Kirjoittaja: Kosmik
Ikäraja: S
Genre: Fantasia, dystopia, pienimuotoinen slash
Paritus: Ilya/Max
Varoitukset: Muutama kirosana tuonne taisi eksyä
Yhteenveto: "He olivat ihmisen alistama, vainoama laji ja vuosisatojen saatossa he olivat kadottaneet itsensä, oman arvokkuutensa ja ylivoimaisuutensa."
Haasteet: Inspiroidu kuvasta, kuva
A/N: En todellakaan ole omimmillani fantasian saralla, mutta tuon kuvan pohjalta piti jotain kehitellä. :') Tähän voisi joskus jotain yksittäisiä osia vielä rustailla, jos tämä minua vielä joskus inspiroi. Tätä oli yllättävän mukavaa kirjoittaa, vaikka mielestäni lopputulos aika sekava onkin. 
Tälle oli vaikea keksiä nimi, joten jätin vain tuon työnimen sitten otsikoksi. 
Modern Dragons
Yöllä oli satanut kaatamalla. Tiet olivat kauttaaltaan lätäköiden peittämät ja likakaivot tulvivat. Aamun tullen paistoi kuitenkin aurinko. Jos sitä nyt paistamiseksi pystyi kutsumaan. Harmaat, likaisen väriset pilvet olivat vallanneet miltei kaiken tilan taivaalta. Musta rähjäinen koira asteli edestakaisin pienellä kujalla. Välillä se pysähtyi haistelemaan laiskasti kadulla lojuvia roskia ja jos joku satunnainen ohikulkija oli vähänkin aikeissa oikaista seuraavaan kortteliin kujan kautta, se paljasti näille terävät hampaansa ja murisi tunkeilijat loitommalle. Saatuaan uhiteltua satunnaiset kulkijat loitommalle se lähti astelemaan kujaa peremmälle. Roskalaatikoiden välissä istui nukuksissa rähjäisiin vaatteisiin pukeutunut nuori mies. Nahkatakin hihat näyttivät palaneilta, miehen kasvoilla oli nokea ja farkut olivat polvista revenneet paljastaen polvien verisen, rikkoontuneen ihon.
Koira asteli miehen luo ja kumartui nuolemaan tämän kasvoja. Muutaman unisen yskähdyksen saattelemana mies raotti silmiään ja työnsi koiraa loitommalle. Se kävi istumaan hänen eteensä odottavan näköisenä, mutta ei niin kuin tavallinen koira odottaa herkkupalaa, pikemminkin vaativana.
Ilya hieroi tummia silmiään, haukotteli ja jäi tuijottamaan koiraa tärähtäneenä. Hän tarkasteli eläintä mietteliäänä, pohtien, pitikö hänen muka tietää, mikä tuo piski oli olevinaan. Nyt kun hän sitä tarkemmin katseli, siinä oli jotain tuttua, mutta hän ei aivan saanut kiinni siitä, mitä se tuttuudentunne mahtoi olla. Hän hieraisi ajelematonta sänkeään ja alkoi seuraavaksi pälyillä ylös kujalla kohoavaa rakennuksen graffitein koristeltua seinää. Hänellä ei aavistustakaan, miten oli sinne päätynyt ja tarkemmin ajatellen, hänellä ei tuntunut olevan muistikuvia mistään muustakaan.
Koira asettui makuulleen Ilyan eteen ja tuijotti häneen edelleen odottavana kuin odottaen jotain tapahtuvaksi. Ilya nosti kädet eteensä ja kääri palaneita hihoja ylemmäs käsivarrellaan paljastaen vaatteen alta ihon, joka oli kauttaaltaan tatuoitu kirjaimilla, jotka eivät hänelle auenneet. Seuraavaksi hän alkoi käydä taskujaan läpi: muutama hassu seteli, kolikoita, avainnippu, tupakkaa ja koirankeksi. Hän naurahti ja tyrkkäsi keksin lähelle koiran kuonoa. He ilmeisesti tunsivat toisensa, tai ainakin koira tunsi hänet. Koira nappasi keksin hampaillaan ja hotki sen kitaansa ahnaasti. Ilya kumartui silittämään sitä ja huomasi sen kaulassa pannan, jonka laatassa luki nimi Alina.
”Alina”, Ilya makusteli nimeä ääneen ja koira höristi korviaan. Hän rapsutti sen kaulaa voimakkaammin ja koira tuntui selvästi rentoutuvan. Se haukotteli ja otti mukavamman asennon.
