Thelina ja
Joanniina, onpas ihanaa, että päädyitte tänne!! Olin todella iloisesti yllättynyt, että jaksoitte lukea koko jutun!
Tässä tulee luvattu seuraava luku, jossa on edellisestä puuttumaan jääneet toiveet! En oikein tiedä, pitäisikö niitä kutsua toiveeksi vai miksi, koska käskyinä minä ne ennemmin otan xD No, joka tapauksessa, nämä olivat jälleen kerran tosi hyviä, ja mulla oli hirmu hauskaa kirjoittaessa. Kiitos siis kaikille!
Perjantaipäivä klo 12.12 - jäljellä 35 h 48 min
“Mmmmhhhh”, Joel sanoi ja maiskautti suutaan.
“Mmmaaaaahhh”, Milla sanoi ja nuoli nautinnollisesti ylähuultaan.
“Oohhhhh”, Joel huokaisi ja ojensi jalkansa suoraksi.
“Uhhh”, Milla ähkäisi ja siirsi housujensa vyötäröä vähän alemmas.
“Sjaako olla lisää?” kysyi viralliseen lakeijan pukuun sonnustautunut tarjoilija ja kohotti metallista kannua. Hänen käsivarrelleen oli laskostettu valkoinen kangasliina, jossa oli pari suklaanruskeaa tahraa.
“Ehkä pari vaahtokarkkia”, Joel sanoi ja taputti pullistelevaa vatsaansa. “Kaakao riitti kyllä jo - olisiko teillä kenties kokista?”
Tarjoilija näytti loukkaantuneelta ja nyrpisti nenäänsä. “Meillä vjenäjänmielisten klubilla tarjotaan vjain hienointa kaakaota Aidoilla Vaahtokarkeilla, mikäli vieras ei jostain syystä jymmärrä teen pjäälle.”
“Äh”, Milla sanoi ja heilutteli puhelintaan tarjoilijan nenän edessä. “Turha sinun on esittää venäläistä, Akseli, minä sain sinut Tinderissä.”
Tarjoilija näytti kauhistuneelta, ja hänen suunsa loksahti auki. Joel puolestaan nappasi Millan puhelimen äkkiä käteensä, ja ehti supertreenatun huomiokykynsä ansiosta rekisteröidä perisuomalaisen näköisen höntin, joka piteli edessään ylpeänä kolmensadan gramman ahventa ja kirjoitti kuvauksessaan “Akseli Turkkusesta, kiinnostaa kalat ja veneet ja söpöt naiset”, kun Milla nappasi puhelimensa kiukkuisena takaisin.
Milla alkoi puhista jotain kiukkuista henkilökohtaisen omaisuuden nappaamisesta, ja Joel mietti etäisesti, että Milla oli tainnut päästä aika nopeasti yli adoniksesta jos oli kerran jo avannut Tinderin, ja Akseli raasu yritti yhä hilata leukaansa takaisin paikoilleen, kun Joelin hakulaite alkoi täristä. Joel nappasi sen salamannopeasti käteensä, sillä hän ei ollut saanut kokista yli kahteen tuntiin eikä olisi kestänyt, jos laite olisi alkanut ujeltaa.
“Niin?”
“No se on Aurakarin Kaarin tässä, hei vaan!” kuului pirteä ääni. Joelin kasvoille eksyi hymy saman tien, kun hän muisteli naisen kauniita kiharoita ja… “Sitä minä vain tässä soittelen”, Kaarin sanoi, “että Tähystysyksiköstä ilmoitettiin sinun sijaintisi perusteella, että sinua kohti on parhaillaan kiitämässä jonkinlainen ohjus, joka osuu kohdallesi noin kymmen.. siis seitsemän sekunnin kuluttua.”
“Asia selvä.”
“Kiitti moooi!”
Joel sujautti hakulaitteen takaisin taskuunsa, ignoorasi Millan kyselyt ja tarjoilijan yhä vain riippuvan leuan, irrotti vyöllään roikkuvan pussukan, kahmaisi Millan ja tarjoilijan käsivarsista lähelleen, painoi pussukan keskellä olevaa erikoista nappia samalla kun kyykistyi ja veti muutkin kyykkyyn, ja ignoorasi säikähtäneet huudot, kun pussukasta rävähti sateenvarjomainen suojakilpi heidän päälleen ja ympärilleen.
Silloin he kaikki kuulivat sen: jonkinlainen jylinä, joka voimistui korviahuumaavaksi. Joel odotti rysähdystä ja paineaaltoa, Milla painautui pienempään kyyryyn, ja tarjoilija oli vihdoin saanut leukansa paikoilleen mutta nyt se väpätti huolestuttavasti.
Silloin tömähti.
Tumps. Ja kuului
muuuuuu.
Joel kurtisti kulmiaan ja painoi SuperKilpiSuojauksen nappia uudestaan, jolloin se vetäytyi takaisin pussukkaan. He kaikki kolme siristelivät silmiään ja tähyilivät ihmeissään ympärilleen.
“Mitä oikein tapahtui?” Milla kysyi.
“Sain ohjusvaroituksen”, Joel ilmoitti, “mutta tuo ei kuulostanut ohjukselta.”
“Muuuuu!” heille vastattiin.
Tuvassa, jossa he olivat nauttineet kaakaota ja vaahtokarkkeja sekä kuivatelleet valasmatkalla kastuneita vaatteitaan takkatulen ääressä, oli soma pieni ikkuna vanhanaikaisine ikkunaluukkuineen. Nyt luukut oli paiskottu auki, ja sisälle tupaan kurkisteli valtava sarvipäinen pitkäkarvainen olento, joka kurkotteli päätään ja punaista kieltään ja tavoitteli sillä vaahtokarkkikulhoa.
