Ficin nimi: Kasvikaupunki
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Kirjoittaja: Lyra
Summary: Talot kumartavat kasveille, jotka tunkevat esiin asfaltien raoista.A/N: Tämä inspiroitui voimakkaasti
tästä. Tästä on tulossa pidempi sarja, joka koostuu itsenäisistä osista.
Aikajärjestyksessä:
Yhden yön rutto, SKasvikaupunki, SAsfalttipolku, SKukkahauta, SKASVIKAUPUNKI
1.Talot kumartavat kasveille, jotka tunkevat esiin asfaltien raoista. Me kävelemme katua ja väistelemme puita, jotka ovat kasvaneet vuosien saatossa kohti taivasta. On hiljaista. Vanhat sanovat, että se on outoa tai jopa pelottavaa - he ovat tottuneet sähkön surinaan ja autojen meluun - mutta meille muille se on normaalia. Hiljaisuutta säestää lehtien kahina ja tuulen suhina talojen tyhjissä ikkunoissa.
Aurinko paistaa matalalta selkiemme takaa ja heittää pitkät varjomme lohkeilleelle asfaltille. On myöhäinen ilta, mutta auringossa on kuuma ja minä pyyhin hikeä otsaltani, kun kiipeän ruostuneen auton yli, missä kasvit ovat vallanneet muun kadun. Helinä tulee aivan minun takanani ja hänen hengityksensä kuulostaa raskaalta.
2.Lapset ovat juosseet edemmäs, sillä tämä kaupunki on tyhjä ja luultavasti turvallinen. Ainakin niin pitkään kuin aurinko paistaa. Heidän huutojensa hetkittäiset kaiut nostavat hymyn huulilleni. Edessäni kulkeva Karra harppoo reippain askelin eteenpäin, vaikka päivä on ollut pitkä ja takanamme on lukemattomia kilometrejä.
Kaupunki alkoi vähitellen ja yllättäin. Se ilmestyi kasvien seasta yksi betoninen ja ikkunaton talo kerrallaan ja ennen kuin huomasimmekaan me kävelimme korkeiden kerrostalojen välissä ja puikkelehdimme ruostuneiden autojen ohitse. Siellä täällä on puiden välissä katulamppuja, joihin köynnökset ovat kiertyneet. Naakka ei tahdo jäädä kaupunkiin yöksi, mutta me emme tiedä kuinka pitkälle taloja riittää ja ennen pitkää pimeys laskeutuu.
3.“Terä”, Karra huutaa. Terä on hänen pikkusiskonsa. Seitsemänvuotias. Karra on kuusitoista, mutta näyttää usein paljon vanhemmalta. Karran ja Terän vanhemmat ovat kuolleet, mutta niin ovat minunkin, sekä Helinän. Suurin osa Vanhoista on kuolleita. Vain muutamat aikuiset selviytyivät Yhden yön rutosta.
Terä ilmestyy puiden välistä hymyillen ja vaaleat hiukset tuulessa liehuen. Hänen perässään tulevat Täplä ja Lieska, punapäiset kaksoset. Karra kietoo kätensä suojelevasti Terän ympärille ja Täplä rientää Naakan luokse kärttämään vettä.
“Jäämmekö yöksi tänne?” Lieska kysyy, kun me pysähdymme hetkeksi kahden suuren puun varjoon. Tartun omaan vesipullooni, joka on puolillaan. Kostutan hieman huuliani ja laitan pullon sitten takaisin repun sivutaskuun.
4.“Toivottavasti emme jää tänne”, sanoo Seila, joka on pitänyt perää.
“Leiriin on vielä matkaa”, Karra sanoo. “Emme ehdi sinne tänään.”
“Jos edes kuljemme oikeaan suuntaan”, Helinä mutisee vieressäni niin hiljaa, etteivät muut kuule. Huokaisen. Myrskystä asti olemme kulkeneet vailla varmaa tietoa suunnasta, luottaen, että Karra muistaa reitin.
Yleensä kukaan ei vaihda leiriä. Niitä on muutamia kaupunkien välissä, muutamia kaupungeissa. Minä olen asunut kolmessa viidentoista ikävuoteni aikana, mutta ne kaikki olivat saman joen varrella melkein näköetäisyydellä toisistaan. Leiri, johon olemme nyt matkalla on kauempana kuin mikään paikka, jossa olen koskaan käynyt. Jos meillä olisi ollut vaihtoehtoja, me emme varmasti olisi lähteneet.