Ilya jäi tuijottamaan palaneita hihojaan. Hän muisti oman nimensä, mutta kaikki muu tuntui unohtuneen. Ja mitä olivat ne merkit hänen ihossaan? Hän yritti saada kirjaimista tolkkua, mutta ne eivät muodostaneet hänen tuntemiaan sanoja. Ne olivat vain loputtomia rivejä kirjaimia muistuttavia merkkejä.
Ei ollut järkeä jäädä aloilleen, joten Ilya kohottautui jaloilleen ja astui kujalta kortteliin, jossa Alina hetki sitten hätyytteli sivullisia loitommalle. Tiet olivat täyttyneet aamuisella sumulla ja Ilyan ja Alinan ohi kulkevat ihmiset muistuttivat lähinnä apeita haamuja, jotka vain lipuivat usvassa kohti omia päämääriään.
Ilya lähti astelemaan katua eteenpäin ja katseli samalla pimeitä näyteikkunoita. Oli vielä liian aikaista, että mikään liikkeistä olisi auki. Samalla hän tarkasteli omaa kuvajaistaan liikkeiden ikkunoiden heijastavasta pinnasta. Hänen tumma, lyhyt tukkansa sojotti pystyssä, kasvojen kalpea iho oli noen tahrima ja ruskeiden silmien alla oli tummat varjot. Hän yritti hieroa nokea nahkatakin repaleisiin hihoihin, mutta se tuntui saavan vain enemmän sotkua aikaiseksi. Ilmassa tuoksui yöllä satanut vesi, pakokaasu ja viemärivesi. Ilya pälyili ympärilleen ja pohti, mihin hänen kannattaisi suunnata ensimmäiseksi. Ihmiset tuskin vilkaisivatkaan häneen, Alinan ne kiersivät kaukaa. He olivat molemmat likomärkiä, joten jokin kuiva ja lämmin paikka olisi ihanteellinen. Ilya jatkoi katua eteenpäin, mutta lähistöllä ei näyttänyt olevan motelleja. Toisaalta ei kai hän muuten olisi nukkunut jossain paskaisella kujalla yötään, jos hänellä olisi ollut varaa parempaan yöpymispaikkaan. Pian Ilya kuuli nopeita askeleita perässään ja sitä seurasi rohea miesääni: ”Mitä helvettiä sä kuvittelet tekeväsi?”
Ilya säpsähti, vaikka ei ollutkaan varma, oliko kysymys kohdistettu hänelle. Hän ei ehtinyt ajatuksissaan sen pitemmälle, sillä pian joku tarttui tiukasti hänen kyynärtaipeeseensa ja kiskaisi läheiselle kujalle. Hänet iskettiin selkä edellä läheisen rakennuksen betonista seinää vasten ja joku tunki lialta tuoksuvan kämmenen hänen suulleen. Ilya tuijotti luokseen ilmestynyttä nuorta miestä ihmeissään. Tällä oli valkaistut, lyhyet hiukset, vaaleansiniset, jäiset silmät ja kasvojen vasemmalla puolella oli kookas arpi, niin kuin iho olisi joskus palanut siitä kohtaa.
Mies sihahti Ilyaa vaikenemaan ja samalla hän pälyili hurjistuneena kohti ajotietä. Ilya ehti nähdä vilauksen armeijanvihreästä katumaasturista ennen kuin tämä uusi tuttavuus peitti näkymän asettumalla hänen eteensä. He kyhjöttivät siinä, lähes sylikkäin, hyvän tovin, kunnes katumaasturin äänet olivat loitonneet.
”Vittu... Se oli lähellä”, nuori mies puuskahti ja päästi vihdoinkin irti Ilyasta. Hän vihelsi pitkään ja alkoi kaivella taskujaan tärisevin käsin. Ilya ei osannut kuin kyhjöttää typertyneenä aloillaan ja tuijottaa uteliaana tuota nuorta miestä, joka kaiveli taskujaan ilmeisen ärtyneenä. Ilya huomasi miehen kaulan iholla samanlaisia merkkejä, mitä hänen käsivarsiinsa oli tatuoitu ja päätteli, että he olivat ilmeisesti tuttuja toisilleen.
