sugared: Voi, et voi käsittää miten iloiseksi minut tekee se, että valikoit tämän kommentointikampanjasta ja tykkäsit! Olen jo useaan otteeseen palannut tuon kommenttisi pariin, koska se saa minut joka kerta super hyvälle tuulelle. <3 Parempi kuin Throne of Glass on aika iso kehu, ja kuvailit kyllä Nevistä tosi osuvasti tuossa kommentissasi! Häntä on satutettu elämässään niin paljon, ettei hän oikein uskalla päästää ketään lähelle, koska pelkää, että siitä seuraa vain lisää kipua - ja ehkä hän ei myöskään itse halua aiheuttaa sitä muille. Ihana, että tykkäsit Neviksestä ja Arissasta, rakastan heitä itsekin ja en muuta haluaisikaan, että he olisivat onnellisesti yhdessä, mutta tässä elämässä se ei valitettavasti ole vaihtoehto! :"( Mahtia myös, että hän hahmottui kokonaisena. En tykkää yhtään siitä, kun jotain hahmoa käytetään vain "plot devicen" muodossa, ja siksi Arissankin tarinan oli tunnuttava aidolta. Hienoa, että onnistuin siinä. Noista lorekehuista myös iso kiitos! Maailmanrakennus ja lorejen keksiminen on ihan suosikkijuttujani. Yleensä tykkään pohjustaa ja pohtia maailmojani tosi paljon etukäteen ennen kirjoittamista, mutta tämän tarinan lore ja muu syntyy pitkälti tarinan ohessa! Isoimmat inspikset taidan saada ihan kuluttamastani mediasta, ja tässäkin on varmasti ajoittain vahvoja LOTR, Dragon Age- tai Kuninkaansurmaajan kronikka-viboja.
Ehkäpä juuri vaan se mahdollisimman laaja median kulutus on paras keino myös omien juttujen keksimiseksi! Ja lopuksi vielä, kiva että huumorikin upposi, sitä on tässä tekstissäni paljon enemmän kuin minulla yleensä. Sydämellisesti tervetuloa tämän tarinan pariin.
A/N: Mutta! Nyt taas jatkoa seuraa. Huhtikuussa varmasti myös tiheämmin, koska tämä on Camp Nano-projektini! Halusin taas kerran kirjoittaa vähän kevyempää suvantoa synkempien, toimintarikkaampien lukujen keskelle, joten tämä on sitten enemmän taas tällaista pohjustusta. Tässä myös päästään hiljalleen Adan taustatarinan pariin, kun nelikkomme lähtee vierailemaan druidien luona.
XIII. Sankarit
”Sinut on siis kirottu.”
”Niin.”
”Sinut on kirottu, Freyassa asuu muinaisen jumalan henki, ja Ada osaa muuttua karhuksi. Onko tässä porukassa ketään, kuka on normaali?”
”Sinä. Kaupunginkaartilainen. Lain kova koura. Soittaako kelloja?”
”Ei. En se minä ainakaan ole.”
”Riita poikki ja voita väliin! Sigrid, onko tavarat pakattu? Nevis, älä kaiverra puukolla seinään.”
”Kyllä, äiti.”
”Akankorpeen on pitkä matka. Emme voi viivytellä enempää. Miksi näytät tuollaista naamaa?”
”Miksi menemme druidien luo?”
”Koska tässä on kyse haltiataikuudesta. Vain he osaavat auttaa meitä nyt. Vipinää kinttuihin. Ja laita paremmat kengät. Siellä on märkää.”
*
Ilma oli sakeana mäkäröistä. Se oli kosteaa ja painavaa, ja suon yllä riippuva sumu esti näkemisen muutamaa metriä pidemmälle. Oli päivä, mutta paksu pilviverho päästi lävitseen valoa vain vähän. Maa jalkojen alla täyttyi vuoroittain paksuista sammalmättäistä, upottavista altaista ja läpipääsemättömistä pöheiköistä.
Loisk. Loisk. Vesi läiskyi jalkojen alla, kun neljä jalkaparia tarpoi eteenpäin sumun halki. Perää piti Sigrid: paksu panssari ei ollut paras vaihtoehto suolla kulkemiseen, ja hänen etenemisensä oli paljon hitaampaa kuin muiden. Keskellä kulki Nevis, jonka kevyet puolihaltian askeleet välttivät ketterästi vaikeimman maaston. Aivan etummaisena puolestaan tallusti Ada.