5.“Siinä tapauksessa on varmasti paras etsiä suojaa”, Naakka sanoo. Hän vilkuilee ympärilleen. Naakka on vanhempi kuin muut. Reilusti yli kahdenkymmenen. Hänessä on iän suomaa varmuutta ja kai hän on siksi noussut johtajan asemaan, vaikka hän onkin nainen. Muuten kai Karran pitäisi johtaa meitä. Niin se leireissä aina menee. Meidän joukossamme Karra on kuitenkin ainoa, jota voi kutsua mieheksi. Täplä on vasta poika. Kakara, kuten Seila sanoo. Kukaan muu miehistä ei tahtonut lähteä. Kaksi naistakin jäi, mutta en tiedä olisinko tahtonut Soraa tai Rikaa mukaamme.
“Tuonne”, Naakka sanoo ja viittoo kohti taloa, joka on vielä melkein pystyssä. Me noudatamme käskyä empimättä.
6.Lieska löytää ensimmäisenä oven, joka on auki. Siitä paljastuu reitti pölyiseen porraskäytävään, joka on täynnä lasinsirpaleita, mutta kasvit pysyvät ulkona. Karra kulkee edellä, mutta Naakka tulee heti askeleen jäljessä. Minun ja Helinän vastuulle on jäänyt huolehtia, etteivät lapset putoa portaista välillä aukeaviin kuiluihin.
Askeleemme kaikuvat seinistä, kun nousemme kerros kerrokselta ylöspäin, kunnes Karra johdattaa meidät ovesta sisälle ja kapeaan käytävään. Siellä on pimeämpää. Ei ole ikkunoita, kuten porraskäytävässä. Seilan sulkiessa oven takanamme, minä säpsähdän. Helinä pyyhkäisee kättäni rauhoittavasti, mutta en ole koskaan tuntenut oloani rauhalliseksi kaupungin betoniviidakoissa. Ohitamme avonaisia ovia, jotka johtavat pienempiin huoneisiin. Kaikkialla on pölyistä, pimeää ja tyhjää.
7.Viimein pysähdymme käytävän päähän, jossa ikkuna on laudoitettu umpeen. Karra avaa vasemmanpuoleisen oven ja viittoo meidät sisälle. Huone on pieni, mutta siellä on kaksi muuta ovea, joista toisen takaa paljastuu kylmän valkoinen kylpyhuone ja toisen takaa makuuhuone, jonka sängyn kylmä metallikehikko on edelleen pystyssä. Verhoja ei ole, eikä näiden huoneiden ikkunoita ole laudoitettu kiinni. Auringon laskevat säteet värjäävät huoneen oranssiksi.
“Lapset voivat nukkua makuuhuoneessa”, Naakka sanoo. “Me muut nukumme tässä.” Lasken repun selästäni tyhjän huoneen lattialle. Osassa taloissa on edelleen huonekaluja, mutta osa on tyhjiä, aivan kuin niissä asuneet ihmiset olisivat vieneet kaiken mukanaan. Tämä on yksi niistä tyhjistä taloista.
8.Syötyämme illalliseksi hedelmiä ja kuivaa leipää, petaamme Helinän kanssa makuuhuoneeseen pedit kolmelle lapselle. Hämärässä näemme juuri ja juuri, mitä teemme. Autamme lapsia iltatoimissa ja sitten peittelemme heidät lattialle tehtyihin vuoteisiin. He nukahtavat melkein heti, eikä mikään ihmekään, olemme kävelleet koko päivän ja tunnen itsekin oloni väsyneeksi.
Toisessa huoneessa Seila on asettanut maahan loput vilttimme ja Naakka on sytyttänyt hetkeksi taskulampun, jonka valossa hän tarkkailee huoneen seinällä roikkuvia kaappeja. Karra oikoo jalkojaan lattialla.
Me istumme Helinän kanssa vieretysten ja riisun kengät jalastani.
“Onko täällä varmasti turvallista?” Helinä kysyy kuiskaten. Hän ei halua herättää lapsia.
“Luulen niin”, Naakka vastaa ja sammuttaa taskulampun.
9.Kaupungeissa asuu hylkiöitä, joita ei ole hyväksytty leireihin. Ne saattavat ryöstellä tai olla väkivaltaisia, tai sitten vain keskittyä omiin asioihinsa. Koskaan ei voi tietää. Emme kuitenkaan uskalla pitää valoa yllä ja kun tarpeelliset keskustelut on käyty, riisumme ylimääräisiä vaatteita ja käymme pitkäksemme. Seila asettuu oven viereen vartioon.