”Sä oot poissa kokonaisen viikon, kaikki maailman lööpit on täynnä sitä vitun paskaa ja täällä sä kävelet yleisiä teitä pitkin niin kuin joku vitun imbesilli”, mies mutisi itsekseen ja siirtyi kaivelemaan housuntaskujaan.
”Tota...” Ilya avasi suunsa, mutta tuo vieras mies keskeytti hänet tiuskaisemalla: ”Hiljaa! Mä en lopettanut vielä.”
Ilya sulki hölmistyneenä suunsa ja jäi odottamaan jännittyneenä seuraavaa purkausta. Mies tuijotti häntä jäänsinisillä silmillään, heristi sormeaan ja puuskahti lopulta: ”Helvetti... Sä et tiedäkään, miten vitusti mä pelkäsin. Että ne on saaneet sut kiinni, lukinnut jonnekin vitun Area 51:een ja antaneet median kehitellä tälle kaikelle paskalle omia tulkintojaan.”
Mies huohotti hengästyneenä omasta raivoamisestaan, tarrautui lopulta Ilyan takin kaulukseen ja Ilyan yllätykseksi painoi huulensa hänen suulleen. Hän oli niin täynnä hämmennystä, ylitsevuotavia kysymyksiä ja jännitystä, ettei osannut kuin seistä siinä ja antaa toisen tehdä mielensä mukaan. Mies ohjasi kätensä hänen poskilleen ja irrottautui suudelmasta jääden kuitenkin hänen lähelleen, katsoen suoraan hänen tummiin silmiinsä.
”Se oli mieletöntä. Aivan helvetin siistiä ja niin vitun kaunista”, mies puuskahti naurahtaen melkein maanisesti ja kyyneleitä silmissään. Sen tehtyään hän hautasi kasvonsa Ilyan rintaan ja puristi hänen takinkaulustaan kädet täristen, nyyhkien samalla lohduttomasti.
Ilya vilkaisi epätoivoisesti Alinaa, joka istui heidän jalkojensa juuressa ja ilmeili sille ikään kuin kysyäkseen neuvoa omituiseen tilanteeseen, johon oli joutunut. Pystykorva vain nuolaisi huuliaan, eikä Ilyan auttanut kuin kietoa kätensä tuon hermoheikon miehen ympärille, joka niiskutti hänen takkiinsa.
”Ei pahalla, mutta... mulla ei ole hajuakaan kuka sä olet”, Ilya sanoi, kun hetki tuntui kestäneen ikuisuuden. Hän hätkähti hieman oman äänensä karheutta, se oli tummempi kuin hän oli muistanut. Mies hänen sylissään värähti voimakkaasti ja vetäytyi kauemmas. Tämä tuijotti häntä silmät suurina ja otti tukea rakennuksen seinästä. Hän alkoi pureskella kynsiään ja liukui sitten seinää alemmas, istualleen katutasolle. Sitten hän alkoi vapista hillittömästi ja jatkoi itkemistä.
Ilya huokaisi ja katsoi parhaaksi istua tuon hermoraunion viereen. Mies tarttui lupia kyselemättä hänen käteensä ja alkoi tuijotella hänen tatuointejaan. Alina urahti ja lompsi kadun puolelle alkaen partioida kujan suulla, ettei kukaan vain erehtyisi kääntymään sinne oikaistakseen toiseen kortteliin.
”Mä... me... Tätähän me pelättiin... Sä et ollut valmis... Tai miksi sä olisit ollut... Ethän sä ole... Ei sitä ole tapahtunut koskaan aikaisemmin”, mies mutisi puoliääneen ja alkoi sivellä sormeaan Ilyan tatuointien ääriviivoja pitkin.
”Tota... Jos alotettaisi siitä, että kuka sä mahdat olla?” Ilya huokaisi hieman jo turhautuneena kaikkeen epätietoisuuteen. Mies värähti ja hymyili hänelle melkein surullisesti.
”Maxim, mut sulle pelkkä Max vaan”, hän sanoi hiljaa.
”Okei, ja mä olen Ilya, mut sen sä taisitkin jo tietää.”
Ilya sai vastaukseksi hiljaisen ynähdyksen. Hän yritti jäsennellä ajatuksiaan, mutta kysymyksiä oli aivan liikaa, eikä hän kokenut sopivaksi alkaa hiillostaa Maxista ulos vastauksia, varsinkin kun tämä vaikutti olevan varsin tunneherkkä. Niinpä he vain istuivat siinä vieretysten ja kuuntelivat kadulta kantautuvia ääniä ja Alinan satunnaisia murahduksia, kun se pelotteli ihmisiä loitommalle heidän piilopaikastaan.
