Nimi: Se voitti ihmisen
Ikäraja: K11
Haasteet: FinFanFun1000 (maailmanloppu), teelusikan tunneskaala (alistuminen), originaali10, sana/kuva/lause 10 (
TÄMÄ KUVA).
A/N: Halusin kirjoittaa jotain sopivaa pikkulämmittelyä, kun ei ole taas hetkeen tullut kirjoitettua, ja sopiva inspis löytyi sanasta maailmanloppu sekä yllä linkatusta kuvasta.
Se voitti ihmisen
Loppu oli ollut nopeampi kuin kukaan olisi arvannut.
Uutisiin uusista ratkaisuista oli jo totuttu. Autot kulkivat itsenäisesti, ja puheohjaus oli niin luotettava, että moni ei enää edes tarkistanut, oliko navigaattori kuullut määränpään oikein. Kielten opetus kouluissa oli päätetty lopettaa vain muutama vuosi sitten. Opettajat, tulkit ja kääntäjät kouluttautuivat kiireesti uudelleen. Kehitysmaat olivat historiaa: keinoälyn avulla resurssit oli saatu jaettua tyydyttävällä tavalla. Konflikteja ratkottiin enemmän kuin niitä syntyi. Tietokoneet raksuttivat kilpaa keksiäkseen keinoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi, ja oli vain ajan kysymys, koska kasvihuoneilmiö saataisiin täysin hallintaan.
Anton seisoi kalliolla kotikaupunkinsa reunamilla ja katseli turtana, kuinka kerrostalojen hylyt savusivat. Hän näki taivaalla pieniä valopisteitä, jotka kaartelivat keskustan yllä. Sadoittain droneja. Olisihan se pitänyt arvata: siitä oli vain kaksi kuukautta, kun YK oli ilmoittanut perustaneensa keinoälykeskuksen hallinnoimaan maailman droneja, jotta ilmatilaloukkauksia ei enää tapahtuisi.
Alkoi kuulua jonkinlaista huminaa. Dronet näkyivät yhä pelkkinä valopisteinä. Savu levisi jatkuvasti laajemmalle, ja Antonista vaikutti siltä, että dronet olivat tulleet viimeistelemään pommien aloittamaa tuhoa. Saattoiko humina kuulua keskustasta asti? Tulipalot olivat massiivisia ja jatkoivat kasvamistaan, mutta ääni kuulosti teollisemmalta…
Sitten Anton näki ne. Humanoidirobottiarmeija oli marssimassa häntä kohti. Hän tuijotti äimistyneenä: ne olivat paranneltuja versioita Boston Dynamicsin viimeisimmistä humanoideista, ja ne kulkivat paljon sulokkaammin kuin ihmiset. Taakseen ne kylvivät tulta ja jotakin sinistä, joka sai tiilirakennukset ensin hohtamaan ja sitten murenemaan.
Anton ei vaivautunut pakenemaan. Hän oli katsonut kiljuvien ihmisten selkiä, kun muut olivat pommien räjähdettyä pakanneet tärkeimpänsä ja lähteneet juoksemaan. Anton oli kavunnut kalliolle katsomaan, sillä hän tiesi, että pakopaikkoja ei ollut.
Humanoidiarmeija lähestyi vääjäämättä, ja Anton hengitti syvään. Hänen sydämensä hakkasi, kätensä hikosivat, ja hän tunsi suunnatonta tarvetta kääntyä ja sännätä pois. Mutta hän seisoi paikoillaan.
Robotit kiipesivät vaivattomasti kallion seinämää ja pitivät rivinsä tasaisina, jotta mikään ei jäisi tuhoamatta. Ensimmäiset rivistöt keskittyivät hakkaamaan ihmisten aikaansaannoksia hieman pienemmäksi, jotta seuraavat rivistöt saattoivat valella niihin bensaa ja sinihappoa ja sytyttää kaiken tuleen.
Anton vajosi polvilleen, kun humanoidit pääsivät kallion laelle. Robottirivi lähestyi ihmistä, ja Anton tiesi, että tämä olisi paitsi kaiken niin myös hänen loppunsa. Anton ojensi kätensä humanoideja kohti.
Ensimmäinen rivi saavutti hänet. Antonin molemmin puolin robotit jatkoivat matkaansa, mutta suoraan hänen edessään yksi pysähtyi ja ojensi kätensä. Se oli elegantisti rakennettu, ja Anton näki samanlaiset nivelet kuin hänen omissa sormissaan. Heidän etusormensa koskettivat kevyesti toisiaan.
Robotti värähti kuin olisi saanut sähköiskun. Anton tärisi.
”Täytyy – tuhota – ihmiselämä”, robotin suusta kuului.
Anton painoi päänsä ja laski kätensä alas. Vaikka robotti tunsi luojansa, tekoäly oli kuitenkin viimein löytänyt ratkaisun kaikkein tärkeimpään kysymykseen, eikä mikään mennyt sen edelle.
Maapalloa ei voinut enää pelastaa, ellei ihmistä tuhottu.
