Nevilla: Kiitos kommentistasi! Hyvää fiilistelyä. Neviksen menneisyys on todella traaginen, joten hyvä kuulla, että tunnetila välittyi myös tekstin kautta! Erityisen kiva oli kuulla tuosta, että arvostat jättämiäni aukkoja. En yhtään tykkää siitä, kun kirjailija selittää rautalangasta vääntäen auki jokaikisen pikku jutun, koska silloin aliarvioidaan lukijaa ja tämän mielikuvitusta. Tästä syystä yritän tarkoituksella aina jättää lukijoilleni paljon tulkittavaa antamieni vihjeiden toivossa. Ihanaa, että tykkäsit! <3
A/N: No niin, jatkoa seuraa, viimeinkin. Tämä on nyt todella väliosa, mutta sisältää tärkeää pohjustusta seuraavia lukuja varten. Tässä kesti yllättävän kauan, koska en ollut ihan varma, miten lähestyä yhtä osaa tässä tarinassa, ja kirjoitin pari kohtausta sen takia muutamaan kertaan kokonaan uusiksi. Luomisen tuskaa.
Mutta tälläpä mennään nyt.
Toinen väliosa:
Vettä ilmasta
Nevis ei voi lakata ajattelemasta Antropolia.
Koko Ismirin kylä on kokoontunut uteliaana koolle utelemaan, kuinka heidän vierailunsa kaupungissa sujui. Majatalon isäntä leikkaa vastapaistetusta kanasta itselleen palasen, ja huuhtelee ateriansa alas tuopillisella harvinaista, tummaa olutta, jota hän osti kokonaisen tynnyrillisen kaukaa pohjoisesta tulleelta kauppiaalta. Nevis istuu isännän vieressä, ja heitä ympäröivät joka puolelta tuttujen kyläläisten kasvot. Heidän joukossaan on karhumainen riistanvartija Jonsson, luiseva pappi Odvin ja jättiläismäinen seppä Timea, jonka pitkät, punaiset hiukset laskeutuvat rinnoille kahdella, paksulla letillä.
”Tämä kastikehan saa minut sylkemään tulta!” riistanvartija Jonsson jylähtää upottaessaan kanankoipea syvään astiaan. Hänen kasvonsa punoittavat ja silmissä kiiltävät kyyneleet. ”Mitä tässä oikein on?”
”Kermaa, pippuria, ja ripaus hornanjuurta”, majatalon isäntä toteaa. Hän nakkaa kolutut kanankoipensa jalkojensa juureen, jossa hänen valtava mastiffinsa kaappaa ne kitaansa yhdellä puraisulla. ”Se on tuotu keisarikunnasta saakka.”
”Ragnan tähden! Yritätkö tappaa minut?”
Pappi Odvin ristii luurankomaiset kätensä rukoukseen. ”Suuri Aguila, vetten valtias, suo Jonssonille voimia tähän suureen koetukseen…”
”Jumalat eivät voi auttaa häntä”, Timea heristää järkälemäistä nyrkkiään. ”On vain yksi asia, mikä on nyt avuksi! Lisää olutta!”
Majatalon emäntä kääntää hanasta tiskin takana, ja kantaa pöydän kokonaisen tarjottimellisen tuoppeja. Riistanvartija Jonsson kumoaa omansa miltei yhdellä kulauksella. Pappi Odvin kieltäytyy kohteliaasti, kuten pyhän miehen kuuluukin. Emäntä laskee hänen tuoppinsa Neviksen eteen.
”En minä voi”, Nevis yrittää ojentaa tuoppia takaisin emännälle. ”Ei minulla ole ikää.”
”Ansaitset sen”, majatalon isäntä toteaa. ”Olit tänään isoksi avuksi kaupungilla.”
Nevis punastuu ja laskee tuopin takaisin pöydälle. ”Niinkö?”
”Juuri niin. Mitäs sanoisit siitä, että auttaisit minua Polissa toisenkin kerran? Miten olisi vaikka heti ensi viikolla? Jos se vain äidillesi sopii.”
Nevis vilkaisee tiskin taakse, josta hän juuri ja juuri erottaa äidin takaraivon. Hän istuu syrjässä kaikelta, punniten rahoja hopeisessa vaa’assa ja kirjaten lukemat täsmällisesti ylös. Jollei Nevis tietäisi hänen olevan siellä, hän ei koskaan olisi huomannutkaan tätä.