”Tiedäksä jotain tästä?” Ilya sanoi lopulta ja osoitti palaneita hihojaan. Max värähti ja raapi lyhyttä tukkaansa. Hän pyyhki kyyneleisiä silmiään ja sanoi: ”Säkö et muista mitään?”
”Mitään mistä? Mä en tiedä kuin oman nimeni. Heräsin vähän aikaa sitten jostain paskaiselta kujalta ton piskin kanssa, enkä mä tiedä ollenkaan, miten olen tähän päätynyt, mistä olen tulossa ja mihin menossa...” Ilya alkoi sopertaa ääni väristen. Max työntyi häntä vasten melkein kuin vaistomaisesti, nytkähti häntä kohti kuin ottaakseen halaukseen, mutta jätti eleen tekemättä ja vain puristi hänen kättään.
”Se on hassua... Miten... miten vitun pitkään... me on oltu yhdessä ja sä vaan... lakkaat muistamasta...” Max naurahti ilottomasti, puri lujaa huuleensa ja jatkoi, ”Jotain tällaista me toivottiin, mutta... ei tän pitänyt mennä näin.”
Max nielaisi kuuluvasti sanojensa päätteeksi, ulvaisi tuskastuneesti ja alkoi taas itkeä. Ilya koki parhaaksi olla painostamatta miestä liikaa. Eihän tuollaisen itkupillin kanssa pystynyt keskustelemaan rakentavasti. Jollain kummalla tavalla hän tunsi lämpöä sisällään, kun Max oli hänen vieressään. Vaikka hän ei juuri nyt muistanut, kuka tuo mies oli tai helvetti vie, kuka hän itse oli, tuntui hänen olonsa turvallisemmalta, jopa seesteiseltä, kun he olivat yhdessä.
”Tule, mun pitää näyttää sulle jotain”, Max sanoi saatuaan tunnepurkauksensa hallintaan. Hän tarttui Ilyan käteen, vihelsi Alinan heidän luokseen ja sujautti hupun päähänsä. Ilya seurasi esimerkkiä ja kiskaisi takin alla olevan hupparin hupun päähänsä ja yhdessä he pujahtivat takaisin kadulle.
”Tuu mun perässä, äläkä katso ketään silmiin”, Max mutisi ja Ilya painoi nopeasti päänsä. Ilmiselvästi heidän ei ollut turvallista liikkua ihmisten ilmoilla tähän aikaan päivästä.
Max eteni ripeästi katua pitkin, mutta varmisti aina tasaisin väliajoin, että Ilya ja perää pitävä Alina kulkivat vielä matkassa mukana. Ilya yritti olla katselematta liikaa ympärilleen, mutta hänen oli vaikea olla vilkuilematta rakennuksia ja ihmisiä ympärillään. Kanssaihmiset eivät näyttäneet lainkaan sen iloisemmilta kuin hekään ja kaikki tuntuivat olevan kuin omassa kuplassaan. Ne muutamat katsekontaktit, jotka Ilya otti vahingossa vastaantulijoihin, olivat hermostuneita ja ihmiset käänsivät äkkiä katseensa tiehen edessään, niin kuin ei olisi ollut soveliasta katsoa ketään silmiin.
Ajankulku tuntui katoavan, mitä pitempään he kävelivät. Välillä Max veti heidät johonkin syrjäiselle kujalle, kun sellainen suuri armeijanvihreä katumaasturi tuli tiellä vastaan, mutta kaupungin laidan lähestyessä liikenne kävi verkkaisemmaksi ja ihmisiä tuli vastaan aina vain harvemmin.
”Ei enää pitkä matka”, Max huikkasi huojentuneena selkänsä yli Ilyalle. Pian he saapuivat pienen, hieman resuisen näköisen talon luo, jonka piha oli villiintynyt ja piha-aita lahonnut. Se näytti siltä, ettei siellä asunut ketään, mutta Max harppoi asunnon kuistille niin tomerasti, ettei Ilyalle jäänyt epäselväksi, että talon oli ilmeisesti tarkoituskin näyttää mahdollisimman luotaantyöntävältä ja asumattomalta. Max avasi oven avaimella ja tyrkkäsi Ilyan sisään ennen kuin tämä ehti kunnolla katsella ympärilleen. Alina seurasi perässä ja Max lukitsi oven tarkoin.
