Ikäraja: S
Tämä on kirjoitettu salaiselle ystävälleni, jolla oli ihania toiveita, mutta minun ideahanani olivat valitettavan ehtyneet, enkä meinannut millään keksiä, mistä kirjoittaa. Potter-fandomin hahmotoiveissa oli kuitenkin Fred ja George, joita yritin tuloksetta laittaa Tylypahkaan seikkailemaan. Lopulta tämä vähän sadunomaisesti kirjoitettu tarina pälkähti päähäni, ja sain kuin sainkin poikien pienen seikkailun tarinaksi asti. Joten hyvää ystävänpäivää, Angelina, toivottavasti pidät tästä vähän erilaisesta tarinanpoikasesta!
Kohti korkeuksia!
Olipa kerran eräänä erityisen kauniina aamuna kaksi nuorta pojankoltiaista, jotka olivat identtiset kaksoset ja luonteeltaan kovin vekkulit. He olivat vielä niin pieniä, että heidän vanhempansa eivät antaneet heidän edes kokeilla perheen luutia. Tämäkös vilkkaita kaksospoikia kovasti harmitti, ja niinpä he olivat laatineet suunnitelman, jonka toteutus alkoi jo hivenen ennen kuin aamu edes sarasti.
Pojat olivat saaneet unta tuskin silmällistäkään, niin jännittyneinä he olivat odottaneet sitä hetkeä, jolloin voisivat nousta ylös vuoteistaan ja ryhtyä toteuttamaan ideaansa. Kun aurinko alkoi antaa ensimmäisiä merkkejä siitä, että se voisi pian harkita nousemista, pomppasivat pojat yhtä aikaa ylös sängyistään ja suhisivat sitten kiireesti toisilleen hiljaisuuden merkiksi; eiväthän he halunneet äitinsä heräävän siihen töminään, jonka pienet jalat puulattiaa vasten hypellessä synnyttivät.
Tarkasti narisevia portaita varoen pojat hiipivät alakertaan. He hyppäsivät viimeisten kolmen askelman ylitse ja laskeutuivat kissamaisen sulavasti nelinkontin. Seuraavana etappina oli keittiö, joka tuntui hämmentävän suurelta ja jopa hieman uhkaavalta, kun heidän äitinsä ei ollut sitä täyttämässä. Pojat olivat luonteeltaan kuitenkin paitsi viekkaita ja vekkuleita niin myös päättäväisiä, eivätkä antaneet tämän yllättävän kolhouden heitä estää. He ryhtyivät toimeen ja olivat pian valmistaneet oivalliset eväät retkeään varten. Fred oli pinonnut valtaisan kasan paahtoleipiä, joiden väliin hän oli etevästi rikkonut raakoja kananmunia ja kaatanut tahmeaa mansikkahilloa. George puolestaan oli kunnostautunut haalimalla pussiin kaksi omenaa, viisitoista pöllönnamia sekä eilisten päivällisperunoiden kuoret. Yhdessä pojat kietoivat kymmenen pakettia servettejä Fredin leipäpinon suojaksi, ja kun kaikki oli valmista, he lähtivät eväineen ulos.
”Puuh!” George huokaisi. ”Vihdoin saa puhua!”
”Mutta vain hiljaa”, Fred muistutti veljeään. ”Äidillä on hevoskotkan kuulo, kun kyse on karkuteillä olevista lapsista.”
Geroge nyökkäsi vakavana. Heillä oli tästä omakohtaista kokemusta, sillä hieman vastaava suunnitelma oli pari viikkoa sitten mennyt aivan mönkään, kun heidät oli äkätty ennen kuin he olivat edes ehtineet pihatien päähän. Kokematta oli jäänyt jästikylä sillä kertaa, mutta nyt he olivat paljon vanhempia ja huomattavasti viisaampia.
Perheen luutavaja oli vastikään maalattu kirkkaankeltaiseksi, ja kaksoset olivat maaliapuna hääriessään panneet tarkasti merkille vajaan ripustetut neljä luutaa. Yksi oli isän lapsuusajoilta, toinen oli isän nykyinen luuta, ja lisäksi Bill ja Charlie – poikien vanhimmat veljet – olivat hiljattain saaneet omat luudat, joskaan Charlie ei vielä virallisesti saanut lennellä. Isä oli kuitenkin saanut luudat lähes ilmaiseksi joltain tutultaan, joten oli hankkinut ne ”varastoon” – eli mitä varmimmin juuri sellaista tilannetta varten, joka nyt oli käsillä.
Luutavaja oli tietenkin lukittu, mutta se ei kaksosia pysäyttänyt. He asettelivat eväänsä oven viereen odottamaan siksi aikaa, kun kävivät hakemassa läheisestä halkopinosta muutaman puupölkyn. George pinosi niitä päällekkäin ja Fred arvioi kokoa: ei riittäisi. Niinpä Fred nouti vielä jokusen valmiin halon, jotka pojat asettelivat tarkasti pinon päällimmäiseksi. Kiikkerä pinosta toki tuli, mutta jos siihen ei edes puhaltanut, se pysyi pystyssä. Aivan riittävän hyvä kiipeämiseen siis.
