Oih, kiitos kommenteista
toyhto, Thelina ja
Angelina! (ja Vehka, heheh, kirjotit sun kommentin kun olin kirjottamassa tätä.) Kiva kuulla että Valvatin hahmo on oma itsensä, ja että hahmojen dynamiikka toimi. Tuo hukkumies-kohta oli kyllä omalla mittapuullanikin poikkeuksellisen nokkela.
Tuohon kakkososaan liittyen pohdin vähän, että olisiko pitänyt vaikka A/N:ssä avata enemmän noita termejä kirjoja lukemattomille, mutta sitten jotenkin jäi tekemättä. Scoia'taelit ovat tosiaan sellaisia haltiakommandoja, jotka tekevät yhteistyötä Nilfgaardin kanssa ja joita siksi vihataan ja pelätään. "D'hoine" tarkoittaa ihmistä, ja "taedh" bardia. Ei mitään kovin oleellista siis, mutta nämä on kuitenkin kiva tietää!
A/N: Ja nyt tosiaan viimeinen osa. Tämä sarja oli kyllä yksi outolintu, koska näillä osilla tuntuu olevan tosi vähän yhteistä. Ensin ajattelin tosiaan tehdä kevyttä huumorislashia, mutta sitten tämä muuttuikin vähän angstiksi ja nyt ehkä hurt/comfortiksi.
Pahoittelen siis kauheasti niille, jotka ovat alkaneet lukea tätä sillä mielin, että tämä olisi kevyt ja hauska tarina! Mutta aina tarinat eivät tee, kuten niiden haluaisi tekevän, ja tämä oli nyt tällainen kuriton lapsi. Joka tapauksessa sain nyt kolmososan kirjoitettua ja sitä myöten sarja päättyy, kun Geralt pelastaa Valvatin viimeisen kerran. Toivottavasti tästä on iloa.
Tämä osa on saanut inspistä Blind Guardianin kappaleesta
The Bard's Song, sanat alla:
Tomorrow will take us away
Far from home
No one will ever know our names
But the bards' songs will remain
Tomorrow all will be known
And you're not alone
So don't be afraid
In the dark and cold
'Cause the bards' songs will remain
They all will remain
KOLMAS KERTA
kulta
Gors Velenin yö oli hiljainen ja pimeä, mutta Valvatti ei saanut unta.
Hän hikoili ja pyöri sängyssään niin, että lakanat tarrautuivat hänen kehoonsa kuin märkä silkkipaperi. Ilma oli niin ohutta, ettei hän ollut saada henkeä. Ja vaikka hän kuinka kääntyili ja vääntyili ja avasi ja sulki silmänsä, uni ei tullut.
Hän ajatteli pientä tavernaa Gors Veleniin johtaneella tiellä. Punatukkaista haltiakommandoa ja kapakan miesten vihaisia silmiä. Mikä häneen oikein oli mennyt? Ei hän ollut mikään sankari. Hän oli vain tuikitavallinen, luuttua rämpyttävä bardi, joka mursi sydämiä roistojen kallojen sijaan. Jälkimmäinen oli Geraltin tehtävä, ei hänen.
Miksi hän oli sitten tehnyt sen? Valvatti halusi uskoa, että se johtui siitä, että hän halusi tehdä oikein. Koska vääryyksiin oli puututtava.
Tai sitten hän vain halusi olla hyödyksi edes joskus sen sijaan, että oli iänikuisena riippakivenä. Osoittaa Geraltille, että kyllä
hänkin osasi jotain. Osoittaa Geraltille että…
Ei. Ei hän voinut ajatella sitä. Pelkkä mielikuva sai Valvatin vatsan kiertymään sykkyrälle, hien kihoamaan iholle. Sydän hakkasi rumpuna rintalastan alla. Hänen teki mieli oksentaa.
Hänessä oli jokin vialla. Niin sen täytyi olla. Siksi hän ei saanut unta. Siksi hänestä tuntui siltä, kuin hänen rintaansa revittäisiin kahteen suuntaan. Ehkä Yennefer osaisi auttaa. Ehkä hän voisi tehdä jonkun loitsun…
Ehkä Yennefer voisi parantaa hänet.
-
”Mikä hätänä, armas bardini? Painajaisia?”