”Ehkä”, Nevis sanoo. Hän ei anna sen näkyä, mutta hänen sydämensä on pakahtumaisillaan. Antropol oli kaikkea, mitä hän olisi voinut odottaa – ja vielä enemmän. Hän ei käsitä, kuinka jaksaisi odottaa vielä kokonaisen viikon, että pääsee sinne uudestaan.
”Erinomaista”, majatalon isäntä virnistää, taputtaen Nevistä lujaa selälle. ”Malja?”
Nevis nyökkää ja kohottaa kuppinsa. ”Antropolille?”
”Antropolille”, isäntä myötäilee.
”Sen villeille naisille”, Jonsson kohottelee vihjailevasti kulmiaan.
”Puhtaille pyhätöille”, Odvin nyökkää.
”Ja oivalliselle oluelle!” Timea viimeistelee. ”Kippis!”
Tuopit kolisevat toisiaan vasten. Olut on tummaa ja kylmää. Mutta sisimmässään Nevis on täynnä valoa ja lämpöä.
*
Antropolilainen tulitaiteilija tanssittaa kahta soihtua renkaissa kehonsa ympärillä.
Liekit nuolevat hänen paljaita käsivarsiaan ja rintaansa, mutta hän ei tunne kipua. Tuli ei vahingoita häntä, sillä hän on tulenjumala Ragnan siunaama. Sinkoilevat kipinät piirtävät punaisia valokaaria tummenevaan iltaan. Koko aukio leimahtaa hetkellisesti liekkeihin, kun hän kaataa suuhunsa tulivettä ja puhaltaa soihtua kohti. Hän syöksee tulta. Hän on itse tuli.
Raikuvat aplodit aaltoilevat neljännen korttelin halki. Nevis taputtaa niin lujaa, että hänen käsiinsä sattuu. Hän ei ole ikinä nähnyt mitään niin… uskomatonta. Mitään niin… maagista.
Se on, kunnes hän näkee ensimmäistä kertaa oikeaa magiaa.
Naisen koju on koristeltu kauttaaltaan vedenjumala Aguilaa koristavin tunnuksin: kristallisin vesipisaroin, alkemiallisin kolmioin sekä sinisin lasinsirpalein. Tuuli helisyttää amuletteja ja tarttuu naisen yönmustiin hiuksiin, tanssittaa indigonvärisen leningin helmoja ja pitkiä hihoja. Nainen on lähes yliluonnollisen kaunis. Hänen silmänsä ovat sulan kullan väriset, älykkäät ja jollain tapaa ajattomat. Vaikka Nevis kuinka yrittää, hän ei aivan osaa päätellä naisen ikää.
Nainen nostaa pöydän takaa tyhjän, läpinäkyvän lasimaljan liikkeellä, joka on yhtä aikaa vaivaton ja harkittu. Hän kuljettaa maljaa kaaressa väkijoukon ohitse, katsoen vuorotellen silmiin jokaista seuraajistaan. Kun naisen silmät kohtaavat Neviksen, koko maailma pysähtyy. Kuumia väreitä virtaa hänen selkärankaansa pitkin, eikä hän kykene erottamaan katsettaan. Ja vaikka pystyisi, hän ei tahtoisi tehdä niin.
”Agus”, nainen kuiskaa kielellä, joka on yhtä aikaa tuttu ja tuntematon.
Ilmassa tuoksuu äkkiä erikoiselle. Tuoksu tuo Nevikselle mieleen ukkosen, painavan ilman ennen myrskyä. Hänen katseensa osuu karahviin naisen kädessä.
Se on täyttynyt.
Nevis hieraisee silmiään. Hetken hän epäilee kuvitelleensa kaiken, kunnes nainen kallistaa kättään ja kaataa veden kannusta kauniissa kaaressa. Vesi kimaltaa valoa vasten ja lorisee katukivetykselle. Väkijoukko huokaa ihastuksesta. Mutta ei siinä vielä kaikki. Kun nainen kiinnittää huomion takaisin käteensä, karahvi on jälleen täynnä, eikä kosteasta läiskästä ole jälkeäkään kadun pinnassa.
Nevis on kuullut taikuudesta, mutta ei ole koskaan nähnyt sitä ennen. Ennen sitä hän ei ole oikeastaan edes uskonut, että sitä on olemassa.
Hän uskoo nyt.
Äiti ei.
”Se nainen loihti vettä tyhjästä”, Nevis vakuuttelee äidille päästyään takaisin Ismiriin. He istuvat keittiössä ja syövät illallista kynttilänvalossa kahdestaan. On arki-ilta, joten majatalo on tyhjillään muutamia yksittäisiä vieraita lukuun ottamatta. ”Vannon sen.”
