Ficin nimi: Meren kohinaa: on vain tämä hetki
Kirjoittaja: Thelina
Fandom: Kaksosauringot
Tyylilaji: Romance, fluff
Ikäraja: K11
Paritus: Aleia/Mateo
Yhteenveto: Huomisen murheet hukkuvat meren kohinaan ja tähän hetkeen.
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta Erika Vikin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: Hukutan teidät romanttisiin Kaksosauringot -teksteihin, mutta minkäs tälle mahtaa! Halusin kokeilla kirjoittaa myös Aleia/Mateota, vaikka itse olenkin enemmän kallistunut Corildon/Aleia -shippariksi. Tarina sijoittuu heidän viimeiseen iltaansa Jaiphiressa, siis ensimmäisen kirjan loppupuolelle. Omistan tämän moodroselle, joka on ihana tyyppi, taitava kirjoittaja ja jonka suosikkifandomit (Kaksosauringot mukaan lukien) ovat kyllä parhaat kaikista!
Meren kohinaa: on vain tämä hetki
Tule mun kanssa.
Mateon pyyntö kaikuu yhä voimakkaana Aleian korvissa. Kun he ovat lähteneet Merenneidosta, Corildon on vannottanut häntä astumaan kieseihin ja lähtemään niiden kyydissä turvallisesti majataloon. Niin on parempi, mies väittää ja tarttuu Aleian käteen. Aleia riuhtaisee kuitenkin itsensä irti ja kääntää seleesille selkänsä, väittäen vain hyvästelevänsä Mateon nopeasti.
Mateo seisoo vähän matkan päässä odottaen häntä. Merenneidon tanssilattialla sotkutukkainen poika on jotenkin ollut tanssitaidoistaan ja kiiltävistä kengistään huolimatta aivan väärässä ympäristössä. Kadulla tämä näyttää enemmän itseltään kuluneessa vaateparressaan. Mateon katse on pimeydessä tumma ja vangitseva, aiempaa syvempi. Kun Aleia astuu lähelle, Mateo koskettaa häntä pehmeästi ja toistaa kuiskaten pyyntönsä, vilpittömän ja houkuttelevan.
Tule mun kanssa.
Corildon neuvottelee kuskin kanssa, joten aikaa on ehkä vain pari sekuntia. Aleia nyökkää kiihkeästi ja poika tarttuu hänen käteensä. Yhdessä he pinkaisevat juoksuun, juuri kun Corildon kääntää päänsä ja huutaa Seis, takaisin, mihin te nyt, TAKAISIN! Aleia ei kuule kunnolla, sillä heidän jalkansa tömisevät kiviseen katuun ja puistokäytävän rahisevaan hiekkaan. Puiden katveesta heitä ei ole helppo huomata, vaikka Corildon olisikin lähtenyt perään. Mateo kuljettaa Aleiaa yhä syvemmälle, suunnaten puiston läpi kohti rantaa.
Kun he ovat varmoja, ettei Corildon seuraa heitä, Mateo hidastaa tahtia hieman. Aleian sydän hakkaa paitsi juoksusta, myös jännityksestä. Yöilma heidän välillään väreilee sähköä: Aleia ei ole unohtanut Närhen tapahtumia, eikä Mateon kosketusta, joka tuntuu edelleen polttavana hänen ihollaan heidän tanssinsa jäljiltä.
Meren äärellä on kaunista, vaikka onkin jo pimeää. Laineet iskevät laiskoina rantaan ja vesi näyttää pilvisessä säässä harmaalta, muttei uhkaavalta. Leveä kivetty polku seurailee rantaviivaa, lyhtyjen valaistessa reittiä kellertävällä valollaan. Kaukana rannan toisella puolella häämöttää vierasvenesatama laitureineen ja veneineen. Satamarakennuksesta kajastaa valoa ja avoimesta ovesta kantautuu surumielisen harmonikan sointu, joka katkeaa ja vaihtaa pian tahtinsa iloisen keinuvaan poljentoon.
Mateo vie Aleian kalliolle, jolla kasvaa muutama kitukasvuinen heinä ja kivikkokasveja. He istuvat alas ja yhtäkkiä kumpikaan ei tohdi koskettaa toista. Varastettu hetki on liian kallisarvoinen tuhlattavaksi ja silti ajatus sen käyttämisestä kokonaan värisyttää Aleiaa.