Helinä vajoaa nopeasti uneen vierelläni ja kuuntelen hänen kevyttä tuhinaansa. Karra nukkuu toisella puolellani, tai ainakin makaa hiljaa. En tunne häntä yhtä hyvin kuin Helinän, että voisin sanoa. Minä tuijotan ylös pimeään. Viime päivät ovat olleet tapahtumien sekamelskaa. Lähtö leiristä, myrsky, nyt kasvikaupunki. En ole ehtinyt ajatella. En ole halunnut ajatella, mitä tapahtui.
10.Sinä aamuna satoi vettä. Se oli aivan tavallinen aamu, paitsi että satoi vettä, punaista vettä. Se poltti telttojemme läpi ja kihelmöi iholla. Joitakin se kuitenkin poltti. Huuto oli ollut kammottava. Vesisade oli pyyhkäissyt yli leirimme, pyyhkäissyt yli koko Jokivarren, ja sitten se oli ollut poissa.
Se oli jättänyt jälkeensä kuolemaa. Ne Vanhat, jotka olivat selvinneet, muistelivat Yhden yön ruttoa ja Viikon painajaista kauhuissaan. He alkoivat kutsua vesisadetta Punaiseksi sateeksi. Meidän leirissämme oli ollut aikaisemmin vain muutama Vanha, eikä joen varrella juuri sen enempää. Punaisen sateen jälkeen meillä oli jäljellä kaksi. Sade ei vältellyt lapsia, kuten Yhden yön rutto. Se iski yhtä sattumanvaraisesti kuin Viikon painajainen oli iskenyt ja aivan yhtä yllättäen.
Punaisen sateen jälkeen meidän leirimme oli ollut raunio. Osa tahtoi jäädä. Naakka tahtoi lähteä, mutta hän oli nainen, eivätkä leirin miehet kuunnelleet naisia. Niin me lähdimme yösydännä, lapset mukanamme, ja Karra. Karra tiesi reitin toiseen leiriin, leiriin, joka oli ehkä selvinnyt Punaisesta sateesta toisin kuin Jokivarsi. Me keräsimme varastoista sen vähän, jota uskalsimme ottaa mukaan. Seila liittyi seuraamme viimeisestä Jokivarren leiristä. Me olimme kävelleet kaksi päivää, kun myrsky oli iskenyt yhtä yllättäin kuin Punainen sade ja olimme joutuneet etsimään suojaa kaatuneiden puiden juurista. Minä en ollut ehtinyt ajatella kuolleita.
11.Katsellessani ylös pimeään minä kuitenkin ajattelen kuolleita, mutta en kuitenkaan osaa surra. Käännän kylkeäni ja samassa huomaan tuijottavani suoraan Karran avonaisiin silmiin. Ne kiiluvat pimeässä ja minä hätkähdän.
“Aloe”, Karra kuiskaa. Minun nimeni kuulostaa oudolta hänen huulillaan.
“Etkö saa unta?” minä kuitenkin kysyn. Karra pudistaa päätän ja näen sen pimeänkin läpi.
“En osaa nukkua kaupungissa”, Karra sanoo. Ulkona tuuli ulvoo talojen väleissä ja ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Minä kaipaan taivasta yläpuolella.
“Entä sinä?” Karra kysyy. “Pelkäätkö?” Minä pelästyn kovia ääniä ja äkkinäisiä liikkeitä, mutta pelkäänkö minä kasvikaupunkia? En ole varma. En usko.
“En varmaan”, minä sanon ja Karra nauraa hiljaa.
12.“Teidän pitäisi nukkua”, Seila sanoo ovelta ja saa minut säpsähtämään. Karra selkeästi huomaa sen, sillä hän kohottaa kättään ja laskee sen minun olalleni.
“Kyllä me nukutaan”, Karra sanoo. Yritän totutella hänen kätensä lämpöön ja painoon. Yleensä vain Helinä koskettaa minua. Karralle kosketus tuntuu olevan yhtä luonnollinen kuin miten hän koskettaa Terää. Seilan tuhahdus kaikuu huoneessa.
“Nuku, Aloe”, Karra sanoo ja silittää ihoani. Betoninen talo huokuu hiljaisuutta ympärilläni, kun vajoan uneen.
Yö on pian ohi ja aamulla me jatkamme matkaa. Talojen rauniot jäävät taakse ja kun tulemme kapealle joelle, Karra kertoo muistavansa paikan. Helpotus leviää raukeana sydämessäni. Me olemme oikealla reitillä.
