Lapin lapsia, Lapista lähteneitä | S

[cella]

Nimi: Lapin lapsia, Lapista lähteneitä
Kirjoittanut: cella
Lyhyesti: Pohjolan pakkasessa ikäväkään ei polta niin paljoa. Se tuntuu ihan kauniilta.

~~

Tunturi oli kietoutunut nukkumaan tulitikkuaskeilta näyttävien talojen ympärille kuin valtava susi. Jumalten susi niistä taruista, joita sinä aina kerroit. Pakkaslumi oli raidoittanut suden vaivaiskoivuista tehtyyn turkkiin talvisen suojavärin, ja sen lapa oli koholla kuin se olisi valmis ponnistamaan yläruumiinsa irti ikiroudasta ja ulvomaan kuuta. Sitä kuuta tekikin ahdistavan paljon mieli ulvoa. Se oli tänä yönä aivan liian suuri.

Hiljaisuus oli niin syvä, että sen kuuli. Alhaalla talojen piipuista nousi savuvanoja liian suuren kuun liian kirkkaassa valossa hohtavina käärmeinä, eikä niiden tervainen tuoksu ulottunut tänne asti. Jokaisessa pienessä ikkunassa näkyi lämmintä valoa. Siellä eli perheitä, siellä eli yksinäisiä, siellä eli vanhoja, nuoria, rakastuneita, hulluja ja haaveilijoita. Olin elänyt täällä niin pitkään ja kavunnut tälle rinteelle niin monet kerrat, että olisin voinut nimetä jokaisen kotoisan ikkunaruudun omistajan, jos olisin halunnut.

Lämpimän hengitykseni höyry peitti hetkeksi näkökenttäni ja takertui pakkasessa valkeiksi kiteiksi ripsiin. Mietin sinua. Sinäkin olisit osannut nimetä jokaisen ikkunaruudun, olithan kiivennyt tälle tunturille jo kauan ennen kuin minä olin täältä maailmaa katsellut. Ehkä siksi olitkin kyllästynyt siihen ja lähtenyt.

Katsoin pienen kyläkirkon kapeaa tornia ja pyöritin hiljaa sormusta lapaseni sisällä. Näyttikö se samalta, se kirkko, jossa menit tänään naimisiin? Olitko nyt viimein onnellinen siellä uudessa maailmassa, siellä, mihin olit kerran anellut minua mukaan?

En ollut koskaan ymmärtänyt sitä, miksi halusit lähteä. Pohjoinen ei sopinut kaikille, mutta sinä olit ollut täydellinen täällä. Tiesit erehtymättä, näkyisivätkö revontulet seuraavana yönä, ja nauratit minut henkihieveriin kun yritit juosta riekkoa kiinni. Seisoit juuri tässä kun kerroit minulle, kuinka vanhojen myyttien mukaan meidän tunturimme muovattiin valtaistuimeksi talven jättiläiskuningattarelle, joka luopui kaamoksen pimeimpänä yönä kruunustaan ja kastautui nuoruuden lähteeseen saadakseen valonsa takaisin. Sen jälkeen väitit osaavasi puhua muinaista lapin kieltä ja tungit lunta takkini sisään, kun en uskonut.

Talven rohduttamat huuleni kiristivät kun hymyilin muistolle sinusta. Niin. Pohjoinen oli ollut sinua varten, minä tiesin sen, vaikka sinä olisit väittänyt vastaan. Siitä oli vuosia kun lähdit ja elämä oli jatkunut, mutta välillä odotin edelleen sinun rymistävän puiden välistä tälle meidän tasanteellemme ja nauravan niin, että se irrottaisi tykkylumet puista.

Sinä lähdit, minä jäin, ja kaikki oli hyvin. Katsoin mitään näkemättä kohti pienten talojen kirkkaita ikkunaruutuja. Taustalla jumalten valtava susi hengitti hiljaa.

[Sokerisiipi]

Oih, olipa äärimmäisen kaunis teksti Lapin talvisessa miljöössä!

Lähestyit kuvailua hurmaavan myyttisistä lähtökohdista. Tunturin vertaamisen valtavaan suteen loi kauniin, elävän mielikuvan, ja minusta tuntui kuin lukisin tekstiä paljon nykyhetkeä kauempaa, ja pidin siitä kovasti. Aivan liian suuri kuu oli myös mielenkiintoinen yksityiskohta, ja mietin, kokiko kertoja sen ahdistavaksi sen takia, että kuun suurus saa hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja yksinäiseksi. Kuvailusi on muutoinkin kaunista ja visuaalisesti miellyttävää.

Alhaalla talojen piipuista nousi savuvanoja liian suuren kuun liian kirkkaassa valossa hohtavina käärmeinä

Pidin etenkin tästä kohdasta, koska se oli niin yllättävä ja omaperäinen. Ei minulle ainakaan tulisi käärmeet savuvanoista ensimmäisinä mieleen.

Lämpimän hengitykseni höyry peitti hetkeksi näkökenttäni ja takertui pakkasessa valkeiksi kiteiksi ripsiin.

Tästä pidin toisesta syystä. Tämäkin oli kaunis, mutta myös todellisuudessaan samaistuttava. Noin on käynyt minullekin, ja hengityksen höyrystyminen kylmään ilmaan on minusta ihana ilmiö!

Sinä on mielenkiintoisesti kuvattu henkilö ja kertojan mietteet saivat pohtimaan, mahtoiko sinää kaduttaa lähtö sitten kuitenkin, jos kerta pohjoinen oli hänelle oikea paikka? Jotenkin minusta tuntuu, että kaduttaa, mutta ehkä sillä tavalla epämääräisesti, että on koko ajan levoton olo syystä, jota ei osaa selittää edes itselleen. Itse ainakin tunnen voimakkaasti kotiseutuni enkä osaisi kuvitellakaan asuvani pitkiä aikoja jossain muualla.

Niin ihanaa, että suteen palattiin vielä lopussa, koska se sai minut huokaamaan ja miettimään, että olipas ihana teksti. En usko, että vaikutus olisi ollut samanlainen, jos olisit käyttänyt lopetuslauseessa jotakin muuta.

Otsikkokin oli kovin kuvaava ja tekstiin sopiva ja houkutteli minut tekstin pariin!

Kiitokset, pidin kovasti!

[cella]

Ihana lukea näin panostettu kommentti, kiitos Sokerisiipi. Ollut aika paljon pohjoiseen liittyvää tematiikkaa ja matkailua vuoden aikana ja huomasi että se siirtyi kirjoitusinspiraatioon. Kiva että tykkäsit!