Ficin nimi: Joulu asemalla nro. 4
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Fandom: Murdochin murhamysteerit
(joulun jälkeen Rinnakkaistodellisuuteen)Tyylilaji/Genre: ystävyyshömppä
Paritus: Crabtree/Watts
Haasteet: Sana/kuva/lause10
#2 (
kuva), Valloita fandom
IIA/N: Hyvää joulua
tirsu! Toivoit George Crabtreestä ja Llewelyn Wattsista kirjoitettua ficciä. Tämä menee enemmään ystävyyshömpän puolelle, mutta kyllä siellä muutakin pirskahtelee. Toivottavasti pidät!
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Teekuppi makasi väärin päin pöydällä. George pohti olisiko suotavaa, että hän veisi sen pois. Watts oli häipynyt jonnekin, vaikka hänen olisi pitänyt olla paikalla päivystämässä. Olihan joulu toki ikävä päivä olla töissä, mutta jonkun sekin oli tehtävä. Komisaario ja ylikonstaapeli olivat viettämässä kodeissaan vuoden suurinta juhlaa, kuten perheellisten henkilöiden kuuluikin. George tuhahti ja keräsi posliinin kyytiinsä. Häntä ei juuri nyt haitannut, vaikka sotkisi Wattsin ympyrät kuinka pahasti. Mitäs ei mokoma itse ollut niitä vahtimassa.
George palasi kohta takaisin pöytänsä ääreen uuden hyöryävän teekupillisen kanssa. Hän otti käteensä yhden tapauskansion ja alkoi selailla sitä hajamielisesti. Kului jokunen hetki ja aseman eteisestä kuului tömistelyä. Watts, George ajatteli, pitääkö sinun aina olla Jerikon muuria hajottamassa. Ylikonstaapeli koikkelehti sisään rytvääntynessä talvitakissaan ja hassussa vanhanaikaisessa hatussaan. George mietti kuinka oli mahdollista, että takki näytti olevan oikeaa kokoa, mutta ei kuitenkaan istunut mistään kohtaa miehen päälle.
”Hmm, hmm”, mies mumisi pöytäänsä katsellen. ”Teeni näyttää saaneen jalat. No, se olisi varmaankin ollut jo jäähtynyttä.”
George tuhahti. ”Missä ihmeessä sinä olet kuhninut, Watts? Ei ole oikein jättää kaveria pulaan, varsinkaan jouluna.”
Watts katsahti ylös aivan kuin olisi vasta tajunnut, ettei ollut huoneessa yksin. Hän raaputti otsaansa niin, että lakki putosi pehmeästi tömähtäen aseman lattialle. ”Oletko sinä pulassa, George? Et näytä siltä.” Hän riisui takkinsa häthätää tuolin selkämykselle ja tuli seisomaan Georgen pöydän eteen.
”En tietenkään hyvä mies, näethän itsekin. Se on vain sanontatapa.” George pyöräytti silmiään varmemmaksi vakuudeksi. Välillä sitä ihmetteli miten Watts hajamielisyydessään muisti laittaa kaikki vaatteensa aamulla päälleen.
Nyt mies kaiveli touhukkaasti reuhkatakkinsa taskuja pölisten samalla itsekseen.
”Mihinkäs minä sen laitoinkaan.... Ai, tämä on täällä, olenkin etsinyt... Sisäpovitaskussa tietenkin.”
Hän kääntyi hymyillen katsomaan Georgea yrittäen samalla piilotella jotain käsissään. ”Olen ostanut sinulle joululahjan”, hän ilmoitti.
George oli hämillään. Hän ei ollut edes tullut ajatelleeksi lahjan ostamista Wattsille.
”Sinähän pidät kirjoista?” Watts sanoi astuessaan takaisin aiemmalle jalansijalleen ja ojentaessaan siististi paketoitua nelikulmiota.
”Kiitos. Minä... minulla ei ole mitään sinulle.”
George otti paketin vastaan. Sen alta luiskahti jotakin hänen syylinsä. Se oli kortinkokoinen paperilappu, johon oli piirretty tyylikäs katumaisema. George kohotti sitä ylemmäs katsoakseen tarkemmin, mutta Watts sieppasi sen hänen sormistaan samoin tein.
”Tuon ei kuulunut olla siellä.”
”Mutta Watts, sehän on todella hieno. Oletko sinä piirtänyt sen?”
George oli vielä enemmän ihmeissään. Hän ei tosiaan ollut tiennyt Wattsin olevan noin hyvä piirtäjä. Olihan tämä joskus raapustellut kuvia epäillyistä papereiden reunoihin, mutta ne olivat olleet aika suurpiirteisiä. Watts punastui vienosti ja yritti tunkea lappua liivinsä taskuun siinä erityisesti onnistumatta.
”Niin... ymh... vähän tuhertelin.”
George jätti paketin, nousi tuolistaan ja kiersi pöydän toiselle puolelle juuri parahiksi estääkseen Wattsia aivan ryttäämästä kuvaa.
”Äläs nyt. Se on niin hieno kuva, että sen voisi vaikka laittaa aseman seinälle.”
Watts katsoi häntä kuin koiranpentu. ”Arvostatko sitä todellakin niin paljon? Siinä tapauksessa on hieman kiusallista, että ostin sinulle oman kirjasi lahjaksi.”
George ihmetteli ensin aihehyppäystä, mutta sanat ymmärretyään räjähti nauruun. ”Ostitko minulle lahjaksi oman kirjani? Sekö tuossa paketissa on?”
Eteisaulassa puhelinta päivystävä Dottskin piipahti ihmettelemään, mitä sisähuoneessa oikein naurettiin.
”No, minä arvelin, että sinä pidät kirjoista, kun olet kirjoittanutkin niitä. Mielessäni taisi syntyä jonkinlainen assosiaatio, kun näin kirjasi myyntipöydällä. Ja sitten aloin ajattelemaan yhtä juttuamme. Ja tajusin äsken, että taisin ostaa ja käskeä paketoida juuri sen kirjan.” Puna Wattsin kasvoilla oli syventynyt ja ylettyi korviin saakka. ”Taidan olla aika toivoton.”
George taputti ystäväänsä lämpimästi olalle. ”Et suinkaan. Itse asiassa ratkaisit ongelman, joka oli tulossa vasta tulevaisuudessa. Nyt minä voin lahjoittaa sinulle kirjani – omistuskirjoituksen kera tietenkin – ja sinä voit lahjoitta minulle tuon piirroksen.”
Kuva oli edelleen Wattsin kädessä. Nyt hänen sormensa herpaantuivat ja se leijui lattialle kuin kevein lumihiutale. George kumartui poimimaan sen. Suoristautuessaan hän kohtasi Wattsin hymyn.
”Minäkin kirjoitan sinulle siihen jotain.” Kumpikin siirtyi käyttelemään kynää pöydilleen – Georgen oli käytettävä myös kirjeveistä.
Pian he vaihtoivat lahjoja. Watts heitti jalkansa pöydälle siirtyen lukemaan itse ostamaansa kirjaa. George kurkkasi katumaiseman taakse. Sinne oli yksinkertaisesti signeerattu vain Llewelyn. Se lämmitti Georgen mieltä enemmän kuin hän osasi sanoin kuvata. Lunta sateli hiljalleen asema numero neljän ikkunoiden ulkopuolella. Oli jouluyö.
