kumpikaan ei liikkunut, olimme siinä paikoillamme kangistuneina, odottaen toisen siirtoa. Minä tiesin, mitä hän halusi minun tekevän, mutten tiennyt halusinko tehdä sitä. Olin päättänyt lopettaa kaiken sellaisen, olihan minulla vielä jonkinlaista oikeudentajua jäljellä, mutta silti minun teki ihan pirusti mieli.
”Sirius”, Regulus kuiskasi ja käänsi päätään minua päin. Ehkä viimeinen kerta yhdessä, tajusin.
Ja yhtäkkiä olimme toistemme kimpussa, huulet toistemme huulilla, revin häntä itseäni vasten ja puristin häntä käsilläni. Hän vastasi suudelmaani alkuhämmennyksen jälkeen, ja teki sen yllättävän hyvin. Jouduin katkerana myöntämään itselleni, että minä se olin ollut, joka hänen vartaloaan oli illalla kaivannut. Hänelle tämä oli vain jännittävää leikkiä, kiellettyä huvia.
Sitä saa mitä tilaa, ajattelin ja työnsin hänet makaamaan sängylle. Suutelin häntä ja annoin hänen hyväillä minua kokeilevasti. Hän oli näissä asioissa kokemattomampi kuin minä, siksi niin utelias. Näykkäisin häntä ylähuulesta ja hän vingahti pienesti, muutin asentoani hänen päällään ja tunsin paremmin kovettuman hänen housuissaan. Tämä ei saanut mennä liian pitkälle, minun piti pitää huolta siitä. Minun piti kuitenkin olla valmis luopumaan hänestä aivan pian...
Mielessäni kävi hetken veran täysin absurdi ajatus. Entä jos jäisinkin, koettaisin vielä pelastaa häntä? Ei, sellaista mahdollisuutta minulla ei ollut. Se ovi oli sulkeutunut minulta ajat sitten. Hänen kyntensä olivat kaivautuneet rintaani. Minun käteni oli hänen hiustensa seassa, melkein tukistin tukkapehkoa kädessäni.
Regulus oli minulle koko ajan riski hairahtaa väärille poluille, kuin oven takana vaaniva kiusaus. Siinä, missä muut tyytyivät viiniin, turvalliseen humaltajaan, hän oli minulle syanidia, vaaranhehkua ja kipinää.
“Regulus”, huoahdin tuntiessani hänen kätensä vaeltavan ylöspäin paitani alla.“Älä ole tyhmä. Et voi jäädä tänne. Sinulla ei ole... tulevaisuutta täällä.”
“Minun tulevaisuuteni näyttää tällä hetkellä varsin... hyvältä”, hän ähkäisi ja virnisti hieman.
“Eihän sinunkaan tarvitsisi...”
Se oli liikaa. Riuhtaisin itseni nopeasti pystyasentoon jättäen hänet sängylle makaamaan hämmentyneenä.
“REGULUS!” huusin. “Katso mua silmiin, katso nyt! Ja kuuntele, kuuntele mua, oikeasti! Meille ei tee hyvää jäädä tänne, tähän kirottuun taloon. Sä olet ollut täällä liian kauan, sun pitää nähdä maailmaa! Sä et voi muodostaa noita sun hienoja mielipiteitäsi vain Walburga Mustan, sun aivopestyjen luihuiskavereiden ja jonkun kuolonsyöjän kirjottaman propagandamoskan perusteella”, raivosin ja tunsin suuttumuksen paisuvan sisälläni. Minua otti päähän hänen välinpitämätön ja koppava asenteensa, minkä hän oli perinyt vanhemmiltamme. Hänen mielensä oli jo liian syvällä kaikessa moskassa, väärät ideologiat olivat syövyttäneet hänen ajatusmaailmansa lopullisesti. Hän koetti esittää nuorta ja älykästä radikaaliajattelijaa, vaikka loppujen lopuksi hän oli vain eksynyt nuori.
