Otsikko: Päätös
Kirjoittaja: LillaMyy
Ikäraja: S
Paritus: Neville/Charlie
Oikolukija: KARVALA
Tyylilaji: hurt/comfort
Tiivistelmä: Neville löytää elämänsä suunnan, mutta joutuu vaikean päätöksen eteen.
Haasteet: Salainen ystävä
K/H: Huh, olipahan urakka! Aloitin varmaan kolme kertaa tätä ihan eri tyyleillä, ennen kuin löysin sen, mistä sain toimivan kokonaisuuden aikaan. :’D Tämä on siis kirjoitettu salaisen ystäväni, eli
Avaruuspiraatin toiveista, toivottavasti tämä kelpaa! (:
Päätös
Se ensimmäinen syksy Voldemortin kukistumisen jälkeen oli vaikea Nevillelle. Hän oli aina ennen ollut poika, joka oli huono kaikessa paitsi yrttitiedossa. Poika, jossa ei ollut juuri mitään erikoista. Nyt velhoyhteisö piti häntä kuitenkin sotasankarina. Kaikki tuntuivat tietävän, että Neville oli auttanut voittamaan Voldermortin, että ilman häntä ei Voldemort olisi kukistunut ollenkaan. Ennen Neville oli seurannut vierestä Harryn vaikeilua valokeilassa, nyt hän jakoi itsekin siitä osan.
Oli vaikea tottua siihen, että joku pysäytteli jatkuvasti kaduilla tunnistaessaan hänet, että tuntemattomat halusivat jutella hänen kanssaan tai puristaa hänen kättään. Ennen Neville oli saanut olla rauhassa, koska hän ei kiinnostanut ketään, mutta nyt hän sai jatkuvasti keksiä tekosyitä päästä pois sieltä ja täältä. Enää ei saanut kävellä yksin omissa oloissaan Viistokujalla tai nauttia hiljaisuudessa kermakaljasta Kolmessa luudanvarressa. Aina oli joku tunkemassa seuraan tai tuijottamassa. Nyt Neville tiesi, miksi Harrylla oli aina ollut niin vaikeaa.
Sinä syksynä Neville katosi ilmoittamatta kellekään, minne. Läheisimmille ihmisilleenkin hän vain ilmoitti lähtevänsä, mutta kukaan, edes mummi, ei tiennyt, minne Neville oli menossa. Neville ei tainnut itsekään tietää, mihin oli menossa, kunhan vain halusi hetkeksi pois Britanniasta, pois tuijottelijoiden, osoittelijoiden ja supattelijoiden keskeltä.
Ensin Neville kierteli Euroopan rannikoilla, mutta huomasi sen olevan silti liian lähellä Britanniaa, täälläkin tiedettiin liikaa. Niinpä, hän katosi sisemmälle Eurooppaan ja vaelteli viikkokausia Alpeilla, kunnes huomasi tuntevansa pientä koti-ikävää. Hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis palaamaan, joten hän lähti Alpeilta ja löysi itsensä Romaniasta.
Romaniasta hän löysi myös jotain tarpeeksi tuttua, mutta myös tarpeeksi uutta ja erilaista, sillä hän löysi Charlien. Charlie muistutti tarpeeksi paljon kotia, sillä hänestä tuli mieleen Ron ja Ginny, mutta Charlie ei ollut ollut mukana Tylypahkan taistelussa. Charlie muistutti hyvistä hetkistä, ei huonoista, eikä Charlie tuntunut edes haluavan kuulla taistelusta tai Voldemortista. Charlie halusi vain kuulla Nevillestä, ja Neville kertoi.
Neville puhui paljon siitä, kuinka hän halusi palata takaisin ajassa, olla taas se poika, joka ei kiinnostanut ketään, joka ei ollut mitenkään erikoinen. Ei hän osannut saati sitten halunnut olla sotasankari, hän halusi vain rauhaa. Rauhaa olla ja tehdä mitä halusi.
”Mitä sinä sitten haluat?” Charlie kysyi kysymyksen, jota kukaan ei ollut kysynyt häneltä pitkään aikaan, jos ikinä. Mummi oli asettanut hänelle tien valmiiksi.
”Seuraat isäsi jälkiä auroriksi ja teet hänet ylpeäksi!” oli mummi usein sanonut, mutta oliko se sitä, mitä Neville itse halusi.
”Minä haluan auttaa ihmisiä. Tehdä jotain sellaista, missä olen hyvä, mistä minä itse pidän. Haluan seurata omaa polkuani, enkä sitä, mikä minulle on valittu”, Neville vastasi.
”Missä sinä olet hyvä? Mistä sinä pidät?” Charlie kysyi.
”Yrttitiedosta”, oli helppo vastaus.
”Muiden auttamisesta”, oli vähän vaikeampi vastaus.
”Tylypahkasta”, oli vaikein vastaus, koska se toi huonoja muistoja mieleen. Charlie laski käden Nevillen olalle ja asetti liekin Nevillen sydämeen:
”Olisiko sinusta yrttitiedon professoriksi?”
Siinä se. Vastaus kaikkeen, mitä Neville oli pitkään kaivannut. Hän kaipasi Tylypahkaan, mutta hänen kouluvuotensa olivat ohitse. Hän halusi auttaa ihmisiä, mutta pysyä poissa valokeilasta. Hän halusi tehdä jotain, mistä hän piti ja missä hän oli oikeasti hyvä, mutta se ainoa kunnollinen asia oli yrttitieto, josta oli vaikea tehdä ammattia. Ellei sitten opettanut sitä Tylypahkassa.
”Minusta tulee yrttitiedon professori”, Neville uskalsi viimein kertoa itselleen.
Nyt hänellä oli suunta, päämäärä ja tarkoitus. Hän tiesi mitä tehdä ja miten. Nyt pitäisi vain toteuttaa se. Mutta sitten tuli toinen mutka matkaan. Charlie. Charlien työ oli Romaniassa, paras koulu yrttitiedon professoriksi opiskeluun oli Italian rannikolla ja Tylypahka Skotlannissa. Pitäisikö hänen siis jättää Charlie, tai Charlien jättää työnsä?