Eteiskäytävä, jossa Ilya huomasi seisovansa oli pimeä, mutta Max ei vaivautunut pistämään valoja päälle, vaan veti hänet peremmälle taloon. He päätyivät johonkin olohuoneen tapaiseen ja Max viittoi Ilyan istumaan alas. Pian Ilya sai jo juomaa eteensä olohuoneen tummalle pöydälle ja viimeinkin Max laittoi valot päälle. Alina käppäili huoneen toisessa päässä olevan takan luo ja asettui tottuneesti sen eteen makuulleen. Sillä näytti olevan siinä jokin pieni pedintapainenkin.
Talo ei ollut sisältä sen häävimpi kuin ulkoakaan. Asunnossa näytti olevan vain kaikki välttämättömin. Yksi sohva, takka, ei mattoa, verhot ikkunoissa, seinillä ei ollut edes tauluja. Max asteli huoneen ainoan lipaston luo ja kaivoi sieltä esiin kansion ja kirjoja, jotka hän laski Ilyan eteen sohvapöydälle.
”Mä en tiedä, mistä meidän pitäis aloittaa... Äh, kaikki meni nyt niin hankalaksi... Meillä oli suunnitelma valmiina ja sitten...” Max mutisi puoliääneen ja tyrkkäsi Ilyan eteen valokuvan. Max oli laskenut hupun päästään ja Ilya näki paremmin hänen kasvonsa. Mies näytti häntä nuoremmalta, joskin se palovamma hänen kasvoissaan tuntui vanhentavan. Tai ehkä se oli miehen synkät, elämää nähneet silmät.
Ilya laski katseensa kuvaan, jonka Max oli hänelle antanut. Hän otti sen käteensä ja tunnisti sen esittävän punaista lohikäärmettä ja naista, joka kyyhötti tuon olennon jaloissa. Ilya ei tiennyt, mitä olisi kuvasta ajatellut, muuta kuin että oli olemassa elokuva, jossa oli maalauksen nähnyt.
”Me ollaan taidevarkaita vai?” hän naurahti Maxille ilottomasti. Häntä alkoi hiljalleen ärsyttää toisen salamyhkäisyys. Max naurahti ilottomasti ja viskasi hänen eteensä seuraavan valokuvan. Ilya kurtisti kulmiaan ja tuijotti keskiaikaista maalausta ritarista, joka seivästi lohikäärmettä.
”Joku taideprojekti?” Ilya tuhahti ja pudisteli päätään hämmentyneenä. Hän piteli valokuvia kädessään ja pohti, mitä hänen piti päätellä niistä.
Max hymähti ja antoi hänelle seuraavan kuvan, tällä kertaa siinä esiintyi maalaus japanilaisesta lohikäärmeestä, joskaan kuva ei ollut yhtä synkkä kuin aikaisemmat.
”Tää tapahtui viikko sitten”, Max sanoi ennen kuin Ilya ehti todeta mitään nasevaa japanilaisten lohikäärmeestä. Max tyrkkäsi älypuhelimen Ilyan käteen ja väisti hänen kärsimättömän katseensa. Ilya kohotti olkiaan ja katseli hetken puhelimen näyttöä, jossa oli pysäytetty video. Hän painoi play-nappia ja jäi tuijottamaan.
*
Ne ovat perässämme. Niillä on aseet, mutta niiden luodit eivät voi lävistää suomujamme. Ne odottavat Petturia paikalle; sitä joka on yksi niistä harvoista, joka on löytänyt itsensä ja kykynsä uudelleen. Me emme ole tarpeeksi vahvoja kohtaamaan sen voimaa, emme edes yhdessä. Sitä me olemme etsineet vuosikaudet, viimeiset sata vuotta. Se kadotettu viisaus ja sydämen ylpeys; mitä on olla lohikäärme, joka ei piileskele ihmisten joukossa.
Niitä on kaikkialla, mutta ne eivät voi meille mitään, eivät kykene vahingoittamaan meitä modernein asein. Me väistelemme. Riepotan Maxia mukanani, emme saa päätyä erilleen.
