Thelina, kiitos ihanasta kommentista ja ajatuksista Hannah/Neville/Susan -sekasotkun suhteen! Olen samaa mieltä kanssasi, että avoimesti asioista puhuminen auttaisi moneen, mutta näillä kaikilla kolmella hahmolla on omia heikkouksiaan. Tässä tulee seuraava osa! Kiitos, kun luet ja kommentoit
Vendela, olipa hauskaa lukea ajatuksiasi hahmojen ja tuon kolmiodraaman suhteen! Kuten vastasin Thelinallekin, nämä kolme hahmoa hyötyisivät mielettömästi paremmasta viestinnästä keskenään, koska kuka haluaa mitäkin ja miksi? Meganista haluan sanoa, koska hän jää todelliseksi sivuhahmoksi tässä tarinassa, että näen hänen toimintansa jonkinlaisena kateutena tai yrityksenä pitää Hannahin puolia, vaikka Hannah onkin aina valinnut parhaimmaksi ystäväkseen Susanin. Tehdessäni taustatutkimusta tätä varten huomasin, että Susanin täti kuolee samana vuotena kuin Hannahin äiti, josta koko hurt/comfort-ideakin lähti! Joten kyllä, se tuli hieman yllättäen, mutta sillä on oma vaikutuksensa tähän tarinaan
Kiitos ihanasta kommentistasi!
A/N: Kolmas adventti ja kolmas osa tätä tarinaa. Toisessa osassa oltiin jo synkillä vesillä ja niin ollaan tämän osan alussakin, mutta ehkä asiat muuttuvat paremmiksi, kun oikeat ihmiset ovat ympärillä
KOLME
15
“Susan raukka. Kuulitko, mitä hänen tädilleen tapahtui?”
Neville kuulee uutisen Hermionelta, joka kertoo tietonsa hiljaisella äänellä aamupalalla.
Aamukahvit Puuskupuhien pöydässä ovat jääneet, kun Neville on ilta toisensa jälkeen opiskellut kirjastossa jälleen yksin. Yhtäkkiä kaikki on tuntunut muuttuneen huonompaan suuntaan – ja nyt Neville joutuu kuulemaan ystävänsä pahimmat uutiset joltain toiselta kuin tältä itseltään.
Neville kohottaa katseensa ja yrittää löytää Susanin salin toiselta puolelta. Hän haluaa nähdä itse, voivatko uutiset todella pitää paikkaansa, näkeekö hän tapahtuneen Susanin kasvoilta. Yllättäen hän huomaa Susanin kävelemässä ripein askelin pois Suuresta salista, katse kiinnittyneenä kivilattiaan, muita vältellen.
Se riittää. Neville uskoo uutisen olevan totta.
“En osaa edes kuvitella, miltä hänestä tuntuu”, Hermione sanoo, huomattuaan itsekin Susanin lähteneen – kukapa ei olisi? – ja koskettaa sitten Nevillen käsivartta. “Aiotko puhua hänen kanssaan?”
“En tiedä”, Neville vastaa, hänen ajatustensa ollessa jo muualla. Hän miettii, kuinka samanlaisessa tilanteessa he oikeastaan ovat. Kuinka kummallakaan ei ole vanhempia, jotka tukisivat lapsiaan tai kuinka koko suvun jatkuvuus on riippuvainen yhdestä ainoasta jälkeläisestä. Voisiko hän kertoa sen Susanille ja ennen kaikkea, lohduttaisiko se häntä?
“Minusta sinun pitäisi, Neville. Olet hänen paras ystävänsä.”
“Niin kai”, Neville vastaa, mutta ei ole enää varma, pitääkö se paikkaansa.
Eihän parhaan ystävän lähestyminen pitäisi tuntua näin hankalalta?
16
“Hei.”
Susan kohottaa katseensa Puuskupuhien ruokapöydän äärestä rohkelikkopoikaan, joka seisoo hänen edessään viininpunainen villapaita päällään. On joulukuun ensimmäinen ja piiskaava räntäsade muistuttaa kaikkea ympäröivästä pimeydestä.
Susan katsoo Nevilleä ja yrittää vastata näkemäänsä epävarmaan hymyyn, mutta ei löydä voimavaroja siihen. Sen sijaan hän vain vastaa tervehdykseen ja kääntää katseensa takaisin koulukirjoihinsa.