Karhu nimeltä Ada.
Freya riippui tajuttomana hänen selässään, eikä Nevis ollut aivan varma, kuinka Freya pysyi karhun selässä. Ehkä taikuuden avulla. Joka tapauksessa, Adan karhumuoto takasi hänelle kiistämättömän liikkumisedun, ja hän tallasi mättäältä toiselle lähes yliluonnollisella keveydellä, ottaen huomioon hänen valtavan kokonsa.
”Kauanko on vielä matkaa?” Sigrid kysyi Neviksen takaa. Naisen ääni oli ärtymyksestä kireänä.
”Urh”, Ada vastasi.
Sigrid mutisi jotain niin hiljaa, ettei Nevis kuullut. Jotain hävyttömyyksiä, epäilemättä.
Nevis naurahti kevyesti. ”En olisi uskonut sinua moiseksi neidiksi.”
”En minä ole mikään neiti”, Sigrid jyrähti. ”Ja ihan kuin sinä et muka valittaisi. Huokailet viiden sekunnin välein niin lujaa, että sinun voisi luulla kärsivän keuhkotaudista. Ihan tosiaanko väität, että olet täällä mieluummin kuin kaupungissa?”
”Väitän”, Nevis vastasi läiskäistessään mäkärän otsaltaan. Se oli tosin ehtinyt jo tehdä työnsä, ja nyt otsaa kutitti sietämättömästi.
”Älä puhu paskaa. Grems tarjosi meille-”
”Kultaa, viskiä ja naisia”, Nevis täydensi. ”Niin paljon kuin sielu sietää. Hän olisi järjestänyt meille vaikka kokonaisen paraatin, jos olisimme niin halunneet. Toteutimmehan hänen hartaimman toiveensa.”
”Niin. Väitätkö, ettei mikään niistä houkuttanut?”
Nevis tuhahti. ”Paraatit ovat sankareita varten.”
”Entä sitten ne muut asiat?”
”Nyt ei ole niiden aika. Meillä on maailma pelastettavana.”
Sigrid hekotteli. ”Ihan kuin sinä muka välittäisit maailman kohtalosta.”
Nevis huitaisi ilmaa edessään niin väkivaltaisesti, että hänen kättään alkoi särkeä. ”Mistä asti sinä olet välittänyt siitä, mistä minä välitän?”
”En minä välitäkään.”
”Nyt kuulostat enemmän itseltäsi.”
Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Ilma täyttyi jälleen veden loiskeesta, sammakoiden kurnutuksesta, hyönteisten surinasta.
”En minäkään olisi halunnut jäädä”, Sigrid sanoi hetken kuluttua. ”Vaikka olemme tarponeet jo tuntikausia, en kaipaa takaisin kaupunkiin. En sitten yhtään!”
”En kysynyt mielipidettäsi.”
”Olisit kysynyt kuitenkin. Siksi teen sen selväksi. Syväsuon kaupungissa ei ole mitään, mitä minä kaipaan. Ei yhtikäs mitään.”
Nevis kohotti kulmiaan. ”Eikö edes yksi tummatukkainen lihaskimppu kaupunginkaartin asussa?”
Sigrid astui harhaan ja oli molskahtaa naama edellä suohon. Hän kirosi, korjasi askelluksensa ja ampui niin murhaavan katseen Nevistä kohti, että puolihaltia tunsi sen pistelynä takaraivossaan. ”Mitä sinä oikein vihjaat?”
”Kyllä minä olen nähnyt, miten sinä katselet häntä. Ja hän sinua. Mutta se ei kuulu minulle, joten annan sen olla.”
Nevis varasti silmäkulmastaan katseen Sigridin suuntaan, ja näki naisen huulten käyvän, mutta sanoja ei tullut ulos. Poskille oli noussut kevyt puna.
”Uuuurh”, Ada murahti myötäilevänä.
”Ole sinä siinä hiljaa!”
Nevis hykerteli vahingoniloisena. ”Tiesinhän.”
*
Akankorpea ei voinut kutsua paikaksi, jossa tunsi itsensä tervetulleeksi.