Peilin kautta Valvatti näki, kuinka Yennefer napsautti punaiset briljantit korviinsa ja sipaisi huulilleen samanväristä punaa. Mutta hänen vaatteensa olivat mustat kuin aina, yhtä mustat kuin hänen myrskyntuivertamat kiharansa tai kynsiensä kärjet.
Valvatilla ei ollut hajuakaan siitä, mitä varten Yennefer tälläytyi siihen aikaan yöstä, mutta hän ei välittänyt. Hän oli lakannut piittaamasta Yenneferin hullutuksista jo kauan sitten.
”Taidan olla sairas”, Valvatti vastasi. Vaikka Yenneferin makuuhuoneessa oli viileämpää kuin hänen omassaan, hän hikoili yhä.
”Sairas?” Yennefer kohotti viettelevästi toista kulmaa. ”Millä tavoin sairas?”
Valvatti nielaisi. ”En saa nukutuksi. Minun on kuuma… ja kylmä… ja rintaa puristaa. Minä luulen että minä… luulen että minä kuolen…”
”Älä ole noin melodramaattinen, lauluniekkani. Et sinä mihinkään kuole. Et ainakaan, jos se on minusta kiinni. Istuudu alas ja kerro tarkemmin.” Yennefer taputti punaista samettipenkkiä vierellään.
Valvatti astui varoen peremmälle salonkiin. Ilma oli niin paksuna syreenin ja karviaisten tuoksusta, että häntä alkoi pyörryttää. Sitten hän veti syvään henkeä ja istuutui.
”Kerro minulle, mihin sattuu”, Yennefer ohjeisti. Hänen korvakorujensa briljantit kimmelsivät kuin takassa räiskyvät kipinät.
Valvatti alkoi hieroa rintaansa. ”Tänne. Sydän hakkaa, enkä saa henkeä. Ja kurkkua ahdistaa… en kai minä menetä laulukykyäni, Yennefer? Sano, että voin vielä laulaa…”
Yennefer ojensi kalpean kätensä ja painoi sen Valvatin rinnalle. Käsi oli kylmä. Velhotar sulki silmänsä ja kuunteli.
”Milloin tämä kipu alkoi?”
”En oikein tiedä… tänään tai eilen, ehkä?”
”Saavuttuanne Gors Veleniin, siis?”
”Tai ennen sitä jo… jouduimme tappeluun matkalla tänne. Ehkä joku niistä roistoista puukotti minua sittenkin…”
”Ei tässä siitä ole kyse. Jos sinua olisi puukotettu, olisit kyllä huomannut sen. Rintakipua, siis? Hengenahdistusta, hikoilua? Sydän hakkaa etkä saa unta?”
”Juuri noin! Mikä minulla on? Voitko parantaa minut?”
Yenneferin huulet kaartuivat hyvin hitaaseen hymyyn. ”Tämä on tauti, josta mikään lääke tai taika ei voi sinua parantaa. Sinä kärsit sydänsurusta.”
Valvatti yskäisi. "Sydänsurustako? Minäkö? Voi, ei, ei. Minä särjen sydämiä, en kärsi sellaisesta. Olet erehtynyt.”
”Minä en erehdy koskaan.”
”Mutta että sydänsuruja? Mistä minun sydämeni edes olisi surullinen?”
”Koska sinä rakastat jotakuta, mutta hän ei rakasta sinua takaisin. Siitä se yleensä johtuu.”
Valvatti pudisti päätään ja ponkaisi ylös. ”Höpsis pöpsis! Mene takaisin sinne velhokouluusi, Yennefer. Tule takaisin, kun opit antamaan oikeita diagnooseja.”
Yenneferin orvokinsininen katse porautui syvälle Valvatin sieluun. ”Minä en voi parantaa sinua, Valvatti. Mutta on joku, joka voi.”
Valvatti jäykistyi. Vaikka Yennefer ei lausunut sitä ääneen, sanat riippuivat hiljaisuudessa heidän välillään.
”Yen…” Valvatti kuiskasi. ”En minä voi. Sinä ja hän…”
”Minun ja hänen välillään ei ole enää mitään. Se ei toiminut. Se elämä ei ole minua varten.”
”Mutta minuako varten se sitten on?”
”Et koskaan saa tietää, ellet yritä.”
Yennefer kääntyi takaisin peiliä kohti, uppoutui jälleen omaan maailmaansa.
Ja Valvatti uppoutui takaisin omaansa.
