Hyvää syntymäpäivää
Nevillalle, joka toivoi mangrovemetsiä!
// Vuorovetten vavisuttamat sai vuoden 2020 Finipikareissa jaettua hopeaa Vuoden raapale/ficlet -kategoriassa ja jaettua pronssia Vuoden originaalitarina -kategoriassa, lämpimät kiitokset! ♥
Kun ensimmäisen kerran todella ymmärsin olevani niin kaukana ja syvällä, että kuolisin varmasti aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen sattuessa, minut valtasi ihmeellinen rauha. Se ei laskeutunut ylleni raskaana tietoisuuden viittana, vaan pikemminkin kevyenä vapauden huntuna. Oli helpompi hengittää, eikä se johtunut pelkästään siitä, että minua ympäröi neliökilometreittäin metsää.
Pääsin joentörmälle kohdasta, jossa pari kaatunutta puuta oli harventanut kasvillisuutta. Ne makasivat viimeisellä leposijallaan kuihtuneina, mutta yhä ylväinä. Sivelin niiden arpia ja mietin, miten pitkään ne olivat eläneet, miten korkeiksi kasvaneet. Lukemattomat linnut olivat rakentaneet pesänsä niiden oksille.
Rannassa kävin istumaan kovalle, auringon paahtamalle maalle. Se oli minun leposijani pitkän päivän jälkeen. Kurkkuni karjui kuivuuttaan. Jalkojani kolotti niin, etten ollut varma, kantaisivatko ne enää. Siitä huolimatta täytyin tyytyväisyydestä. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin. Olin siellä, missä pitikin.
Auringonvalo heijastui vedenpinnasta kirkkaana kuin peilinsiruista. Vielä enemmän minua häikäisi itse vesi hämmästyttävällä selkeydellään. Sen sielukkaissa syvyyksissä saattoi havaita häivähdyksen elämänvihreää. Se oli koti niin monelle, aivan kuten metsäkin.
Molemmin puolin jokea kumarsi vanhoja mangrovepuita. Tuuli hyväili niiden lehtiä, jotka olivat kyllästyneet samalla elämänvihreällä kuin vesikin. Se oli vanhaa vihreää, paljon elänyttä ja kokenutta. Sen alla juuret mutkittelivat ja risteilivät ja sukelsivat laskuveden syleilyyn. Niiden sokkelikko toi mieleeni ensin edellisenä vappuna syömäni tippaleivän ja sitten ystävyyden: sen, kuinka nuoret miehet paiskasivat kättä ja puolihalasivat, taputtivat toisiaan selkään. Yhtäkkiä olin Turun yliopiston Luonnontieteiden talon aulassa, vaikka samalla istuin visusti eteläisessä Aasiassa. Minua hymyilytti. Bangladeshilainen mangrovemetsä tuntui yhtä tutulta ja kotoisalta kuin Turun Hämeenkatu.
Tyhjensin vesipulloni, mutta se ei sammuttanut janoani. Hetken melkein kadehdin mangrovepuita, jotka olivat sopeutuneet elämään tappavan suolaisissa ja niukkahappisissa olosuhteissa. Niillä oli uskomaton kyky suodattaa suolaa vedestä. Se oli kiehtonut minua siitä saakka, kun olin lapsena nähnyt mangrovemetsän Avarassa luonnossa. Minua kiehtoi sopeutuminen, selviytyminen, vuorovetten vavisuttama vahvuus. Miten uskomatonta olikaan elämä, sen lehtivihreässä ja vesipisaroissa väräjävä voima.
Siinä istuessani ajattelin, että minäkin olin kai selviytyjä. Pystyin hengittämään; en tukehtunut pakokaasuihin tai kuristunut aikatauluihin. Olin unohtanut, miltä puhelimeni soittoääni kuulosti. Kalenterini sivut täyttyivät jaarittelevista luontokuvauksista neonväreillä korostettujen määräaikojen sijaan. En pelännyt kuolemaa niin kuin vappuna junaradan yllä. Jos saisin aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen, kuolisin, ja se olisi elämää.
Luontoäidin helmassa kuolema sykki elämää, ja minä sen mukana.