“Ai tuo”, Akseli sanoi ja naurahti. “Sehän on Mansikki tuosta naapurista. Terve, Mansikki!” hän sanoi ja tarjosi sille kädeltään yhden vaahtokarkin.
“Sinäkö… sinäkö tulet juttuun sen kanssa?” Milla kysyi ja näytti suorastaan ihailusta häikäistyneeltä.
“Tottahan toki”, Akseli sanoi. “Mansikilla on heikko kohta meidän Aidoille Vaahtokarkeillemme. Haluatko sinäkin antaa? Voit ottaa vaikka selfien sen kanssa.”
Joel suorastaan näki, kuinka Millan päässä naksahti, ja hän olisi voinut vannoa, että tämän silmistä alkoi säkenöidä sydämiä. Samassa hakulaite alkoi jälleen väristä Joelin taskussa. Joel napsautti sen auki ja asetti korvalleen, ja vain murahti tervehdyksen sijaan.
“No se on Aurakarin Kaarin tässä, hei vaan”, kuului vähän vaisusti.
“Selitä”, Joel käski mulkoillen lehmää, jolle Milla ojenteli vaahtokarkin toisensa perään poseeraten samalla huulet törröllään Akselille. Akseli puolestaan käytti Millan puhelimen kameraa erittäin osaavan näköisesti ja ehdotteli erilaisia kuvakulmia.
“Juu, tuota, Tähystysyksiköstä soitettiin uudestaan… Siellä oli käynyt ilmeisesti jokin aivopieru - TutkaTähystin herjasikin ylämaankarjaa, mutta jotenkin Tähystäjä vain ajatteli että sen täytyi olla ohjus…”
“Asia selvä”, Joel murahti hampaitaan kiristellen.
“Kiitti mooi!”
Joel sulki hakulaitteen. Milla oli nyt syöttänyt kaikki vaahtokarkit lehmälle, ja hän ja Akseli olivat siirtyneet ottamaan yhteiskuvia sen kanssa.
Sen jälkeen, kun valas oli vetänyt Joelin ja Millan rantaan, he olivat olleet niin kylmissään, että olivat vain kömpineet ensimmäiseen lämpimän näköiseen paikkaan. Se oli sattunut olemaan tämä tupa, josta oli rynnännyt ulos äärimmäisen huojentuneen näköinen nainen silittelemään maitovalastaan. Nainen oli istuttanut heidät sisälle ja lähettänyt tarjoilijan täyttämään heidän kaikki toiveensa; erittäin turha lupaus, kun tuvasta olikin saanut vain kaakaota. Niinpä Joelista tuntui, että alkoi olla aika lähteä.
Samassa hän näki, kuinka Milla ja Akseli olivat nojautuneet lähemmäs toisiaan. Akselin käsi oli Millan olkapäällä, ja he lähestyivät yhä vain -
“ÄKKIÄ!” Joel karjaisi. “Minä näin sen, juostaan!”
“Mitä, minkä?” Milla hätkähti ja pomppasi kauemmas Akselista.
“Tule, Milla, meidän on mentävä NYT!” Joel huusi ja viittilöi ulos.
Akseli nyökkäsi vakavana, ja kauhukseen Joel huomasi, että tämä valmistautui myös lähtöön.
“Ei, ei!” Joel huusi parhaalla virallisella agenttiäänellään. “Kuka muka vartioi katajia, jos sinä lähdet?”
“Katajia?” Akseli ja Milla kysyivät hölmistyneinä yhteen ääneen.
Joel nyökkäsi vakavana ja osoitti ikkunasta ulos. Siellä Mansikki oli siirtynyt pihan kauniin katajarivistön luokse ja avannut suunsa ammolleen. Akseli kauhistui ja vaikutti huomaavan, että häntä todella tarvittiin. Hän syöksyi pää edellä ikkunasta ulos katajia kohti samalla, kun Joel tarrasi Millan kyynärtaipeeseen ja raahasi tämän vauhdikkaasti pihalle.
Heti, kun tupa jäi pois näkyvistä, Joel hidasti vauhtia. Milla katsoi hämillään ympärilleen.
“Missä se oikein on?”
“Niin mikä?”
“No se, minkä sinä näit!”
Joel naurahti ylimielisesti. “En minä mitään nähnyt! Minun piti vain saada sinut äkkiä tuolta pois.”
Milla pysähtyi niille sijoilleen ja tuijotti Joelia tyrmistyneenä. “Mitä? Mutta sinä - minä olin juuri - “
“Niin juuri”, Joel sanoi ja nyökkäsi tyytyväisenä.
“En voi uskoa, että annoit minun tehdä noin! Mitä jos en enää koskaan näe häntä? Jos hän olisikin ollut se oikea?”
Joel tuhahti. “Sinähän löysit hänet Tinderistä.”
Milla näytti entistäkin surkeammalta. “Niin, mutta… mutta minä.. minä swaippasin hänet vasemmalle.”
Joel ei ehtinyt reagoida siihen, sillä heidän edestään kuului ääntä. “Hei, sinäkö olet se toinen Joel?”
(P.S. Joko lukijoilla on anagrammin ratkottuna, joko sen saa paljastaa?
)
(Oikeasti minun on pitänyt paljastaa se jo aikapäiviä sitten, mutta ajaudun aina harhateille xD)
