Ehkä Charlien luonto oli vetänyt hänet alun perinkin lohikäärmeiden pariin: kauas muista, kauas Nevillen kaltaisista ihastuneista pojista.
Nimi: Talttumaton
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: Harry Potter
Paritus: Charlie/Neville
Ikäraja: S
Tyylilaji: haikeahko fluff
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat J.K. Rowlingille. En ansaitse tällä rahaa.
A/N: Aloin kirjottaan tätä Nevillan tänään julkaisemaan joulukalenteriluukkuun hänen toiveestaan. Tämä kuitenkin venyi erittäin nopeasti yli kuuden lauseen, joten päätin kirjoittaa tästä ihan oman raapaleensa. Charlie on minulle ihan vieras hahmo, mutta toivottavasti tämä versio hänestä ei ole liian kaukana yleisesti hyväksytyistä headcanoneista. Minä ainakin tykkäsin kirjottaa hänestä tällaisena
TALTTUMATON350 sanaaPakkanen kolkutteli pienen kalastajamökin ovien ja ikkunoiden takana. Tulisijassa kyti kuitenkin turvallisen lämmin hiillos, eikä Nevillen ollut kylmä. Hiilloksen keskellä lepäsi röpelökuorinen ja metsänvihreä lohikäärmeenmuna. Se oli ihmeellisempi kuin moni asia, jonka Neville oli elämänsä aikana nähnyt, mutta silti hänen katseensa löysi vain miehen, joka kohensi hiillosta. Oli kuin mökissä ei olisi ollut mitään muuta.
Charlie Weasleyllä oli pitkä tukka ja sormet täynnä laastareita. Hänen kasvonsa olivat mietteliäät ja niin pisamaiset, että ne muistuttivat Nevilleä jonkin tuntemattoman yötaivaan tähtikartasta. Mutta kuten tähdetkin, Charlie oli Nevillen ulottumattomissa.
Neville huokaisi ja painoi kämmenen poskelleen.
”Keitänkö teetä?” Charlie kysyi ja vilkaisi häntä olkansa yli. Charlien villapaita oli vanha ja kauhtunut, mutta näytti niin pehmeältä, että ihan kipeää teki, ettei Neville voinut ojentaa kättään ja koskettaa. Tai ehkä se olikin itse Charlie, joka sai hänessä sen aikaan: vaahtoavan kuohun, villin ja talttumattoman. Kaipaus ja kipeä toivo iskivät hänen kylkiluitaan vasten samanlaisella raivolla kuin aallot rantaan syysmyrskyssä. Se nosti epätoivottuja ajatuksia pintaan (sellaisiakin, jotka hävettivät Nevilleä), mutta kukaan ei ollut ottamassa niistä kiinni. Eikä Neville sitä liioin halunnut pyytääkään. Charlie oli omalla tavallaan villi ja aina ulottumattomissa. Ehkä miehen luonto oli vetänyt hänet alun perinkin lohikäärmeiden pariin: kauas muista, kauas Nevillen kaltaisista ihastuneista pojista.
”Neville?”
”A-anteeksi”, Neville yskähti. ”Vaivuin ajatuksiini.”
”Sattuuhan sitä.”
Neville huokaisi uudestaan. Charlie kävi pistämässä teeveden kiehumaan.
”Löysitkö ne kasvit, joita etsit?” Charlie puheli, kun tuli istumaan hänen vierelleen.
”E-en”, Neville takelteli ja toivoi, ettei Charlie huomannut hänen punastuneen. Charlie kosketti kuin lohdun eleenä hänen olkaansa, eikä Neville tiennyt, miten päin olisi ollut.
”Ehkä huomenna”, Neville lisäsi käheänä. ”Ehkä saaren itäpuolelta…”
Charlie katseli häntä mietteliäänä silmiin. ”Sinä olet erikoinen poika, Neville Longbottom. Sinulla on sormet aina mullassa ja taito kasvattaa köyhästäkin maasta.”
Charlie hymyili lempeästi ja laski kätensä Nevillen kämmenselälle. ”Jotain sinä istutit minunkin sydämeeni.”
Neville nielaisi. Saattoiko se olla totta? Charliekin naurahti, kuin ei olisi uskonut sanoneensa sitä ääneen. Teepannu vislasi. Ennen kuin Charlie nousi, hän painoi karheat huulensa Nevillen ohimolle.
”En halua antaa sen kuihtua”, hän kuiskasi, ”mutta sinun täytyy opettaa minua.”
Neville räpytteli kostuneita silmiään. Oli hänkin yksi typerys, itki nyt tällaisen takia. Charlie hymyili ja kaatoi heille teetä.