Metsä koostui korkeista ja ikivanhoista puista, joista puolet olivat kuolleita ja lehdettömiä ja puolet niin vänkyröitä ja toispuoleisia, että ne näyttivät pikemminkin taiteilijan piirtämiltä kuin oikeilta puilta. Ja vaikka suon kostea sammalikko olikin vaihtunut kuivempaan jäkälikköön ja kivikkoon, kaikkialla oli läpitunkematonta pöheikköä ja pistelevää, piikikästä kasvillisuutta. Puhumattakaan hyönteisistä ja vihaisista, kiiluvista silmistä, joita pimeän suojassa lymyili.
Aivan kuin siinä paikassa kaikki olisi halunnut tappaa heidät.
Ada kuitenkin tiesi paremmin. Rosoinen ulkokuori oli vain metsän luonnollinen keino karkottaa epämieluisat tunkeilijat ja ryövääjät, jotka halusivat metsän rikkaudet omakseen. Harva jaksoi nähdä riittävästi vaivaa katsoakseen pintaa syvemmälle.
Karhun muodossa Adan matka kului joutuisasti. Vaikka ottaessaan eläinhahmon hän oli yhä
hän, se oli yksinkertaisempi olotila, kevyempi. Hän ei juuri ajatellut, vain teki. Hän seurasi kuonoaan, silmiään ja korviaan, puski tiensä läpi tiheidenkin pöheiköiden. Sigridin ja Neviksen valitukset rekisteröityivät hänen korviinsa, mutta pikemminkin niiden
sävy, kuin itse sanamuoto. Niistä tuli nopeasti pelkkää kohinaa, merkityksetöntä taustahälyä.
Lopulta tiheimmätkin tiheiköt alkoivat harventua, eikä Sigridin tarvinnut enää leikata jokaista vastaantulevaa pensasta miekallaan. Puut olivat lehtevämpiä ja kookkaampia, ja metsänpohjaa täplittivät jäkälien ja sammalten sijaan myös erilaiset ruohot ja kukkakasvit, ja vaikka yksikään niistä ei ollut kukassa siihen aikaan vuodesta, niiden muodostamat mättäät olivat väriltään lähes häikäisevän vihreitä.
Umpimetsän ohitettuaan Ada hengitti syvään ja otti itselleen jälleen haltian muodon. Nyt, kun muodonmuutos ei ollut väkinäinen, se tapahtui kivuttomasti, yhtä kevyesti kuin hengittäminen. Ada ja Nevis ehtivät tuskin räpäyttää silmiäkään, ennen kuin karhu heidän viereltään oli jo kadonnut. Ada venytteli raajojaan hetken, totutellen hetken aistiensa erilaisuuteen ja ruumiinsa uusiin mittoihin. Sitten hän ravisteli havut vaatteiltaan ja hiuksistaan ja kumartui nostamaan nyt maassa makaavan Freyan tajuttoman vartalon käsivarsilleen.
”Tuohon jäi vielä yksi”, Nevis totesi, kumartuen Adaa kohti poimiakseen lehden hänen hiuksistaan. ”Noin. Valmis haltiahovia varten.”
”Hovia?” Ada kysyi. ”Ei meillä ole mitään hovia-”
”Miallach!”Ada jähmettyi niille sijoilleen. Hän nosti oikean kätensä ilmaan näkyvästi, niin, että sormen keltainen jalokivi välkähti. Nevis ja Sigrid tottelivat myös, vaikkakin hitaammin. Ada laski kymmeneen.
Se oli aika, jossa druidit olisivat hyökänneet, jollei hän olisi osoittautunut ystäväksi.
”Minä täällä”, Ada vastasi, haltiaksi. ”Adnaith.”
Hänen korvansa rekisteröivät löystyvien jousten narinan, heinikon kahinan. Sitten hän näki silmäkulmastaan, kuinka sekä oikealta että vasemmalta asteli kaksi pitkää, sorjaa hahmoa, joita hädin tuskin erotti kasvillisuuden seasta. Druidit olivat pukeutuneet puusta, jäkälästä ja lehdistä kudottuihin vaatteisiin, jotka peittivät heidän vartalonsa kauttaaltaan kasvoja lukuun ottamatta. Niille heistä vaaleimmat olivat sipaisseet vihertävää maalia, joka piirsi tumman raidan heidän silmiensä poikki.
”Adnaith?” haltioista lähimpänä seisova kysyi. Ada tunnisti hänen äänensä. Tämä oli Neath, hänen serkkunsa isän puolelta. Pari ystävällisiä, tummia silmiä hymyili hänelle aukion poikki. ”Olet palannut.”