”Se oli varmasti vain silmänkääntötemppu”, äiti vähättelee. Hän syö hyvin vähän: pelkkää kuivaa leipää ja muutaman lusikallisen keittoa. Luut paistavat selkeästi hänen kasvojensa läpi, ja hänen ranteensa ovat niin ohuet, että Nevis saisi helposti peukalonsa ja pikkurillinsä pujotettua niiden ympärille. ”Antropol on täynnä hänen kaltaisiaan huijareita.”
”Mutta se nainen ei ollut huijari. Näin sen, omin silmin.”
”Sitten silmäsi pettävät sinut.”
Ärtymys leiskahtaa Neviksen rintaan. ”Silmissäni ei ole mitään vikaa!”
”Älä huuda minulle.”
”Sinun täytyy uskoa minua. Se oli taikuutta.”
Äidin lusikka raapaisee keittokulhon pohjaa vasten. ”Lopeta, Nevis. Kiukuttelet kuin lapsi.”
”En minä kiukuttele! Puhun totta!”
”Kiukutteletpas. Milloin sinusta on tullut noin itsepäinen? Onko isäntä Rolf tehnyt sinusta tällaisen? Hänestäkö tämä johtuu?”
”Olen aina ollut tällainen.”
”Etkä ole. Olet muuttunut, enkä pidä siitä. Näet yhden silmänkääntäjän kadulla, ja jo nyt uskot keijukaisiin ja yksisarvisiin? Sinusta on tullut herkkäuskoinen ja harkitsematon. En halua, että vietät enää aikaa isännän kanssa. Nämä vierailusi Antropolissa vaikuttavat sinuun väärällä tavalla.”
Neviksen silmien takana kirvelee. Hänestä tuntuu siltä, kuin hän ei saisi henkeä. Kun hän puhuu, hänen äänensä värisee vihasta. ”Sinä et voi estää minua menemästä. Sinulla ei ole siihen oikeutta.”
”Minulla on, ja minä voin. Olen äitisi. Ja äitinäsi päätän, ettet mene Antropoliin enää.”
”Miksi?”
”Koska se on liian vaarallista”, äiti vastaa, mutta hän ei kohtaa Neviksen katsetta. ”Tarvitsen sinua, enkä kestäisi sitä, jos sinulle sattuisi jotain.”
”Et kestäisi, jos minulle sattuisi jotain?” Nevis ei tunnista omaa ääntään. Hän tuskin huomaa nousseensa jaloilleen. Keittokulho hänen edessään keinahtaa ja vavahtelee pöytää vasten. ”Tässä on yksi asia, jota et kestä!
Minua! Et edes kehtaa katsoa minuun päin! Mikä minussa on vikana, äiti? Miksi vihaat minua niin paljon?”
”En minä sinua vihaa”, äiti vastaa kuiskaten.
”Mutta et rakastakaan.”
Yksinäinen kyynel valuu äidin poskea pitkin. ”En niin.”
*
Kesä vaihtuu syksyyn, eikä Nevis ei enää käy isännän kanssa Antropolissa.
Hän palaa takaisin kalastajien pariin joelle, ja tekee sitä, mitä hän on tehnyt aina ennenkin. Laskee ja nostaa verkkoja. Perkaa ja fileöi kalaa. Soutaa ja huopaa venettä. Antropolista jää jäljelle enää pelkkä muisto. Mutta aina, kun on kirkas päivä, Nevis erottaa kaukaa lännestä kaupungin haaleat ääriviivat, ja tarttuu yksittäisiin muistoihin. Hän kuulee väkijoukon melskeen vilkkaalla torilla. Näkee värikkäiden viirien lepattavan kuumassa kesätuulessa. Auringon heijastuksen maaginaisen silmissä.
Silloin tällöin, viikonloppuisin, isäntä kertoo tavernassa tarinoita kaupungista. Nevis istuu keittiön puolella ja salakuuntelee, vaikka jokainen kertomuksista täyttää hänet syvällä kaipuulla ja surulla. Hän kuulee kertomuksen kääpiökauppiaasta, joka myy taikarasioita, jotka soittavat musiikkia kuin itsekseen. Lentävistä koneista, joilla on metallinen sydän ja savua hönkivät keuhkot. Ikuisesti palavista lampuista, jotka syttyvät pelkkää katkaisinta kääntämällä.