Neville istuutuu pyytämättä hänen viereensä.
“Minä halusin… Kuulin...”, Neville aloittaa, mutta kompuroi sanoissaan. Susan ei halua katsoa Nevilleen – se olisi liian vaikeaa, joten hän vain kuuntelee, pitäen katseensa kirjassa. Lopulta rohkelikko huokaisee. “Olen pahoillani siitä, mitä sinulle on tapahtunut. Ja olen pahoillani siitä, että minulla on kestänyt niin kauan tulla puhumaan kanssasi.”
“Neville, ei sinun tarvitse”, Susan sanoo hiljaisesti.
Hän ei ole vihainen tai pettynyt Nevilleen. Sen sijaan Susan on väsynyt tähän kaikkeen: ympärillään oleviin ihmisiin, näiden sääliviin katseisiin ja varovaisiin keskustelunaloituksiin. Ei hän ole posliinista tehty, ei hän mene rikki, vaikka onkin yksin.
“Halusin kertoa sinulle, että…” Jälleen hapuilua, sanojen etsintää. Susan tuntee kipristelyä rintakehässään, tunnistaa sen ikäväksi. “Että meitä on monia, jotka joutuvat kasvamaan aikuisiksi ilman vanhemman tukea.”
“Luulin, että asut isoäitisi kanssa.”
Pieni puuskahdus kertoo, ettei Neville saa sanottua sitä, mitä haluaa. Ehkä Susan tietää jo, mitä tämä yrittää sanoa, mutta ei jaksa yrittää ymmärtää. Eikä hän halua puhumalla rikkoa etäisyyttä, jonka rakentamiseen hän on viime viikkoina käyttänyt viimeisetkin voimavaransa.
Neville ei enää yritä puhua vaan istuu hetken, kaksi, Susanin vieressä, ollen vain. Susan sulkee silmänsä ja yrittää vastustaa ikävää ja itkua, jotka kuristavat kurkkua. Sitten Neville puristaa Susanin olkapäätä ja lähtee.
Silloin kyyneleet alkavat valua.
17
Neville alkaa seurata Susania katseellaan.
Hänen katseensa kiinnittyy puuskupuhiin Suuressa salissa, heidän kohdatessaan sattumalta käytävillä, joskus kirjastossakin. Vaikka Susan on siirtynyt istumaan Megan Jonesin viereen loitsuissa Nevillen katseen ulottumattomiin, ehtii Neville siitä huolimatta vilkaista ystäväänsä nähdäkseen, kuinka tämä voi.
Sillä vaikka Susan ei enää halua viettää aikaa hänen kanssaan, tuskin edes puhua, Neville ei pysty olemaan välittämättä. Hän haluaa tietää, miten Susan onnistuu selviämään kaikesta tapahtuneesta.
Ja siksi: hän katsoo Susanin kasvoja, mihin tämän katse kiinnittyy, puhuuko tämä tunneilla tupatovereidensa kanssa tai eksyykö hymy hänen kasvoilleen professori Lipetitin loitsiessa jouluvaloja välkkymään joululaulujen tahtiin.
Mitä enemmän Neville näkee, sitä vakuuttuneempi hän on siitä, ettei kaikki ole hyvin. Susan pärjää edelleen hyvin tunneilla, saa kehuja opettajilta ja käsittelee taikakasveja samanlaisella hellyydellä kuin aikaisemminkin -
mutta tuttu onnistumisen ilo ja energia puuttuu tytön olemuksesta täysin.
Ehkä menetyksestä selviäminen kestää kauan, ehkä Susan on menettänyt lyhyessä ajassa liikaa - mutta Nevillestä tuntuu, että pelkkä aika välttämättä paranna.
18
Yöt ovat joko pitkiä ja unettomia tai pitkiä ja täynnä painajaisia.
Aina painajaisesta herätessään Susan huomaa puristaneensa kätensä nyrkkiin, muistaa juosseensa pakoon, aina vain pakoon näkymätöntä uhkaa. Hän kuuntelee sydämensä sykettä ja alkaa pelätä nukahtamista. Susan yrittää pyytää lisää nukkujuomaa tai edes rauhoituslientä öitä varten, mutta matami Pomfrey kieltäytyy, kun Amelia-tädin kuolemasta on kulunut kaksi viikkoa.