Regulus näytti täysin puulla päähän lyödyltä. Asiat eivät tainneet mennä, niin kuin hän halusi, muttei mennyt minullakaan. Minua ärsytti koko tämä tilanne, koko tämä paska täällä. Ja se miten en edes hallinnut omia tunteitani.
”Sirius?”
Hän katsoi minua hämmentyneenä. Ensimmäistä kertaa hän taisi oikeasti tajuta, että olin tosissani, eikä tämä ollut mitään harhakuvitelmaa ja tyhjiä sanoja. Mustan suvun ylpeyden kivikova maski oli valahtanut hänen kasvoiltaan, hän näytti hetken verran lähes alastomalta. Pitkään oli hiljaista, Regulus vain tuijotti minua suu ammollaan miettien jotain. Hieman epäröiden hän avasi suunsa.
”Sirius, minä...”
Hetken verran minusta tuntui, kuin kaikki olisi selviämässä. Katsoin häntä kannustavasti ja kehotin jatkamaan.
Ja sitten ovelta kuului koputus. Vaihdoimme nopeasti katseita ennen kuin Regulus käski koputtajan sisään. Ovi avautui hiljalleen naristen ja pieni, ryppyinen ja isokorvainen olento astui huoneeseen. Se katsoi meitä kahta hetken kulmiensa alta kummeksuen, mutta sanoi sitten asiansa kärisevällä äänellään.
”Walburga-rouva käskee Regulus-herraa luokseen. Kuulemma tärkeää asiaa, ei saa viivytellä.”
Regulus näytti olevan kahden tulen välissä. Hän epäröi ja katseli meitä kumpaakin, odottelevaa Oljoa ja minua. Tuijotin tyrmistyneenä häntä ja tonttua.
”Anteeksi, äiti ei voi odottaa”, hän sanoi ja lähti rivakasti pois huoneesta sulkien oven perässään.Aurinko oli laskemassa. Sen kultaiset säteet valaisivat kasvojani, kun istuin luolan suulla maisemia katsellen, mustana koirana. Edessäni alapuolella oli aava puuton laakso ja näin, kuinka häikäisevä tulipallo vajosi aina yhä syvemmälle taivaanrantaan. Tuuli oli laantumassa, nyt se ilmeni vain satunnaisina puuskina, illan viimeisinä henkäyksinä. Nälkä kurni vatsassani, mutta koetin sulkea sitä pois mielestäni. Huomenna voisin etsiä itselleni jostain kunnon aterian. Tylyahon roskakoreista saattoi välillä tehdä hyviä löytöjä.
Olin kuullut jostain, että ihmisen vietettyä paljon aikaa yksin, hänen ajatuksensa alkoivat karkailla ja poukkoilla paikasta toiseen. Minun täytyi myöntää, että se oli totta. Itsensä kanssa oleminen oli pelottavaa, ei ikinä tiennyt, mitä aivot kaivoivat esiin mielen muistelmista.
Kuten muistoja kuolleista veljistä.
DON'T SAY, DON'T SAY
DON'T SAY I SO EVIL
IF I, IF I DON'T WANNA FOLLOW YOU
TO YOUR PAPA, MAMA, UNCLE, SISTER
DON'T SAY, DON'T SAY
DON'T SAY I`M SO EVIL
IF I DON'T WANNA SEE YOU HONEY
THERE WHERE I FOUND NOTHING
DON'T SAY, DON'T SAY
DON'T SAY I´M SO EVIL
IF I, IF I JUST WANNA MARRY YOU
BEAT THE DJ, SHINY PRAYDAY, ARTCLOWNS, LOVESTORE
DON'T SAY, DON'T SAY
DON'T SAY I SO EVIL
IF I DON'T WANNA SEE YOU HONEY
THERE WHERE I FOUND NOTHING
SOME PEOPLE LIKE WINE
I LIKE THE TASTE, TASTE OF YOUR CYANIDE