Fred sai kunnian olla ensimmäinen. George katseli veljensä menoa ja kurtisti kulmiaan keskittyneesti. Kuin ihmeen kaupalla – tai pienellä taika-avulla, kuten tällaisista asioista tietävät olisivat sanoneet – Fred onnistui kapuamaan pinoa pitkin kapealle ikkunalle, joka pilkisti vajan katonraossa.
”Valmista!” Fred hihkaisi päästyään sisälle, ja silloin George alkoi kiivetä. Pino huojui nyt vähän enemmän, kun ei ollut toista veljeä pitämässä sitä silmällä, mutta Georgen onnistui hypätä ja tarttua kiinni ikkunanpokasta juuri ennen kuin pino sortui kovasti kolisten.
Niin he olivat kumpainenkin vajassa, joka oli vastikään puunattu lattiasta kattoon. Siellä tuoksui huumaavasti luutavahalta, ja hetken Fred ja George vain seisoivat suut ammollaan, ihastuneina omasta nerokkuudestaan. Hetki oli kuitenkin lyhyt, sillä pilvetön taivas, nouseva aurinko ja herkullinen eväskasa kutkuttelivat. Niinpä pojat ottivat isän uuden luudan sekä sen, jolla Bill sai lentää, ja astuivat ulos.
He saivat pähkäillä jonkin aikaa ennen kuin keksivät säilöä eväänsä kaapujensa taskuihin, mutta pian sekin pulma oli ratkaistu. Ja sitten taivasta valloittamaan!
Pojat asettuivat vieretysten seisomaan, polvet toisiaan hipoen, ja vaihtoivat vielä viimeiset nyökkäykset ennen kuin ponkaisivat itsensä vauhdilla ilmaan. Tuuli pyörteili heidän hiuksissaan, ilmavirta kirveli silmiä, mutta he lensivät, he toden totta lensivät! Pojat nauraa kirkuivat; he olivat suorastaan pakahtua, niin mahtavaa lentäminen oli!
Mutta ei kestänyt kauaakaan kun heille valkeni, että lentäminen oli muutakin kuin huumaa. Luudat kohosivat ylöspäin, joskin pian Georgen luuta alkoi kaartaa vahvasti vasemmalle. George yritti ohjata sitä, mutta hän huomasi pian, että luuta kaarsi vain päättäväisemmin vasemmalle ja kiihdytti vauhtiaan. Samalla Fred alkoi hieman hermostua: taivas olikin yllättävän avara, eikä pilvien saavuttaminen näyttänyt aivan mahdottomalta. Sen sijaan mahdottomalta vaikutti se, kuinka kaukana alhaalla maankamara oli. Fred oli jo suurten kuusten yläpuolella, eikä hän keksinyt, kuinka saisi nousun loppumaan.
”POJAT! POJAT! PYSÄHTYKÄÄ!”
Sekä Fred että George hätkähtivät ja katsoivat kumpainenkin taakseen. Heidän äitinsä, hieman pyylevä nuori nainen, joka oli aina pysynyt visusti poissa pihalta silloin kun isä opetti heille huispausta, viiletti nyt punainen tukka hulmuten luudanvarttaan vasten painautuneena valtavaa kyytiä suoraan heitä kohti.
”Äiti, sinähän osaat lentää!” George huudahti juuri ennen kuin hänen äitinsä saavutti hänet, teki sulavimman äkkijarrutuksen jonka George oli eläissään nähnyt, ja kaappasi pienen pojan kirjaimellisesti kainaloon.
”Ihminen osaa kaikenlaista silloin, kun on pakko”, äiti puuskahti ja istutti Georgen visusti eteensä. Sen jälkeen äiti kiihdytti luudan kovempaan vauhtiin kuin George olisi uskonut isän ikivanhan luudan pystyvänkään, ja he suorastaan sinkosivat kohti Frediä, joka yhä vain kohosi korkeammalle ja korkeammalle. George nauroi villisti: tämähän oli vieläkin mahtavampaa kuin itsekseen lentely! Äidin pitäisi lennättää heitä joka päivä!
Vain muutamassa sekunnissa he olivat tavoittaneet Fredin, joka vain hetkeä aiemmin oli puristanut luudankahvaa rystyset valkoisina, mutta joka nyt katseli äidin lentoa yhtä vaikuttuneena kuin veljensäkin.
”Tehdään kierros, tehdään kierros!” Fred hihkui jo ennen kuin äiti oli saanut hänet pyydystettyä omalle luudanvarrelleen.
”Taatusti emme tee ainuttakaan kierrosta!” äiti kivahti lähtiessään varovasti laskeutumaan kohti maata.
Ja niin päättyi yksi kaksosten seikkailuista, joka ei ehkä ollut kaikkein vaarallisin mutta kuitenkin se, jota heidän äitinsä muisteli vanhuuden päivinään. Hän keinui kiikkutuolissa edestakaisin, neuloi lämpimiä sukkia lapsenlapselleen ja pudisteli päätään tyytyväisenä siitä, että nyt oli jonkun toisen vuoro uhmata korkeanpaikankammoaan, kun lapset toteuttaisivat villejä keksintöjään.