“Suru pitää uskaltaa käsitellä, neiti Bones”, Pomfrey sanoo. Vaikka tämän äänestä kuuluukin myötätunto, Susan ei onnistuu muuttamaan naisen mieltä.
Joten hän alkaa valvoa.
Joka yö Susan käyttää yön pimeät tunnit lukien kirjoja ja kirjoittaen erityisen yksityiskohtaisia esseitä oppitunneilleen, kanavoiden kaiken energiansa uuden oppimiseen. Vasta aamuyöstä väsymys valtaa hänen kehonsa ja vaivuttaa hänet syvään uneen, josta Susan herää tokkuraisena Meganin kysyessä häntä mukaan aamupalalle.
Ehkä kaikki palaa takaisin ennalleen, Susan miettii niinä päivinä, kun tuntee olonsa toiveikkaammaksi. Sitten jokin ajatus - tai kaipaus, ikävä, suru - muistuttaa häntä jälleen kaiken raskaudesta, ja Susan vetäytyy synkkään, hiljaiseen kuplaansa.
19
“Minä perin tädiltäni talon.”
Neville yllättyy keskustelunaloituksesta niin, että tiputtaa mullat lapiosta vahingossa lattialle tyhjän ruukun sijaan. Professori Verson toruva katse jää kuitenkin Nevilleltä huomaamatta tämän katsoessa Susaniin.
“Ihanko totta?”
Susan nyökkää. Hetken Neville odottaa, että puuskupuh jatkaisi, mutta tämä tuntuu päättävän keskustelun siihen. Tällaisia heidän keskustelunsa ovat viime viikot olleet: alkuja ilman keskiväliä tai loppua.
Nyt aihe on kuitenkin tärkeämpi, henkilökohtaisempi ja se saa Nevillen toivomaan erityisesti, että Susan jatkaisi puhumista. Joten:
“Missä talo sijaitsee?”
Hölmö, yksinkertainen kysymys - mutta se on ainoa asia, mitä Neville keksii kysyä.
“Aberdeenissä, Skotlannissa. Yksikerroksinen valkoinen puutalo pienellä puutarhalla.”
Neville nyökkää ja ottaa seuraavan ruukun täytettäväksi. Hetken he molemmat keskittyvät lausumaan loitsuja, jotka tekevät mullasta ravintorikkaampaa ja pitävät sen lämpötilan tasaisena ulkoilmasta huolimatta.
“Pidätkö puutarhanhoidosta?”
“En tiedä, en ole koskaan hoitanut. Amelia huolehti puutarhastaan ilman taikaa, joten voi olla, etten osaisi.”
“Mitä aiot tehdä talolla?”
“Mitä tarkoitat?”
Kysymys saa Susanin kohtaamaan Nevillen katseen ensimmäistä kertaa viikkoihin. Samanaikaisesti Neville tuntee iloa nähdessään Susanin keltaisenruskeat silmät, mutta myös huolta nähdessään, kuinka väsyneiltä hänen ystävänsä silmät näyttävät, kuinka tummiksi tämän silmänaluset ovat muuttuneet.
“Tarkoitan, että aiotko asua siellä”, Neville sanoo pitäen äänensä neutraalina. Susan katsoo häntä vielä hetken ennen kuin kääntyy pois.
“En tiedä”, tämä vastaa, ja nyt Neville kuulee väsymyksen äänestäkin. “En ehkä halua. Amelian kotitonttu oli hysterian partaalla, kun kävin siellä. Se oli kamalaa - ja minun pitäisi olla Tossun uusi emäntä.”
“Tossu?” Neville kysyy huvittuneena.
“Se on kotitonttuni nimi”, Susan sanoo ja hymähtää. “Minulla on oma kotitonttu, voitko kuvitella? Mutta ehkä myyn talon ja Tossun sen mukana. Ehkä tonttu ei edes välitä siitä, ehkä sille tekisi hyvää saada aivan uusi alku ja uusi emäntä - tai isäntä.”
“Eihän sinulla ole taloon vielä mikään kiire”, Neville yrittää rauhoittaa Susanin synkistyneen sävyn. “Voisit viettää joulun Tylypahkassa. Minäkin jään tänne.”