”Ja tuonut mukanasi
ihmisiä”, korkea ääni helähti Adan vasemmalla. Metsikön keskeltä erottui välähdys punaruskeaa tukkaa. Se oli Lissa, yksi heidän metsästäjistään. ”Ja kääpiön.”
”Minä en kyllä ole ihminen”, Nevis vastusti Adan takaa. Hänen haltiakielensä oli virheetöntä, mutta hänellä oli terävä, suhahtava korostus, joka oli tyypillistä etelän haltioille.
”Mutta et ole haltiakaan”, Lissa vastasi. Ne sanat saivat Neviksen jähmettymään aina hänen hengitystään myöten. Ada olisi voinut miltei vannoa, että kuuli hänen sydämensä pysähtyvän. Se oli paljon pelottavampaa kuin se, että hän olisi tehnyt jotain harkitsematonta.
”He ovat ystäviäni”, Ada vakuutti. ”Heihin voi luottaa.”
”Ihmisiin ei voi luottaa koskaan.”
”Riittää”, Neath sanoi. ”Tervetuloa takaisin, Ada. Vanhempasi ovat odottaneet sinua.”
Ada huokaisi. ”Kuten aina.”
*
Totta puhuen, Sigrid ei ollut aivan varma, mitä oli kuvitellut Akankorvessa näkevänsä.
Vaikka hän oli asunut Syväsuolla jo kauan ja kuullut tarinoita druideista, ei hän juuri koskaan ollut törmännyt heihin aikaisemmin. Siispä heistä oli tullut hänelle lähestulkoon myyttisiä. Kenties hän oli kuvitellut heidän elävän köynnöksistä ja oksista rakennetuissa palatseissa puiden latvoissa, kuten lastenkirjoissa oli tapana kertoa.
Hän ei tosiaankaan ollut odottanut mitään näin… korutonta.
Druidisaattue johti heitä syvemmälle Akankorpeen, jossa Sigridin yllätykseksi kohosi tuiki tavallinen telttakylä. Telttoja oli kaiken kaikkiaan parisenkymmentä, ja toisin kuin Syväsuolla, joka oli sekalainen kokoelma sinne tänne siroteltuja hökkeleitä ja niiden välissä kiemurtelevia umpikujia, täällä teltat olivat kaikki kurinalaisessa rivissä. Osassa oli korkea, suipon mallinen katto, joka toi mieleen jonkinlaisen kodan. Osa puolestaan oli litteitä ja niin matalia, että niissä tuskin mahtui seisomaan pystyssä. Telttojen välissä kulki viivasuoria polkuja, jotka näyttivät lähestulkoon koskemattomilta, vaikka niitä takuuvarmasti käytettiin kulkemiseen. Kaiken kaikkiaan, paksussa panssarissaan Sigrid tunsi olonsa kömpelöksi, kuin hänen joka askeleensa olisi liian raskas ja kova niin herkkään paikkaan.
Druidisaattue puhui vähän, mutta silloin kun he tekivät niin, he puhuivat haltioiden kieltä – soljuvaa ja pehmeää kuin veden solina purossa. Sigridin ei kuitenkaan tarvinnut ymmärtää sanoja käsittääkseen, ettei hän ollut tervetullut. Erityisesti punatukkainen druidi sammalvaatteissa silmäili häntä epäluuloisesti, jos hän edes kehtasi hengittää väärällä tavalla. Ja vaikka Neviksen olisi voinut luulla sopeutuvan sellaiseen paikkaan, hän näytti siltä, kuin olisi ollut sillä hetkellä missä tahansa muualla. Sigrid ei ollut varma, oliko koskaan ennen nähnyt häntä yhtä pienenä.
”Olemme perillä”, Ada julisti heidän lopulta saavuttuaan teltoista suurimmalle. Se oli koottu nahasta ja puusta, ja katon keskellä olevasta reiästä tuprutti vaaleaa, yrtintuoksuista savua.
Telttaan astuessaan Nevis, joka oli ottanut Freyan hahmon vaihteeksi kantaakseen, yskäisi ja siristeli silmiään. Sigrid teki samoin. Hän tuskin näki nenänpäätään pidemmälle.
”ADA!”
Äkkiä savun keskeltä ilmaantui tumma hahmo, joka lähestyi Adaa niin nopeasti, että Sigrid tuskin ehti havaita liikettä. Hahmo kaappasi Adan otteeseensa, ja Sigrid vei vaistomaisesti kätensä miekkansa kahvalle. Kauhu syöksähti hänen suoniinsa. Tämä oli ansa!
