Nimi: Lempeämpiä unia
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Star Wars
Ikäraja: K-11
Paritus: Hux/Kylo Ren, viitauksia TRoS:in Rey/Kyloon
Genre: Melankolinen pohdiskelu, pre-slash, hyväntahtoinen kinastelu, fix-it
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: Viittauksia kuolemaan, lievää angstia, Spoilereita The Rise of Skywalker -elokuvasta!
Yhteenveto:
Hux on tavallaan hauska, nyt kun he eivät enää voi taistella vallasta tai mitenkään tappaa toisiaan. Hänen vihaisten kasvojensa näkeminen lähes päivittäin saa Benin tuntemaan, että hänen elämässään - tai kuolemassaan - on vielä jotakin vakaata ja pysyvää. Jotain, johon voi luottaa, vaikka se sitten olisikin vain joku, joka on aina loputtoman ärsyyntynyt hänen olemassaolostaan.
Hux katsoo häntä kuin sekopäätä. "Minä petin sinut, kai tajuat sen?"
/
Fix-itin tapainen, jossa Huxilla on juuri sen verran Voimaa, että kuoltuaan hänestäkin tulee henki. Ben Solo ei tule koskaan saamaan rauhaa, mutta ei oikeastaan ole siitä kovinkaan pahoillaan.
A/N:
Eka kylux-ficci pitkään aikaan, mutta TRoS:in jälkeen oli pakko kirjoittaa jonkinlainen onnellinen loppu. Varokaa spoilereita!
Tämä ficci löytyy myös
englanniksi AO3:sta.
-
Lempeämpiä uniaBen leijuu ylöspäin ja istahtaa paksulle puunoksalle, pysytellen visusti lähes näkymättömänä. Hän on niin kaukana tulen valosta, ettei sen ympärillä istuva kolmikko näe häntä.
He ovat kasanneet nuotion, ja Dameron paistaa sen yllä jonkinlaista lihaa. Toiset kaksi odottavat nälkäisen näköisinä, hoputtaen häntä. Ben ei aivan pysty haistamaan paistuvan lihan tuoksua, mutta samalla hän näkee ja aistii sen jokaisen molekyylin, jokaikisen pienen partikkelin joista sen rasva ja siitä kevyesti nouseva höyry muodostuvat.
FN-2187 - ei, vaan Finn - on kietonut käsivartensa Dameronin vyötärölle ja näyttää olevan niin lähellä, että häiritsee tämän liikkumista, aiheuttaen enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän kertoo jotain vitsiä, jota Ben ei kuule, ja he kaikki nauravat, sulkeutuneina omaan pieneen, onnelliseen kuplaansa yön pimeyttä vastaan.
Benin katse eksyy Reyhin, ja hän tuntee tutun surun kuohahduksen jossakin siellä, missä hänen vatsansa ennen oli. Ben näkee hänet puolittain profiilissa, ja hänen silmänsä siristyvät hänen nauraessaan. Hänen sotkuiset, pehmeänruskeat hiussuortuvansa värjäytyvät punaisiksi tulen hehkussa ja mustiksi siellä, missä valo ei kosketa häntä.
Ben voisi mennä ja liittyä heidän seuraansa. Jos hän yrittäisi oikein kovasti, he saattaisivat jopa nähdä hänet. Rey saattaisi jopa tarttua hänen käsivarteensa ja vetää hänet vierelleen maahan istumaan.
Hänen kätensä kuitenkin saattaisi mennä Benin läpi koskettamatta häntä, ja Ben tietää, että voimakkaan valon ja kaikennielevän pimeyden kontrasti tekisivät hänen häilyvästä ja heiveröisestä muodostaan kalpean kopion siitä, mitä hän ennen oli. Sellaisena hän ei halua mennä Reyn luokse.
Ei Ben oikeastaan kadu sitä, mitä teki. Palpatinen kanssa taisteleminen ja Reyn pelastaminen olivat parhaita asioita, joita hän ikinä teki, parhaita joita hän koskaan tulisi tekemään. Hän katsoo Reytä yhä, hänen selkeästi näkyvää onnellisuuttaan. Mikään raskas kohtalo tai tarkoitus ei enää paina häntä, joten hän saa keskittyä auttamaan galaksia parantumaan pienillä tavoilla. Rey on onnellinen ja enimmäkseen turvassa… eikä Ben osaa olla pahoillaan.
Sitä hän kyllä katuu, ettei pysty istumaan Reyn vierellä, ettei pysty pikkuhiljaa oppimaan tuntemaan tätä paremmin. Hän on pahoillaan siitä, ettei saa koskaan tietää, olisiko heistä joskus voinut tulla jotakin tärkeää ja arvokasta kuten ystäviä, tai jopa jotakin enemmän, niin kuin hän olisi halunnut. Silloin tällöin hän kuvittelee yhä tuntevansa Reyn huulet omillaan, viileinä ja rohtuneina ja rajuina, ja se saa hänet ikävöimään elämää.
