Otsikko: Nauraisitko, jos tekisin niin?
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Fruits Basket
Ikäraja: K-11
Paritus: Yuki/Kakeru
Genre: Fluff, Romance, pining, pohdiskeleva draama?
Summary:
Sinä vaadit saada saattaa minut kotiin, koska minua ei kuulemma voi päästää yksin yöhön näin tyttömäisellä naamalla.Innoituksensa tämä on osittain saanut Inspiroidu kuvasta -ketjusta, ja kuvahan oli
tämä.
A/N: Tämä on tyyliltään hyvin erilainen, kuin mitä yleensä kirjoitan (siksi palaute olisi erityisen mahtavaa). Toinen otsikkovaihtoehto oli "Rakkauskirje Yukilta Kakerulle", koska Yuki kuitenkin tässä sanoo ajatuksissaan (mutta ei ääneen) Kakerulle aika paljon.
Tämän voi periaatteessa lukea teinipoikaslashina, vaikka ei tietäisi Fruits Basketista paljon mitään. (
Tässä kuitenkin poikien suhde pähkinänkuoressa, jos kaipaa enemmän tarttumapintaa hahmoihin, Kakeru kun ei ole vielä animessa kunnolla esiintynyt)
Enjoy!
***
Nauraisitko, jos tekisin niin?Taas yksi myöhään venynyt kokous, koska tämä lauma, jota myös oppilaskunnan hallitukseksi kutsutaan, on eläimellisempi kuin koko Sooman suku yhteensä.
Sinä olet paviaani, joka raapii itseään sopimattomista paikoista.
Sinä vaadit saada saattaa minut kotiin, koska minua ei kuulemma voi päästää yksin yöhön näin tyttömäisellä naamalla. Vaikka joulu on tulossa, ja luulisi ihmisten olevan sillä tuulella, ettei niitä huvita mukiloida ”nättejä poikia”.
”No vittu anteeksi, ettei me kaikki voida olla kauniita”, vastaan ihan vaan nähdäkseni, miltä naamasi näyttää, kun tajuat.
Auoin sinulle päätäni, loukkasin, en ole mikään hyväkäytöksinen prinssi, jollaisena kaikki minua pitävät. Sinä kyllä tiedät sen jo.
Sinä nimittelet yleensä prinsessaksi, ja vaikka näyttelen suuttuvani, pidän vaihtelusta. Pidän vain siksi, että sinä et sano prinssiksi. Sinulta katson sormieni läpi aika paljon.
”Oh, Yun Yun sanoi pahan sanan!” kiljaiset teatraalisen riemuissasi, tai ehkä skandalisoituneena.
Hymysi takia on vaikeaa uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Yun Yun. Lempinimi, joka ensimmäisillä kerroilla nosti minulta niskavillat pystyyn, mutta joka nykyään tuntuu lämpimältä viltiltä, jonka joku kietoo ympärilleni. Milloin mistäkin suunnasta, mutta aina se tuntuu hyvältä vähän nololla tavalla.
Kuin olisi koko ikänsä kerjännyt lämpöä ympärilleen, ja nyt sitä satelee pyytämättä. Poskethan siinä kuumenevat jatkuvasti.
”Yun Yun, saanhan saattaa sinut kotiin, pliiiiis?”
Sinä jatkat ja jatkat ja jatkat niin kuin et tietäisi, että tietysti saat. Minä osaan kyllä sanoa sinulle ei, mutta juuri nyt en halua.
Metsätiellä tuntuu mukavalta, kun jalkojen ääneen kuuraisella polulla liittyy sinun taukoamaton pälätyksesi. En edes kuuntele mitä sanot, mutta äänesi sointuu säveleksi kotimatkaani, sellaiseksi, joka saa sydämeni kevenemään. Sellaiseksi, joka pitää ikävät ajatukset loitolla, tekee muistakin äänistä kauniimpia.
Vannon hiljaa itsekseni, etten koskaan sano näitä asioita sinulle ääneen.
Ja silti jostain syvältä sisältäni nousee impulssi, joka käskee ottaa sinua kädestä kiinni. Lämpöä.
Sano taas YunYuniksi, Kakeru. Sano Yukiksi. Anna minun pitää sinua kädestä, äläkä naura minulle, koska minä haluan kuunnella sinun ääntäsi, vaikka puhuisit mitä kieltä hyvänsä, niitäkin, joissa sylki roiskuu ja äänteet ovat kurkkukorinoita.Shiguren talo, minun kotini, lähestyy, ja koen kiusausta kääntyä polulla väärään suuntaan, jotta kotimatka pitenisi, tie kapenisi, ja jotta sinun olisi käveltävä vieläkin lähempänä, vierelläni. Jotta voisin vahingossa heilauttaa käteni sinun omaasi, enkä tarvitsisi niin paljon rohkeutta. Mutta ei me tehdä sellaisia juttuja.
Nauraisitko sinä, jos tekisin niin?
Pohdin sitä vielä silloinkin, kun pysähdymme vähän matkan päähän talosta, yksinäisenä hohtavan, keltaisen katulampun alle.
”Eikö saattaja yleensä saa palkakseen pusun tai jotain?”
Alan taas saada sinun höpinöistäsi selvää.
Vaikka sinun silmissäsi pilkehtii nauru, minä olen tosissani, kun käännyn kokonaan sinua kohti.
Siinä, arkipäiväisen katulampun alla, taivas yön timantteja täynnä, minä tartun sinua kädestä, kumarrun ja suutelen.
Koko ajan sydämeni hakkaa kuin aikoisi rikkoa kylkiluut.
En tiennyt, että rohkeus tuntuu siltä, kuin keuhkoista vietäisiin kaikki happi.
Syytän sinua. Sinä olet tehnyt minusta rohkean.
”Yun”, kuulen äänesi kuin veden alta. ”Yuki.”
Avaan silmäni, ja sinä olet siinä, tummat silmät täynnä lämpöä, johon äsken sukelsin. Hengitystemme höyry sekoittuu.
”Olisiko ihan liikaa kysyä, voinko saattaa sisälle asti?”
En enää epäröi, vaan tartun käteesi ja vedän sinut perässäni sisälle. Me leijumme, ja minä saan taas happea, kun painat huulesi kevyesti niskaani portaissa.
Toivon, että laitat kätesi kohta lukuisiin sopimattomiin paikkoihin. Tiedän, että teet niin, jos minä vain pyydän, mutta sitä varten tarvitsen lisää rohkeutta.
Käännyn ja imen sitä sinusta, kunnes selkäsi osuu seinään, ja on sinun vuorosi haukkoa henkeä.
”Yun, eikö sinun serkkusi – ”
”Paskat siitä.”
Juuri nyt haluan vain suudella, suudella, suudella, niin kauan kuin olen tarpeeksi rohkea. Jos fyysinen kontaktimme taukoaa liian pitkäksi aikaa, olemme pian taas vain parhaat kaverukset. Sellaiset, jotka katsovat toisiaan liian pitkään, vitsailevat, mutta eivät koskaan uskalla tehdä asialle mitään.
Jos jäät aamuun, tiedän, että potkin sinut alas sängystä ja esitän, että mitään ei tapahtunut. Ainakin jos annat minulle siihen sauman. En halua sitä, ja siksi tärkeintä on tämä hetki, kun johdatan sinut huoneeseeni ja lukitsen oven perässä.
Ehkä löydän illan aikana niin paljon rohkeutta, että saan vihdoin sanottua sen:
”Kakeru, minä oikeasti tykkään sinusta.”