Ne metsästivät ensisijaisesti naaraita, elämää luovaa voimaa. Ja ovathan naaraat kookkaampia, parempia taistelijoita. Niistä piti päästä eroon. Koiraat kuolisivat sukupuuttoon, kun niiltä riistetään lisääntymismahdollisuus. Mutta sanotaan, että idässä on paikka, jota kutsutaan Lohikäärmeiden taivaaksi. Siellä ne harvat yksilöt ovat onnistuneet löytämään kauan kadoksissa olleen sisäisen voimansa, sen todellisen olomuotonsa. Ja paikkaa hallitsee kertoman mukaan maailman vanhin naaraslohikäärme, jota kutsutaan yleisesti keskuudessamme Äidiksi. Sinne me kaikkialla maailmassa hajallaan elävät lohikäärmeet halajamme; kaltaistemme pariin ja jotta saisimme olla rauhassa tuolta julmalta lajilta, jota ihmiseksi kutsutaan.
Max rääkäisee. Ilmavirta kulkee päämme ylitse ja eteemme laskeutuu olento, joka seisoo kahdella jalalla, sillä on piikikäs häntä, valtavat siivet ja päästä kasvaa sarvet. Joku voisi kutsua sitä piruksi, mutta se on Petturi. Joka on myynyt sielunsa ihmiselle, joka hyötyy kaltaistensa tappamisesta, mutta joka ei ole löytänyt todellista olomuotoaan. Sen ihossa on merkkejä, kieli kaukaa menneisyydestä, se koodi, joka paljastaa meidät suomukkaiksi ja sen kädet hehkuvat valkoisina, katse suunnattuna Maxiin, joka seisoo kauhuissaan minusta muutaman metrin päässä.
Petturin teräviä hampaita täynnä oleva suu kääntyy virneeseen ja hän lataa tappavan annoksen energiaa. Niin kuin silloin 30 vuotta sitten, kun Max sai palovammansa toiselta vastaavanlaiselta.
Kaikki tapahtuu kuin hidastettuna. Petturin kädet leimahtavat liekkeihin ja sillä samalla sekunnilla sisälläni herää jokin. Lämpö, raivo, suojelunhalu. Nostan kädet eteeni. Tuijotan ihoani, muinaisia kirjoituksia, joita en itsekään ymmärrä ja valoa, joka pursuu keskeltä kämmentäni. Se kuumenee, leimahtaa liekkeihin ja ihmisen ihoni katoaa ja tilalle puskee tummanharmaita, lähes mustia suomuja. Lähetän tulisyöksyn kohti Petturia ja se sinkoaa keskelle hänen rintaansa. Hän sinkoutuu metrikaupalla taaksepäin. Samalla hetkellä oivallan, etten saa lieskoja katoamaan. Käteni ovat tulessa ja kauhuissani tuijotan, miten lieskat leviävät läheisten rakennusten seiniin ja korventavat ne hetkessä mustiksi. Kuulen ihmisten kiljuntaa ja tuskanhuutoja. Näen palaneita ruumiita maassa ja tunnen miten kuumuus ottaa minusta vallan ja alan huutaa ääneen, jota en tunne omakseni.
Max seisoo vieressäni, katsoo edessään vellovaa liekkimerta kuin ei olisi uskoa näkemäänsä. Vajoan polvilleni, silmissäni vilistää ja pian maailma mustuu silmissäni.*
Ilya tuijotti videolla näkyviä palavia rakennuksia ja kuunteli kuolevien ihmisten huutoja korvissaan. Sitten hän tuijotti silmä kovana olentoa, joka seisoi palavan liekkimeren takana. Vaikka video oli epäselvä ja paikoin rakeinen, olennon muodosta ei voinut erehtyä, lohikäärme. Hänen oma lohikäärmemuotonsa.
”Sä teit sen... Mä en ole koskaan... me ei olla koskaan nähty ketään, joka olisi siihen pystynyt”, Max mutisi puoliääneen ja Ilya yllätyksekseen ymmärsi täysin, mitä hän tarkoitti. He olivat ihmisen alistama, vainoama laji ja vuosisatojen saatossa he olivat kadottaneet itsensä, oman arvokkuutensa ja ylivoimaisuutensa. He elivät kuin siirtolaiset, loiset, lainsuojattomat.
”Kadulla puhutaan siitä. Ja mä... olen löytänyt kontakteja. Ilya, meitä on enemmän kuin me on kuviteltu. Ja on suomuttomia, jotka on myötämielisiä, ne on meidän puolella.”