Neville vilkaisee toiveikkaana Susaniin, mutta tämä ei vastaa mitään.
20
On kaksi viikkoa jouluun, kun Susan yllättää Nevillen jo toistamiseen.
Mielessään Neville on jo ehtinyt hyväksyä sen (tosin vastahakoisesti), ettei hänen ja Susanin ystävyyttä ole tarkoitettu syväksi tai elämänmittaiseksi. Heidän polullaan on liikaa kysymyksiä, epävarmuutta ja kuoppia, ja jokainen yritys rakentaa jotain kauaskantoisempaa tuntuu kompastuvan elämän käänteisiin.
Siksi, kun Susan yhtäkkiä istuutuu Nevilleä vastapäätä heidän kirjastonpöytänsä ääreen ja alkaa itkeä, Neville ei hetkeen osaa tehdä mitään. Hän vain katsoo kyyneleitä, jotka valuvat kasvoja pitkin ja tippuvat Susanin syliin, yrittäen ymmärtää, mitä tapahtuu.
Sitten hän havahtuu, nousee ylös ja kiertää pöydän toiselle puolelle istuutuen aivan Susanin viereen välittämättä siitä, etteivät he ole koskaan istuneet näin lähekkäin toisiaan. Rohkelikko vie kätensä ystävänsä ympärille sulkien tämän epämukavaan sivuhalaukseen, mutta se saa Susanin kääntymään ja ottamaan Nevillen halauksen täydellisenä vastaan.
Neville odottaa, kunnes Susan on itkunsa itkenyt ja pitää tätä tiukasti rintakehäänsä vasten vielä senkin jälkeen.
“Anteeksi kaikesta”, Susan kuiskaa. Neville vetää tytön hetkeksi tiukempaan halaukseen ennen kuin vastaa:
“Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi.”
“Hannah lähetti minulle niin vihaisen kirjeen”, Susan jatkaa Nevillen sanoja kuulematta. Sanat ovat tukkoisia. “Hän sanoi, että yritän ottaa sinut häneltä ja ettei minua olisi pitänyt lajitella Puuskupuhiin ollenkaan. Petin hänet ja ainoa asia, mitä pystyin tekemään, oli pysyä poissa sinun seurastasi. Mutta se on…” Susan nielee pois kyyneliä, mutta suru rikkoo hänen äänensä. “Se on ollut kamalaa. Paljon pahempaa kuin Hannahin kirje.”
Neville ei tiedä, mitä sanoa. Jokin hänessä on arvannut jonkin tapahtuneen Susanin ja Hannahin välillä, sillä Hannah ei puhu kirjeissään enää erityisen lämpimästi Susanista silloin harvoin, kun tämän mainitsee. Mutta Susanin sanat yllättävät hänet silti.
“Anteeksi”, Susan sanoo vielä uudelleen ja vetäytyy sitten halauksesta poskiaan pyyhkien. “En usko, että meidän vieläkään pitäisi viettää liikaa aikaa yhdessä, koska Hannah pitää sinusta. Mutta… ehkä voisimme taas opiskella yhdessä, aina silloin tällöin?”
Neville nyökkää ja hymyilee, ja Susankin hymyilee ensimmäistä kertaa viikkoihin. Sitten, niin yksinkertaisesti, Neville palaa kirjojensa ääreen ja Susan ottaa esille omat pergamenttirullansa. Molemmat hiljenevät ja keskittyvät läksyihinsä.
Aina välillä heidän katseensa kohtaavat ja he hymyilevät toisilleen, kaiken ollessa hetken niin kuin ennenkin.
Kestää vain puoli tuntia ennen kuin Neville huomaa Susanin nukahtaneen poski oppikirjan aukeamaa vasten nojaten.
21
“Professori, anteeksi, että häiritsen teitä näin tuntien jälkeen, mutta voisinko puhua kanssanne?”
“Mistä, herra Longbottom?”
“Susanista.”
Professori Verso avaa ovensa Nevillelle ja kutsuu tämän sisään. Teevesi alkaa kiehua kysymättä ja pian Neville pitelee käsissään kupillista kamomillateetä. Verso istuutuu työpöytänsä toiselle puolelle ja katsoo Nevilleen odottavaisesti.