-
Hän metsästää hirviöitä.Se on hänen työnsä. Ei…
tämä. Noituri heilutti ilmiömäisesti miekkaansa, eikä yksikään peto ollut häneltä turvassa. Mutta kaikkia petoja ei kuitenkaan voinut miekalla kukistaa.
Siitä huolimatta Valvatti löysi itsensä noiturin oven takaa yö toisensa jälkeen. Joka kerta hän nosti nyrkkinsä koputtaakseen, mutta kertaakaan rystyset eivät koskettaneet ovea. Hän vain seisoi paikallaan tuntitolkulla, kunnes tähdet lakkasivat loistamasta ja aamunkoitto piirsi purppurajuovansa horisonttiin. Ja seuraavana yönä hän tuli taas uudestaan.
Neljäntenä yönä Valvatti oli juuri aikeissa lähteä takaisin nukkumaan, kun hän kuuli takaansa äänen.
”Etsitkö minua?”
Valvatin kurkkua alkoi kuristaa.
”Geralt”, hän vastasi, kääntymättä ympäri. ”En tiennyt, että olet hereillä.”
”Nyt on yö.” Geraltin askeleet tulivat lähemmäs. ”Se on hirviöiden aikaa.”
”Tietenkin. Kuinka höpsöä minulta. No, minäpä tästä nyt lähden-”
Valvatti kääntyi kannoillaan, mutta pysähtyi välittömästi Geraltin kultaisen katseen nähdessään. Se pyydysti Valvatin kuin perhosen, tarttui häneen kuin sudenkorennon siipeen. Valvatti ei edes yrittänyt päästää irti. Hän antautui.
”Asian täytyy olla tärkeä, kun olet liikkeellä tähän aikaan”, Geralt totesi. Hänen poskeaan pitkin kulki tumma likajuova. Hiukset olivat hiestä kosteat, ja rystysillä oli kuivunutta verta. Hän näytti kuoleman enkeliltä, ja juuri se teki hänestä niin kauniin. ”Miltä minun pitää sinut tällä kertaa pelastaa?”
Valvatti avasi suunsa, eikä hän löytänyt sanoja.
Hän, maailmankuulu runoilija ja sanaseppä, oli sanaton. Kukaan ei ollut koskaan onnistunut siinä. Ei kukaan, paitsi Geralt.
”No?” Geralt kysyi. ”Älä vain sano, että vapautit taas uuden dzinnin, joka vei puhekykysi. Osaathan sinä vielä puhua?”
”Tot… totta kai osaan!” Valvatti kivahti. Hänen kasvojaan kuumotti aivan kuin hän olisi pidellyt niitä tulen äärellä. ”Ei tässä ole dzinnistä kyse, ei alkuunkaan…”
”Mutta jostain hirviöihin liittyvästä kuitenkin?”
Valvatin teki mieli nauraa. ”Niin”, hän vastasi.
Sinusta. ”Muistatko sen ihmissuden? Sen, jonka kohtasimme siinä hylätyssä kylässä.”
”Muistan. Mitä siitä?”
”No… muistatko ne harpyijat? Rantakallioilla Skelligessä?”
”Ne olivat poikkeuksellisen kiinnostuneita hatustasi. Koska siinä oli harpyijan sulka.”
”Se oli kyllä korpin sulka...”
”Harpyijan. Mutta en näe, kuinka harpyijat ja ihmissudet liittyvät toisiinsa. Muuten kuin siten, että tapoin ne molemmat.”
”No… ajattelin vain sitä, kuinka taistelu harpyijoita vastaan oli paljon vaikeampi, vaikka ihmissusi oli paljon isompi ja hurjempi. Mutta sinä päihitit sen, koska se oli yksin. Harpyijoita oli varmaan kymmenen. Ellen olisi heittänyt hattuani mereen, et ehkä koskaan olisi saanut niiden huomiota käännettyä, ja ne olisivat voineet syödä sinut.”
”Harpyijat eivät syö ihmisiä. Sitä paitsi koko kohtaaminen oli sinun syytäsi. Ilman hattuasi, ne eivät olisi koskaan kiinnittäneet meihin huomiota.”
Valvatti naurahti hermostuneesti. ”Niin. Mutta se oli ainoa kerta, kun hoidin sinut vaikeuksiin.”