Mutta ennen kuin Sigrid ehti vetää miekkansa esille, hän pani merkille jotakin. Hahmo oli kaapannut Adan tiukkaan otteeseen, mutta kyse ei ollut suinkaan hyökkäyksestä – vaan halauksesta. Ada tosin näytti kauhistuneelta, tai vähintäänkin nolostuneelta. Savusta ilmaantunut hahmo astui askeleen taaksepäin, ja vasta sitten Sigrid huomasi yhdennäköisyyden.
Druidimies oli pitkä ja tumma, aivan kuten Ada, mutta hänen päänsä oli ajeltu paljaaksi. Kaulaansa hän oli ripustanut kävyistä ja hamppuköydestä punotun kaulanauhan, joka kolisi hänen liikkuessaan. Muutoin hän oli pukeutunut pitkään, kahisevaan kauhtanaan, joka oli kuin ruohonkorsista kudottu.
”Ada”, druidimies toisti leveästi hymyillen. ”Keitä ystäväsi ovat?”
Sigrid kohotti kulmiaan. Druidi puhui nyt hänen kieltään.
”Naispuolinen on Sigrid”, Ada esitteli. ”Kääpiötyttö on Freya.”
”Mikä hänen on?” druidimies kysyi.
”Hän… ei voi hyvin”, Ada vastasi. ”Häntä kantava toverimme tässä on Nevis.”
”Ilo tavata”, druidimies totesi Nevikselle, joka paraikaa laski Freyaa seinustalla olevalle penkille.
”Falael, elyen.”Sigrid pani merkille, että ne sanat kuullessaan Nevis alkoi hengittää nopeammin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
”Eivät kovin puheliasta sakkia, nämä ystäväsi”, druidimies totesi. ”Noh? Kertokaa kaikki! Miten seikkailunne meni? Odottakaas hetkinen, niin keitän teille teetä!”
Druidimies käänsi selkänsä ja katosi savuun. Adan olkapäät lysähtivät, ja hän huokaisi syvään.
”Ei sinun tarvitse, isä.”
”Älä höpsi!” kuului vastaus. ”Hillaa vai suokukkaa?”
”Ei kumpaakaan!”
”Suokukkaa, siis. Se on aina ollut suosikkisi!”
Neviksen kivettyneet huulet kaartuivat hitaaseen virneeseen. ”Isä?”
”Niin”, Ada vastasi nolona. ”Hänen nimensä on-”
”Belien!” vastasi druidimies, joka oli taas putkahtanut paikalle kuin maan alta. Hänen pitkät kätensä ohjasivat Adaa syvemmälle telttaan, jonne Sigrid ja Nevis seurasivat perässä. Siellä heitä odotti pyöreä, puinen pöytä, joka oli katettu täyteen mitä erikoisimpia metsän antimia: kymmeniä eri sieniä ja marjoja, yrttejä ja vihanneksia.
Belienin kädet istuttivat Adan paikoilleen niin väkivaltaisesti, että Adan kurkusta pääsi pieni pihahdus. Sigrid ja Nevis eivät voineet muuta kuin totella ja istua pöytään, jossa heidän eteensä tarjoiltiin kaksi valtavaa kuppia tuoksuvaa teetä. Sigrid hätkähti, kun Belienin kädet yhtäkkiä ilmaantuivat hänen takaansa ja sitoivat hänen kaulaansa jäkälistä ja sammalista kudotun ruokalapun. Belien oli tehdä samoin Nevikselle, mutta puolihaltia pysäytti hänet niin terävällä kädenheilautuksella, että sillä olisi voinut leikata ilmaa.
”Hauska tavata, Belien”, Sigrid sai sanottua alkuhämmennyksen haihduttua. ”Teidän poikanne on ollut suureksi avuksi viime päivien aikana.”
Sigridin eteen tupsahti jostain lautasellinen keksejä. Neviksen kasvojen tasolla taas heiluteltiin marjaterttua niin lähellä, että marjat hipoivat hänen nenäänsä. Ada näytti äärimmäisen epämukavalta.
”Lakkaa hössöttämästä, isä”, hän mutisi. ”Pärjäämme kyllä.”
”Olet aina ollut niin hoikka poika”, Belien vastasi, taputtaen Adaa vatsalle niin, että töminä kävi. ”Et syö tarpeeksi.”