Vaikka yrttitiedon opettaja onkin Nevillen suosikki, Neville huomaa silti hermostuvansa.
“Minä… Olen huolissani Susanista”, Neville aloittaa ja odottaa hetken, mutta Verso ei vastaa mitään. “Tiedän, että hän menetti tätinsä kuukausi sitten ja Hannah lähti jo lukuvuoden alussa, mutta siitä huolimatta minusta tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa.”
Professori Verso ei vastaa vieläkään.
“Joten… minä haluaisin auttaa häntä”, Neville sanoo ja asettaa teekuppinsa työpöydälle.
“Entä miten olet ajatellut auttavasi neiti Bonesia, herra Longbottom?”
Neville nielaisee ja kumartuu ottamaan laukustaan esiin kirjan, jonka on löytänyt kirjastosta muutama viikko sitten. Kirja tippuu ensin lattialle, mutta toisella yrittämällä Neville saa sen syliinsä ja avaa sen merkitsemältään sivulta.
“Susanilla tuntuu olevan vaikeuksia saada unta, joten hän valvoo”, Neville aloittaa. “Hänen univelkansa alkaa pian vaikuttaa hänen energiaansa, keskittymiskykyynsä ja lopulta muistiin, eikä kuudennen vuoden oppilailla, tai ihmisillä ylipäätään, ole varaa elää sellaisessa univelassa. Kysyin asiasta jo matami Pomfreylta eikä tämä suostu enää valmistamaan nukkujuomaa Susanille. Joten… Tein hieman taustatutkimusta ja ajattelen, että tämä kasvi voisi olla yksi ratkaisu Susanin uniongelmiin.”
Verso ottaa vastaan Nevillen ojentaman kirjan ja silmäilee aukeaman tietoja. Sitten tämä katsoo Nevilleä arvioivasti.
“Tiedäthän, ettei lepokasveja löydy Iso-Britanniasta tai edes Irlannista?”
“Tiedän, professori. Mutta...”
“Miten ajattelit saavasi sellaisen käsiisi?”
“
Requeisco holus kasvaa Pohjoismaissa ja se on parhaimmillaan juuri kaamosaikaan, joulukuun pimeydessä”, Neville vastaa. “Joten aion matkustaa Norjaan ja hankkia sellaisen. Olen jo löytänyt Tromssasta kauppiaan, joka on varannut minulle yhden lepokasveistaan.”
“Ymmärräthän, Neville, että ideasi vaatii suuria poikkeuksia toteutuakseen”, professori Verso sanoo vakavasti. “Sinun on pyydettävä professori McGarmiwalta lupa lähteä kesken kouluvuotta Norjaan, jonne et voi edes ilmiintyä, koska olet vielä kuusitoista. Olisit poissa oppitunneilta. Lepokasvit ovat myös äärimmäisen arvokkaita, koska ne ovat sekä kysyttyjä että vaikeita kasvattaa. Ymmärränkö oikein, että olet valmis investoimaan huomattavan summan neiti Bonesin hyvinvointiin?”
“Kyllä, professori”, Neville vastaa eikä anna hermostuneisuuden kuulua äänestään. “Susan on minun ystäväni enkä voi vain katsoa vierestä, kuinka hän... kuihtuu pois. Tiedän, ettei ideani ole helposti toteutettavissa ja olen tietoinen poikkeuksista, joita suunnitelmani vaatii. Mutta en vain voi olla tekemättä mitään.”
Verso katsoo häntä pitkään ja käskee Nevilleä sitten juomaan teensä. Rohkelikko ei voi muuta kuin totella, odottaen opettajansa kertovan päätöksestään. Lopulta professori Verso ottaa esiin taikasauvansa ja loitsii esiin suojeliuksensa, pienen myyrän.
“Minerva, tulisitko käymään työhuoneessani? Herra Longbottomilla on mittava suunnitelma, jonka haluan sinun kuulevan.”
Neville seuraa katseellaan, kuinka pieni myyrä juoksee seinän läpi, kadoten näkyvistä. Sitten hän katsoo Versoon melkein peläten vastausta. Professorin huulille kohoaa kuitenkin pieni hymy:
“Emmeköhän me onnistu keksimään jonkinlaisen ratkaisun ongelmaan, herra Longbottom.”