”Ainoa kerta? Valvatti,
joka ikinen kerta kun menemme yhtään minnekään, sinä onnistut kerjäämään vaikeuksia puoleesi. Oli se sitten vihaisia vanhoja ukkoja, koska olet juoksennellut ympäriinsä kuksimassa heidän vaimojaan, tai sitten lauma ghouleja, koska jostain hemmetin syystä alat rämpyttämään luuttuasi keskellä hautausmaata.”
”Musiikki auttaa minua rentoutumaan, kun olen peloissani! Sitä paitsi en minä juoksentele ympäriinsä kuksimassa ketään.” Geraltin katse pysäytti hänet. ”Tai… en enää. Viime kerrasta on jo puoli vuotta.”
Geralt kurtisti kulmiaan. ”Puoli vuotta on tosiaan sinulle pitkä aika pitää housut jalassasi. Mikä sinuun on mennyt? Oletko tullut uskoon?”
Nyt Valvatti oli taas sanaton. Miksi Geraltin piti seistä niin lähellä? Miksi hänen piti näyttää tuolta? Miksi Geralt…
Miksi Geralt.”Ne harpyijat ja se ihmissusi…” Valvatti keräsi ajatuksensa, ”kai minun kävi vähän sääliksi sitä sutta, vaikka se kuulostaakin oudolta. Koska se oli joskus ollut ihminen, mutta unohtanut sen, eikä sillä ollut nyt jäljellä muuta kuin oma yksinäisyytensä. Ehkä juuri siksi se kuoli.”
”Se kuoli, koska minä tapoin sen.”
”Tässä ei ollut kyse siitä. Geralt… silloin kun näin sen ihmissuden, näin siinä
sinut. Joskus sinua katsoessasi unohdan, että sinäkin olet ihminen. Ja mietin vain sitä, että käyköhän yksinäisille noitureille sillä tavalla. Että kun he tappavat tarpeeksi hirviöitä, siitä tulee heidän luontonsa. He alkavat vältellä ihmisiä ja elävät vain löytääkseen seuraavan kohteensa. Aivan kuten ne hirviöt.”
Sula kulta Geraltin silmissä kovettui hetkeksi. ”Mitä sinä yrität sanoa?”
”Että sinun ei ole pakko tulla sellaiseksi. Että minä
en halua että sinusta tulee sellainen. Koska silloin minä… silloin
me…”Kulta pehmeni jälleen. Se kieppui ja pyörähteli tuhansina auringon pinnalla tanssivina purkauksina. Niin kirkkaina, että niihin katsominen sattui, muttei siltikään tahtonut kääntää katsettaan. Valvatti oli pieni kuu, jota tuo aurinko kieputti armottomasti otteessaan, pelkkä avaruuden halki painottomana sinkoava kivi. Aurinko veti häntä lähemmäs, ja säteet muuttuivat lämpimistä kuumiksi. Valvatti tiesi polttavansa itsensä, mutta sillä ei ollut väliä. Hän antoi valon korventaa itsensä kappaleiksi.
Geralt oli heistä se, joka teki ensimmäisen siirron. Valvatti tuskin ehti nähdä, kun Geraltin askeleet taittoivat tyhjän avaruuden heidän välillään. Kun hänen kätensä tarttuivat Valvatin käsiin ja vetivät heidän vartalonsa lähemmäs toisiaan. Hän vain tunsi auringon tulen. Vaikka hän sulki silmänsä, se poltteli hänen luomiensa takana. Tuhansina kipinöinä toisiinsa iskeytyvien huulten välillä. Aurinkotuuli pyyhki pitkin Valvatin kasvoja, juoksi alas selkärankaa ja paikoilleen jähmettyneitä raajoja. Sulaa kultaa virtasi hänen suonissaan.
Hän oli Geraltin. Geralt oli hänen.
Suudelma oli omistava ja raju mutta yhtä aikaa pehmeä ja kevyt. Aivan kuten valo saattoi sekä piiskata että koskettaa hellästi.
Kun se lopulta päättyi, Valvatti ei enää tuntenut kehoaan. Hän ei enää ollut edes varma siitä, oliko hänellä sellaista. Ehkä hän oli vain muuttunut aineettomaksi. Tyhjäksi tilaksi, jonka lävitse valo kulki.
”Geralt…” Valvatti kuiskasi. ”Mitä sinä oikein teit?”
”Pelastin sinut”, Geralt vastasi. ”Sanat ovat sinun vahvuutesi. Teot minun.”
Valvatti hymyili. Mutta tällä kertaa hän teki sen Geraltin huulia vasten.