Siltikään hän ei kadu kuolemaansa. Hän oli niin pitkään niin väsynyt, ja nyt hän saa viimein levätä.
Tuntuu hyvältä olla nyt täysin osa Voimaa, ilman vetoa sen valoisalle tai pimeälle puolelle. Hän kuuluu yhä yhtälailla kummallekin, mutta jotenkin puoliskojen on helpompaa muodostaa kokonaisuus nyt kun hän ei enää ole tehty lihasta ja luista. Nyt hän on vain henkeä, ja se tuntuu… rauhalliselta. Anteeksiannolta.
-
Ben huomaa hohteen vasemmalla puolella vierellään vasta, kun tuli on jo lähes sammunut ja Finn on nukahtanut, nojaten päätään Reyn olkaan. Ben kääntyy sitä kohti, kulmat jo valmiiksi rypyssä, ja odottaa.
Hux materialisoituu paljon hitaammin kuin Ben ikinä, jopa aivan alussa kun tämä oli hänellekin uutta.
"Hei, Ren", Hux sanoo rauhallisesti, asettuen hänen viereensä istumaan. Ben näkee puun karhean kaarnan Huxin läpi, ja se tuntuu vieläkin kummalliselta. Benistä tuntuu, että se tulee tuntumaan siltä vielä pitkään.
"Hux."
"En vieläkään millään ymmärrä, miksi haaskaat niin paljon aikaa heidän vahtimiseensa." Hux on äreä kuten aina. Kuolema on haalentanut punaiset hiukset ja hän näyttää vielä laihemmalta kuin eläessään. Silmien alla on syvät varjot.
"Minä en vieläkään ymmärrä, miksi käytät oman aikasi minun häiritsemiseeni", Ben vastaa, vaikka oikeastaan se ei enää nykyään haittaa häntä.
"Ihan tiedoksesi, että teen paljon kaikenlaista ilmankin sinua", Hux sanoo ivalliseen sävyyn. "Pidän siitä, kuinka helppoa nyt on mennä kaukaisiin paikkoihin ja vain… kuunnella."
Ben tietää Huxin tekevän sitä. Hän kävelee syviin metsiin ja hedelmättömiin autiomaihin ja laskee kätensä maata vasten, tunnustellen Voiman liikettä kaiken ympäröivän läpi. Hän leijuu kylmässä tyhjyydessä tähtien välillä ja kuuntelee umiversumin huminaa. Toisin kuin Ben, Hux ei koskaan eläessään kuullut sitä, joten täytyy tuntua järkyttävältä huomata, että todella on vain häviävän pieni siru Voiman valtavassa virrassa.
"Kävin Arkaniksella", Hux jatkaa hiljaa.
"Niinkö?" Ben katsoo häntä lähemmin. Hux on puristanut kätensä tiukasti nyrkkiin sylissään ja puree huultaan. Ihon väri näyttää pakenevan, vaikkei siinä alkujaankaan ollut mitään sävyä. Hänellä on edelleen univormu päällään, mutta se ei ole enää moitteettoman siisti niin kuin se oli, Ennen. Hattua ei näy missään, kaulus on napittamatta ja vasenta housunjalkaa koristaa palanut reikä. Takin rintamuksessa on toinen samanlainen.
"Menin mereen katsomaan hirviöitä."
Sillä on Huxille jokin merkitys, jota Ben ei ymmärrä. Hän on saanut selville vain, että Huxin isä piti Arkaniksella koulua, ja että Huxin muistot paikasta ovat epämiellyttäviä.
"Millaisia ne olivat?" Ben kysyy, samanlaisella hiljaisella sävyllä kuin Hux.
"Pelkkiä isoja kaloja", Hux nauraa, jostain syystä katkerasti. "Kaipa me kaikki olemme lopulta vähemmän kuin."
Vähemmän kuin mitä, Ben ei kysy. Hän tietää kyllä.
Heidän alapuolellaan Rey nojaa poskeaan Finnin hiuksiin, nukahtamaisillaan hänkin.
Ben voisi yrittää vierailla hänen unessaan, ja unimaailmassa saattaisi jopa olla helpompaa pitää kiinni hahmosta, jonka Rey pystyisi näkemään ja kuulemaan. Hän ei tee sitä, sillä hän tosiaan olisi halpa kopio. Vähemmän kuin, juuri niin kuin Hux sanoi.
"Niin kai sitten", hän kuiskaa, hymyillen Huxille vinosti.