Ilya puristi kätensä nyrkkiin ja katsahti hurjistuneena Maxiin, joka pureskeli kynsiään ja katsoi häneen odottavana. He olivat olleet vuosikaudet kaksin. Kuvitellen, että olivat ainoat maailmassa. He olivat unelmoineet löytävänsä Lohikäärmeiden taivaan, jossa pääsisivät kaltaistensa pariin. He olivat kuluttaneet vuosia yrittäen selvittää, missä tuo paikka sijaitsee, mutta kaiken olemassa olevan tiedon mukaan paikan sijainti oli kirjoitettu heihin itseensä, heidän suomuihinsa. Mutta niin katkeransuloista kuin se olikin, he eivät osanneet tulkita sitä, itseään.
”Kontakteja, Max?” Ilya sihahti hampaittensa välistä. Max kurtisti kulmiaan ja kosketti tämän olkapäätä, mutta Ilya kavahti kauemmas ja jäi tuijottamaan tuimasti hänen silmiinsä.
”Niin. Meillä on vihdoinkin mahdollisuus löytää... Lohikäärmeiden taivas”, Max sanoi peiteltyä innostusta äänessään. Ilya tuijotti häntä epäuskoisena ja pudisteli pettyneenä päätään. He eivät voineet luottaa keneenkään. Suomukkaista oli luvattu kovia summia, summia joilla tavallinen ihminen voisi elää tyytyväisenä elämänsä loppuun. Ne aikoivat tappaa heidät sukupuuttoon.
”Ei. Ne... ne myy meidät suomuttomille”, Ilya tuhahti ääneen ja mulkaisi Maxia moittien, ilmaisten siten pettymystään häneen. Miten toinen pystyikin olemaan niin typerä?
”Ilya, kuuntele”, Max sanoi ja istuutui toverinsa viereen. Hän tarttui Ilyan noen tahrimaan käteen ja pakotti tämän katsekontaktiin kanssaan. Ilya tuijotti hänen vaaleita silmiään ja sielunsa silmin hän näki, millainen Maxin todellinen muoto oli: valkoinen kuin puhdas lumi, suomut niin kiiltävät, että ne sokaisisivat jokaisen, joka häneen katsoi, silmät siniset kuin taivas ja hänen syöksemänsä tuli sinisenä loimuavaa, Max olisi nopein kaikista lohikäärmeistä, notkea ja taitava lentäjä, ja sarvet suorat ja kapeat, tehty lävistämään uhrinsa.
”Siksi me poljetaan paikoillamme. Kun me ei anneta itsemme luottaa keneenkään. Miten usein me on jätetty huomiotta muiden jättämät merkit. Eihän me voida olla ainoat tässä maailmassa.”
Ilya tiesi, että Max oli oikeassa. Tietysti hän oli. Ilya oli hokenut hänelle ja itselleen vuosikaudet, ettei keneenkään voinut luottaa, että ei ollut muita kuin he, vain he kaksi. Niin Ilya oli aina itsepäisesti kuvitellut. Hän ei ollut nähnyt muita ihmisen näköisiä, joilla olisi muinaista kirjoitusta ihossaan. Ja nyt kun hän ajatteli sitä, niin ei tietenkään, koska jokainen heidän kaltaisensa peittäisi itsensä, jotta ei joutuisi vaaraan. He olivat kuulleet Pettureista. Niistä, jotka olivat myyneet ylpeytensä ja sielunsa suomuttomien käyttöön, koska suomuttomat eivät mahda suomukkaille mitään.
”Sä teit sen, mihin kukaan ei ole pystynyt ikuisuuteen. Sä näytit kaikille, että me ollaan olemassa. Meillä on väliä ja tää on se kipinä, mitä me kaikki ollaan odotettu”, Max kuiski Ilyan korvaan. Ilya naurahti, sillä hän ei tiennyt, mitä se merkitsi. Hän tiesi, ettei kyennyt saavuttamaan sitä tahdonvoimasta. Se oli tapahtunut vaaran uhatessa. Kun hän oli pelännyt Maxin puolesta. Silloin se oli vain kummunnut hänen sisältään, lämpö, voima ja tietynlainen tuttuus, niin kuin se olisi aina ollut hänessä. Se siinä oli tärkeintä. Se oli tapahtunut, joten hän pystyisi tekemään sen uudelleen. Ja hän oli jo nyt viisaampi kuin ennen sitä. Hän oli kylvänyt kipinän jonkun toisen sisimpään, vaikka itse hukassa olikin.