Ada mykistyi. Hän kävi mukisematta teensä kimppuun.
”Olin sanomassa…” Sigrid jatkoi varoen, ”että emme olisi onnistuneet tehtävässämme ilman Adaa. Kiitän teitä siitä, että olette kasvattaneet hänet hyvin.”
”Kasvattanut ja kasvattanut”, Belien hekotteli samalla, kun lappasi pöydälle kuin tyhjästä lisää ja lisää ruokaa. Nyt se jo suorastaan notkui sen painosta. Sigrid alkoi pelätä, että Nevis kohta hautautuisi marjavuoren alle. ”Minä vain syötän häntä. Hänen äitinsä hänet kasvatti.”
”Äitisi?” Nevis kysyi hampaitaan kiristellen. ”Onko hänkin yhtä
seurallinen?”Jos Adan kasvot olisivat voineet punastua, ne olisivat varmasti sillä hetkellä tehneet niin. ”Ei. Ei tosiaankaan.”
”Hän osaa asiansa”, Belien sanoi. Nyt häntä ei taas kerran näkynyt, mutta hänen äänensä kaikui jostain teltan savuisilta perukoilta. ”Ei hän turhaan ole ylidruiditar.”
”Ylidruiditar?” Sigrid kysyi.
”Druidien johtaja”, Ada selvensi.
Neviksen ja Sigridin kulmat kohosivat lähes yhtä aikaa.
”Tarkoittaako se siis…” Sigrid aloitti varoen, ”että hänen kuollessaan sinusta tulee johtaja?”
”Se ei ole todennäköistä”, Ada vastasi. ”Ensinnäkin, haltiat elävät paljon kauemmin kuin ihmiset. Äiti on jo kuusisataavuotias. Voi hyvin mennä vuosisatoja, ennen kuin hänen terveytensä alkaa heikentyä.”
”Mutta entä sitten?”
”Ei silloinkaan. Druidit eivät usko verenperintöön. Johtajana toimii kulloisenakin aikana se, kuka siihen parhaiten soveltuu. Äitini ei ollut aina johtaja. Hän on ollut sitä vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan.”
”Se kuulostaa pitkältä ajalta.”
”Haltialle se on pelkkä silmänräpäys. Ja ajat ovat jälleen muuttumassa. Valta voi vaihtua koska tahansa.”
Äkkiä Belienin ääni kuului teltan toiselta puolelta – sieltä, minne Sigrid oli jättänyt Freyan makaamaan.
”Hänen otsansa on jääkylmä”, Belien totesi. Hänen kätensä oli painautunut Freyan otsaa vasten. Siitä se alkoi hitaasti liikkua tytön kaulakorulle. ”Tässä on jotain erikoista…”
Adan silmät suurenivat. ”Älä koske siihen!”
Mutta vahinko oli ehtinyt jo tapahtua. Belienin sormet koskettivat kiveä, ja samalla sekunnilla ilma muuttui raskaaksi ja kipinöiväksi, kuin hieman ennen ukkosta. Sigrid kuuli korviensa poksahtavan. Hänen rintaansa riipaisi kylmä, pahaenteinen tuntemus.
Belienin aiemmin niin hymyilevät kasvot eivät olleet sitä enää. Nyt hän näytti kutakuinkin täysin samalta kuin Ada.
”Onko tämä sitä mitä luulen?” hän kuiskasi. ”Olisitte heti sanoneet.”
Ada puristi kätensä nyrkkeihin pöydän alla. ”Minä yritin kyllä. Missä äiti on, isä?”
”Teltassaan”, Belien vastasi vakavalla äänellä. ”Vien teidät heti hänen luokseen.”
*
Adassa oli enemmän yhdennäköisyyttä äitinsä kuin isänsä kanssa. Heistä kumpikin piti pitkää, mustaa tukkaansa pienillä, päänmyötäisillä leteillä, ja heidän silmissään oli samaa viisautta ja surua. Samankaltaisuudet jäivät kuitenkin siihen.
Ylidruiditar Nenneth istui telttansa lattialle levitetyn karhuntaljan päällä ja poltteli niin väkevän tuoksuista yrttisavuketta, että Neviksen päätä alkoi särkeä. Katosta hänen yläpuoleltaan riippui kolisevia eläinten hampaita, eikä karhuntalja ollut suinkaan ainoa metsästysmuisto teltassa. Kaikkialla minne Nevis katsoi, oli eläinten pääkalloja, taljoja tai nahkoja. Suoraan Nennethin takana olevalla telineellä lepäsi täytetty huuhkaja, jonka palavan oranssit silmät tuntuivat katsovan syvälle Neviksen sieluun. Vaikka hän oli tottunutkin olemaan arvioitavana, täällä katseet tuntuivat painavan enemmän kuin missään muualla.