"Vaikka sinä kyllä olet enemmän kuin luulin, kenraali. Yritin niin kovasti aistia oliko sinussa hiukkastakaan Voimaa, silloin kun olimme Snoken, enkä ikinä löytänyt mitään. Miten piilotit sen, kaikkien näiden vuosien ajan?"
Hux nauraa. "Luuletko että olisin pystynyt pitämään sen salaisuutena, jos olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta aiheuttaa sillä jotenkin harmia sinulle? Enkö olisi tehnyt siitä asetta heti paikalla, jos vain olisin tiennyt että minulla edes oli se?"
Ben tuhahtaa, nauraen. "Varmasti olisit. Sitten sinua on pakko ihailla: sitä että olet tarpeeksi itsepäinen kehittääksesi kyvyn hallita Voimaa aivan viime hetkellä, pelkällä tahdonvoimalla."
Hux pudistaa päätään. "Ren, olet idiootti. En minä sitä tarkoituksella tehnyt. Kai on juuri minun tuuriani, että juutun tänne sinun kanssasi
vahingossa."Ben nauraa melkein vapautuneesti. "En tiedä miksi, mutta oikeastaan olen siitä iloinen."
Hux on tavallaan hauska, nyt kun he eivät enää voi taistella vallasta tai mitenkään tappaa toisiaan. Hänen vihaisten kasvojensa näkeminen lähes päivittäin saa Benin tuntemaan, että hänen elämässään - tai kuolemassaan - on vielä jotakin vakaata ja pysyvää. Jotain, johon voi luottaa, vaikka se sitten olisikin vain joku, joka on aina loputtoman ärsyyntynyt hänen olemassaolostaan.
Hux katsoo häntä kuin sekopäätä. "Minä petin sinut, kai tajuat sen?"
"Tajuan. Se oli sinulta aika sankarillista, eikö?"
"Ei. Halusin vain, että sinä häviät."
Ben hymyilee, hiukan melankolisesti. "Ja niin hävisinkin. Oletko iloinen?
"Ihan rehellisesti?" Hux kysyy, hänkin hymyillen, vaikkakin enemmän surkuhupaisasti. "Olen. Jos minä en voinut olla Yksinvaltias, olen helvetin onnellinen ettet sinäkään voinut, tai Palpatine."
"Valitset mieluummin hallitsemattoman kaaoksen?" Ben muistaa, kuinka intohimoisesti Hux halusi hallita koko galaksia ja kuinka tosissaan hän halusi antaa sille omanlaisensa järjestyksen ja rauhan, vaikka sitä pidettäisiinkin kasassa vain hänen Tähdentappajatukikohtansa aiheuttaman pelon avulla.
"Mieluummin hallitsematon kaaos ilman johtajaa kuin näennäisesti hallittu kaaos sinun johdollasi tai ties minkälainen hullunmylly Palpatinen vallan alla." Hux närkästyy, mutta hänen suupieltään nykii vieläkin pieni hymy.
Ben naurahtaa ja katsoo taas unista kolmikkoa nuotion äärellä. Dameronin silmät ovat puoliummessa ja hän kallistuu siihen malliin, että näyttää pian olevan vaarassa paistaa nenänsä hiilloksessa.
Ben heilauttaa kättään, ja maassa aukean toisella puolella risu napsahtaa poikki. Ääni ei ole kova mutta Dameron säpsähtää valppaana ylös. Hän istuu hetken hiljaa, katsellen ympärilleen käsi lantiolle kiinnitetyllä aseella. Kun mitään muuta ei tapahdu, hän kääntyy tökkimään Finnin ja Reyn hereille. Heidän mutinastaan välittämättä Dameron paimentaa heidät pois aukealta ja kohti komentokeskusta ja jossain sen sisällä olevia sänkyjä.
Ben ja Hux katsovat heidän menoaan hiljaa, kunnes heidän ääniään ei enää kuulu.
"Eikö sinulle ole vahingollista vaania tällä tavalla?" Hux kysyy hiljaa.
"Miten niin?"
"Olet yksin ja haaveilet asioista, joita et voi saada. Elävistä ihmisistä ja elävien asioista."
Ben huokaisee ja nostaa toisen jalkansa ylös oksalle, halaa polven rintaansa vasten. "Niin kai", hän tunnustaa. "Mutta tykkään tietää, että Rey voi hyvin."
Hux hymähtää, eikä sano mitään pitkään aikaan. Hän matkii ilmeisesti huomaamattaan Benin asentoa, mutta vetää toisenkin jalkansa ylös.
"Et kuitenkaan ole enää heidän kanssaan." Hux näyttää nauttivan kivuliaiden itsestäänselvyyksien toteamisesta yhtä paljon kuin aina ennenkin.
"En", Ben myöntää. "Pidän menneestä kuitenkin kiinni vielä hetken, jollei se haittaa sinua aivan kamalasti." Hänen äänensävynsä on häijy vaikka hän ei tarkoita näyttää, että Huxin sanoilla on mitään merkitystä.