”Ei kai sulla ole kylmä?” Mateo kysyy lopulta. Aleia kääntää katseensa pojan silmiin – niissä on uskomatonta hellyyttä, joka saa hänen epävarmuutensa melkein sulamaan.
”Ei”, Aleia sanoo. Mateo siirtyy varovasti lähemmäksi ja silittää Aleian tukkaa. Pitkät suortuvat näyttävät illan pimeydessä melkein mustilta, aivan kuten varjot tummentavat Mateon pellavanväriset hiukset rusehtaviksi. Mateo on jo niin lähellä, että Aleia tuntee hänen kehonsa lämmön jo ennen kuin karhea käsi pysähtyy Aleian niskaan ja vetää tätä vieläkin likemmäksi.
”Saanko mä suudella sua?” Mateo kysyy karhealla äänellä, otsa melkein kiinni Aleian otsassa. Aleia nyökkää ja henkäisee, kun Mateon huulet etsiytyvät hänen huulilleen, pehmeinä ja tunnustelevina. Pienet suudelmat seuraavat toisiaan suloisina sarjoina, jotka kuljettavat merkkinsä huulilta nenään, korvanlehtiin ja kaulan kautta takaisin. Aleia vastaa pian aiempaa rohkeammin, antaen suudelman syventyä kielten leikkisäksi takaa-ajoksi. Hetken kuluttua kumpikin irrottautuu hengästyneenä, hymyillen.
Mateo painaa hänet varovasti makaamaan sileälle kalliolle. Aleiasta on ihanaa vain olla, katsella Mateota ja pitää hänestä kiinni. Hänen sydämeensä koskee jo valmiiksi ajatus lähdöstä, joka väistämättä koittaa aamun tullen. Se saa hänet takertumaan Mateon paitaan ja painamaan päänsä tämän rintaa vasten. Mateon keho jännittyy hieman – tämä on kai lukenut Aleian ajatukset jo ennen kuin sanat löytävät muotonsa tämän kielellä.
”Onko sun ihan pakko mennä?” Mateo kysyy, silittäen Aleian selkää. Suru puristaa sydäntä, mutta Aleia tietää silti, ettei vaihtoehtoja ole.
”On. Seleesia on ainoa paikka, mistä voin saada apua”, Aleia sanoo hiljaa. “Mateo, en minäkään haluaisi lähteä. Mutta minun täytyy.”
Mateo puristaa häntä itseään vasten, haluamatta päästää irti.
”Kyllä mä keksisin keinon auttaa sua. Jaiphire on iso kaupunki, kyllä kai täälläkin...”
Aleia kohottautuu ylemmäksi kohdatakseen Mateon katseen ja pudistaa lohduttomana päätään.
”Seleesia on ainoa vaihtoehtoni. Se on kaukana, enkä tiedä kuinka kauan joudun siellä viipymään, mutta lupaan tulla takaisin. Jos sinä vain odotat minua täällä. Mateo, minä…”
Sanat haipuvat olemattomiin, Aleian kurkkua puristaa ja kyyneleet pyrkivät silmänurkkiin. Ne sumentavat katseen, mutta udun läpikin Aleia näkee Mateon katseesta, että tämä ymmärtää. Pojan suudelmat ja lempeät kosketukset lohduttavat, mutta tekevät samaan aikaan lähdöstä entistä vaikeampaa.
”Sitten meillä on vain tää yksi ilta”, Mateo sanoo, hyväillen pehmeästi Aleian kasvoja peukalollaan. ”Toistaseks ainakin.”
Aleia nyökkää ja antautuu jälleen suudeltavaksi. Kädet harovat pojan pellavaista tukkaa ja Aleia antaa Mateon sormien vaeltaa ihollaan ohuen takin alle, koskettamaan tummansinisen leningin miehustaa. Kallion pinta on karhea ja kova, mutta Aleia tuntee vain Mateon, eikä huomaa selkään painautuvia pikkukiviä.
Huomisen murheet hukkuvat meren kohinaan ja tähän hetkeen. Aution rannan rauhassa jokainen huokaus ja vaatteiden kahahdus tallentuu yhteiseen muistikuvaan, joka kannattelee heitä vielä kuukausienkin päästä.
Aleia tietää, että he tulisivat palaamaan tähän paikkaan vielä muutenkin kuin muistoissaan.
Yhdessä.