”Urkoth on siis palannut”, Nenneth totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen, puhallellen joukon savurenkaita piippunsa kärjestä.
”Niin, ylidruiditar”, Ada totesi. Hän oli asettunut polvilleen äitiään vastapäätä, ja kumarsi päänsä häntä puhutellessaan. ”Siksi kaipaamme viisauttanne.”
”Millaista viisautta?”
”Kuinka tuhoamme hänet?”
Nenneth hymähti ivalliseen sävyyn. ”Ette mitenkään.”
”Anteeksi kuinka?””Teidän mahtinne ei riitä heidän voittamisekseen. Ja vaikka Syväsuon jokainen druidi yhdistäisi voimansa kaupungin jokaisen ihmisen, kääpiön ja puolituisen kanssa, sekään ei riittäisi. Urkothin voimat ovat liian suuret.”
”Mutta jos me emme pysty siihen… kuka sitten pystyy?”
”Urkoth on jumala. Hänen tappamisekseen tarvitaan toinen jumala.”
Adan hartiat lysähtivät. ”Sitten toivoa ei ole.”
Nenneth kohotti kulmiaan. ”Luovutko toivostasi noin pian? Urkoth on palannut. Mikä estäisi muita jumalia tulemasta takaisin?”
Ne sanat saivat Adan pysähtymään. Hän takelteli hetken, kieli sanoja etsien. ”Ei… en tiedä.”
”Sanoit itsekin, että Urkothin voima sitoutuu kääpiöystäväänne. Tarkemmin sanottuna kiveen hänen kaulassaan. Tiedätkö, mikä siinä kivessä on niin erikoista?”
Ada pudisti päätään.
”Se kuului Urkothille”, Nenneth vastasi. ”Kauan sitten, silloin kun hän oli vielä lihaa ja verta. Mutta Urkothin kuollessa sekin katosi, hautautui syvälle maan alle. Kääpiöystävänne oli vain väärässä paikassa väärään aikaan. Hän löysi jotakin, jota ei ollut tarkoitettu löydettäväksi. Ja nyt hän maksaa siitä kalliin hinnan.”
”Voimmeko tehdä mitään?” Sigrid kysyi vaihteeksi. ”Voimmeko pelastaa hänet?”
”Sitä en tiedä. Se selviää vasta sitten, kun olette tuhonneet Urkothin.”
”Kuinka?” Ada kysyi.
”Kuten sanoin, vain jumala voi tappaa jumalan. Saadaksenne jumalallista apua tarvitsette palan jumaluutta maan päällä. Urkothilla ne ovat kaaoksen sirpaleet. Hänen toivomuspeilinsä ovat kaikki, mitä
Abisfyiristä, hänen särkyneestä vasarastaan on jäljellä. Mutta Abisfyirin särkymisen hetkellä myös jotain muuta särkyi.”
Adan silmät suurenivat.
”Neremyn.””Taivaanlaki”, Nenneth tulkkasi. ”Isrothin keihäs. Sen kolme kappaletta satoivat maahan, sen kolmeen eri kolkkaan. Löytämällä ja kokoamalla Neremynin voitte valjastaa itsellenne Järjestyksen voimat. Vain siten teillä on mitään mahdollisuutta Kaaoksen voittamiseksi.”
Sigridin silmiin oli syttynyt innostuksen kipinä. Myös Nevis huomasi toivon kohoavan rintaansa. Tuntemus kuitenkin haihtui saman tien, kun hän huomasi Adan katseen.
”Tehtävä on mahdoton”, Ada sanoi. ”Kukaan ei tiedä, missä Neremynin kappaleet ovat. Aivan kuten toivomuspeilit, ne ovat olleet kadoksissa vuosituhansia.”
”Te löysitte yhden niistä, vai kuinka?” Nenneth kysyi. ”Se ei ollut mahdotonta. Kuten ei ole tämäkään. Voitte lohduttautua sillä, että tehtävänne on helpompi kuin Urkothin. Neremynin kappaleita on kolme, Abisfyirin sirpaleita kahdeksan. On epätodennäköistä, että Urkoth onnistuu tehtävässään ennen teitä.”