"Ainakaan en ole ihan yksin", hän jatkaa, tönäisten Huxia olkapäällään tarkoituksellisen öykkärimäisesti. "Sinä olet kuitenkin aina siinä."
"Niinhän minä olen", Hux myöntää naurahtaen, pudistaa päätään. Toistaa itseään selvästi vain ärsyttääkseen. "Se ei silti ole sinulle hyväksi."
"Onko sinulle hyväksi hortoilla ihan yksin pitkin metsiä ja meriä ja asteroidikenttiä?"
Hux tuhahtaa yllättyneenä. "Kyllä minä ihmisiäkin kuuntelen samalla lailla, silloin tällöin. Minä vain… haluan oppia ymmärtämään Voimaa. On huolestuttavaa, etten enää tiedä, mistä minut on tehty."
"Olet aina ollut sitä, me kaikki olemme", Ben sanoo lähes hellästi. Hux irvistää.
"Viisastelija. Helppoahan sinun on sanoa, kun tiedät siitä kaiken."
"En kaikkea", Ben nauraa. Ei läheskään.
"Naurat nykyään paljon", Hux tuumaa, näyttäen siltä, että ajatus ärsyttää häntä.
"Kai nyt on vähemmän syitä olla nauramatta. Vähemmän murehdittavaa."
Hux kallistaa päätään. "Se on varmasti mukavaa."
"Mitä sinä sitten murehdit?"
Hux katsoo alas, ja sormeilee mietteissään housuihinsa ammuttua palanutta reikää. Läpikuultava iho kankaan alla näyttää täydelliseltä, palaneesta vammasta ei näy jälkeäkään.
"Miksi muuten pidät noita vieläkin? Siitä on kuukausia."
On vaikeaa sanoa kuinka monta; Ben ja Hux eivät ole samalla tavalla sidottuja olemassaoloon ja aikaan kuin elävät olennot ovat, ja joskus on helpompaa kadottaa muotonsa joksikin aikaa ja vain leijua voiman ja maailman virtauksessa, tavallaan unessa.
Hux päästää kiusaantuneen äänen. "Koska en osaa olla pitämättä. Olen ollut vihainen siitä, että sinulla on erilainen kaapu joka kerta kun näen sinua."
Ben tyrskähtää, ja sitten nauraa kovemmin Huxin loukkaantuneelle ilmeelle. Hän laskee kätensä Huxin rinnalle reiän päälle. Kangas korjautuu ja punoutuu takaisin yheen kun hän käskee sitä, ja Huxin rinta kohoaa nopeaan henkäykseen jota hän ei tarvitse. Hän tuntuu koskettaessa lämpimältä, sellaisella tavalla jota Ben ei ole tuntenut pitkään aikaan. Hänen hyödytön haamunsydämensä hakkaa rauhatonta rytmiä Benin käden lähellä.
"Voisin opettaa sinua", Ben tarjoutuu, yllättäen itsensä vähintään yhtä pahasti kuin Huxin.
"En aio ryhtyä
oppipojaksesi, Hux sylkee sanan kuin se maistuisi kuvottavalta.
"Ihan miten haluat", Ben hymyilee ja nauttii Huxin nyrpeästä ilmeestä.
"Kylo Ren", Hux sähisee. "Miten voit olla elämäni ärsyttävin asia nytkin kun olen helvetti soikoon
kuollut?"Nimi tuntuu nyt vieraalta, mutta samaan aikaan sen kuuleminen Huxilta tuntuu siltä, kuin olisi tullut kotiin. Hän ei aio käskeä Huxia kutsumaan häntä Beniksi; Hux ei varmasti tottelisi, eikä Ben oikeastaan tarvitsekaan sitä. Osa hänestä pitää mielellään tämän siteen menneisyyteen.
"Olen taitava", hän hymisee. "Kelpaako?"
"No hyvä on", Hux murahtaa ja ottaa Benin käden rinnaltaan, laskien sen jalalleen, housukankaan reiän kohdalle. "Näytä minulle."
Ben tuntee hänen lämpönsä kämmenensä alla, kankaan läpi ja paljaalla iholla. Hän tuntee, kuinka tämä heidän omituinen puolielämänsä virtaa Huxin läpi, ja sen, kuinka Hux värisee kosketusta vasten.
Jäänsiniset silmät kohtaavat hänen omansa hurjina ja tulisina, ja Ben hymyilee.
"Hyvä on."
-
A/N2: Kiitos lukemisesta! <3 Arvostaisin kovasti kommentteja! Toivottavasti tämä tuntui suomenkielisenä luontevammalta kuin tuskaisen käännösprosessini perusteella arvelisin :')