Nevis on juuri aikeissa lopettaa, kun osa keskustelusta kääntää hänen huomionsa.
”Jestas, Rolf, mistä tuo oikein tuli? Sattuuko siihen?” Se on seppä Timean ääni.
Isäntä Rolf vetää ilmaa hampaidensa välitse. ”Vähän. Älä koske siihen.”
”Oi, anteeksi. Hitto, että näyttää pahalta. Kasvaako tuohon enää ikinä karvaa?”
Rolf naurahtaa hermostuneena. ”Ei se ole oikeasti niin paha. Pieni pintanaarmu vaan.”
”Pintanaarmu?” Tällä kertaa äänessä on pappi Odvin. ”Tuo ei ole pintanaarmua nähnytkään. Ihohan on aivan sininen! Tämä on luonnotonta, kerrassaan luonnotonta!”
”Tuo ei taida olla mikään tavallinen haava”, seppä Timea toteaa.
”Ei. Jouduin ristituleen. Velhojen keskelle, uskotteko?”
”Velhojen?” Timea lähes huudahtaa. Odvin ratkeaa rukoukseen.
”Ei niin kovaa!” Rolf sähähtää.
”Velhojen?” Timea toistaa kuiskaten. ”Mitä siellä oikein tapahtui?”
Rolf madaltaa ääntään niin, että Neviksen on höristettävä korviaan kuullakseen paremmin. ”No. Yhdellä hetkellä tinkasin kauppiaan kanssa sokerista, toisella korvani juuresta lentää tulipallo.”
”Eikä!”
”Totta se on. Ilmassa tuoksui ihan ukkoselle. Seuraavalla hetkellä äkkäsin, että koko koju on tulessa. Eikä tämä ollut mitään tavallista tulta. Liekit olivat sinisiä. Heittäydyin maahan, mutta jostain lensi kipinä takkini hihaan. Poltti suoraan nahkan läpi, kuin helvetin lieskat.”
”Kaikki jumalat sentään”, Odvin siunailee. ”Päästäkää meidät pahasta…”
”Sitten legioona saapui, ja pisti pelin poikki. Mutta vahinko oli ehtinyt jo tapahtua.”
”Ja parahultaisesti saapuivatkin”, Timea ällistelee. ”Sehän liippasi läheltä.”
”Toden totta.”
”Mutta että velhoja? Miltä ne oikein näyttivät?”
”Niillä ei ollut suippoja hattuja ja kaapuja, jos sitä meinaat. Nämä olivat ihan tavallisen näköisiä. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.”
”Mitä?”
Seppä Rolf odottaa hetken, ennen kuin vastaa. Kun hän lopulta puhuu, hänen äänensä on pelkkä kuiskaus.
”Haltioita.”
*
”Menen kalaan”, Nevis valehtelee mennessään ulos.
Aurinko on juuri laskemassa, kun hän kiiruhtaa kultaisten kaislojen peittämään rantaan ja työntää kanoottinsa vesille. Airo halkoo veden pintaa, ja hetken ajan Punajoki on todella nimensä veroinen. Nevis katsoo olkansa yli, kuinka Ismirin laiturit ja matalat mökit katoavat näkyvistä, ja hämärä laskeutuu hiljaisen maan ylle.
Hän aikoo soutaa Antropoliin.
Ensimmäiset tunnit ovat helpoimmat. Taivaan väri hälvenee räikeän punaisesta lempeään lilaan ja syvään siniseen. Kanootti liukuu peilikirkkaan joen pintaa pitkin, ja Nevis soutaa tähtien meressä. Antropolin tornit erottuvat horisontissa kuin kaukaisten laivojen mastot.
Kolmas tunti on vaikein. Neviksen lihaksia kivistää, ja jokainen airontyöntö sytyttää tulen hänen suoniinsa. Pohjoisesta saapuu pilvipeite, joka nakertaa tähtitaivaan alleen ja syöksee maan tummaan hämärään. Nevis on kuitenkin aina nähnyt hyvin pimeässä, eikä hän tarvitse silmiään soutaakseen. Jokainen liike tulee lihasmuistista, eikä joella ole liikennettä siihen aikaan yöstä. Koko maailma on hiljainen sirkkojen siritystä ja aaltojen liplatusta lukuun ottamatta.
Kun Nevis pääsee pahimman polttelun ohitse, loppumatka sujuu helpommin. Ajantaju katoaa, ja hän kadottaa myös itsensä. Kanootti liikkuu eteenpäin, maisema muuttuu. Peltojen ja kaislikkojen tilalle tulee teräksestä ja kivestä rakennettuja laitureita, satama-altaita suurine purjelaivoineen. Rannat täyttyvät taloista talojen perään, kunnes koko maisema on yhtä, loppumatonta kaupunkia.