Ada huokaisi syvään. Nenneth oli oikeassa. Urkothin olisi tehtävä tuplasti enemmän töitä sirpaleet löytääkseen. Ja toisin kuin he, Urkoth oli yksin. Heillä oli vielä mahdollisuuksia.
”Sitä paitsi olit väärässä toisestakin asiasta”, Nenneth jatkoi. ”Väitit, ettei kukaan tietäisi, missä Neremynin kappaleet ovat.”
Adan silmät suurenivat. ”Missä?”
”’Yksi kääpiöiden, yksi haltioiden ja yksi ihmisten maahan’”, Nenneth lausui. ”Niin loru kuuluu. Kukaan ei tiedä sijainteja tarkalleen, mutta lukuisat legendat viittaavat siihen, että taruun kätkeytyy totuuden siemen.”
Nenneth poltti piippunsa loppuun ja nousi matolta seisomaan niin ketterästi, että liike oli jo ohi, ennen kuin sitä ehti edes havaita. Sitten hänen vikkelät jalkansa tallustivat huoneen poikki oviaukolle, jonka molemmin puolin lepäsi kaksi puista keihästä.
”Keihään tyvi putosi kääpiöiden maahan”, Nenneth selosti tarttuessaan toiseen keihäistä. ”Vurian muinaiseen kääpiökaupunkiin. Muinaiset kääpiöiden kirjoitukset mainitsevat sen useasti, vaikka he käyttävätkin siitä nimeä
hamman, kannattelija. Vurian tuhon ajalta selvinneistä asiakirjoista käy ilmi, että
hamman tuki Vurian kattoa kivipylvään tavoin. Kun Vuria sortui, kaikki sitä kannatelleista pilareista murtuivat
hammania lukuun ottamatta, sillä se oli taottu taivasraudasta, joka kestäisi jopa tuhannen vasaran iskun.”
Nenneth pyöräytti keihästä ilmassa niin, että se päästi humahtavan äänen. Vahvat lihakset jännittyivät ohuiden kangasvaatteiden alla, ja tapa jolla hän keihästä käsitteli oli kevyt mutta vankka, ammattimainen.
”Keihään varsi puolestaan päätyi ihmisille. Lukuisat kirjoitukset viittaavat siihen, ja kaikesta päätellen se on liikkunut paikasta toiseen vuosituhansien aikana. Valtaosa noista kirjoituksista kuitenkin mainitsee yhden paikan. Maailman keskuksen.”
”Antropolin”, Nevis arvasi, lähestulkoon automaattisesti. ”Sen täytyy tarkoittaa Antropolia.”
”Mahdollisesti. Vahvin veikkaukseni on, että mikäli tuo pala on Antropolissa, se sijaitsee hyvin vartioidussa paikassa. Ihmiset ovat aina olleet niin tarkkoja pikku helyistään.” Nennethin huulet kaartuivat rumaan irvistykseen.
”Entä kärki?” Ada kysyi. ”Se on haltioilla, eikö olekin?”
”Kyllä”, Nenneth vastasi. ”Mutta ei druideilla. Mikäli se olisi päätynyt luoksemme, tietäisimme sen kyllä. Juuri keihään kärki on vaikein osa löytää. Siitä ei juurikaan ole mainintoja kirjoituksissamme. Lisäksi muinaisten haltioiden valtakunta käsitti uskomattoman laajoja alueita, aina pohjoisimmilta tuntureilta eteläisimmille aavikoille. Kärki on saattanut päätyä minne päin maailmaa tahansa.”
Ada kurtisti kulmiaan. Hänen mielessään selkeästi kulki monia ajatuksia, mutta yksikään niistä ei konkretisoitunut sanoiksi. Ada ainoastaan kumarsi päänsä ja kiitti.
”Kiitän viisaudestanne, ylidruiditar.”
Nenneth nyökkäsi, mutta vaikka hänen kasvonsa olivat muuten vakavat, vasemmassa suupielessä kujeili hienoinen hymyn alku. Kenties hän ei ollutkaan aivan niin hyytävä, kuin mitä antoi ulospäin ilmi.
”Huolehdin siitä, että teltta valmistellaan sinua ja ystäviäsi varten”, Nenneth sanoi Adalle. ”Pian alkaa sataa. Ette halua olla taivasalla, kun myrsky saapuu.”