Nevis jättää kanoottinsa aivan Antropolin porttien kupeeseen, syrjäiselle sivurannalle. Kun hän lopulta nousee kuivalle maalle, hän tuskin tuntee käsiään tai jalkojaan. On keskiyö. Nevis hoipertelee kaupungin porteista sisään, hengittää sen outoa ja vierasta ilmaa, ja suuntaa kohti neljättä korttelia.
Liikkuminen kaupungissa on hidasta jalan, ja etäisyydet kortteleiden välillä ovat pitkiä. Kestää kymmenen minuuttia, ennen kuin Nevis edes pääsee pääkadulta pois. Neljänteen kortteliin aikaa menee kolme kertaa kauemmin.
Saavuttuaan perille Nevis etsii katseellaan sen samaisen kohdan, jossa näki velhonaisen taikovan vettä ilmasta joitain kuukausia sitten. Hän muistaa paikan täydellisesti, sillä hän on toistanut muistoa mielessään lukemattomia kertoja. Kojusta ei kuitenkaan näy jälkeäkään. Sen tilalla on nyt vain paljasta toria, jonka kivetys on kaatuneen oluen ja viinin läiskistä kirjava.
Antropolin öiset kasvot ovat rosoiset. Siellä, missä tori on päivisin ollut täynnä rehellisiä kauppiaita, vauraita ostajia sekä perheitä lapsineen, se on nyt täynnä kaikenlaista hämäräkulkijaa. Kerjäläisiä nuokkuu katujen kulmissa. Laiton tavara vaihtaa omistajaansa vikkelästä käsiparista toiseen. Sivukujien miehillä ja naisilla on vähäiset vaatteet ja keimailevat askeleet. Humalaiset hoipertelevat ja tanssivat keskellä toria, epävireisesti hoilaten ja juopotellen. Ilmassa tuoksahtaa savulle ja viemärille.
”Etsitkö jotain, poika?” vieras ääni mörähtää. Nevis haistaa viinan leyhähdyksen kasvoillaan. Hän perääntyy askeleen kauemmas. Jo Tuhkalassa asuessaan hän oppi kantapään kautta yhden asian. Pysy erossa muiden asioista. Älä puutu. Ole näkymätön.
Nevis törmää selkänsä takana toiseen hahmoon. Tällä kertaa kohde on nainen. Tämä on niin vähissä pukeissa, että Neviksen kasvot alkavat punoittaa. Nainen tuoksuu hedelmille ja kukkasille. Ja jollekin muulle. Jollekin
väärälle.”Hei, komistus”, nainen lirkuttaa. Punaiset huulet hymyilevät, mutta silmät eivät. Ne ovat nälkäiset, kuin pedolla. ”Oletko yksinäinen?”
Nevis kääntyy ympäri ja pakenee, säntää halki torin keskellä keinuvien vartaloiden. Joku törmää lujaa häntä päin, toinen huutaa hänen korvaansa. Kun Nevis saavuttaa torin laidan, hänen ihollaan on kylmä hiki. Hän yrittää kasata ajatuksensa, kun tuntee äkkiä lujan nykäyksen käsivarressaan. Siivottoman kerjäläisen harvahampaiset kasvot katsovat häntä pimeyden keskeltä. Pitkäkyntinen käsi riuhtoo Neviksen rannetta, toinen roikottaa ilmassa kuollutta rottaa.
”OSTA!” kerjäläinen kirkaisee niin, että sylki roiskuu. ”OSTA!”
”Irti!” Nevis parahtaa. Kerjäläinen tottelee. Nevis horjahtaa syrjemmälle. Hänen selkänsä tapaa torin seinämän rauhoittavan viileyden. Hän vetää syvään henkeä ja pyyhkii käsiään pakonomaisesti seinää vasten, vaikka tietää, ettei se todella auta. Hänen olonsa on kauttaaltaan likainen. Kuvotuksen aalto saa hänen koko kehonsa värähtämään.
Nevis haluaisi painaa sormensa kurkkuun ja oksentaa. Mutta hänen kätensä ovat aivan liian saastaiset hänen tehdäkseen niin.
”Veli!” joku kuiskuttaa yllättäen. Jostain syystä ääni tuntuu kohdistuvan suoraan Nevistä kohti.
Nevis painautuu tiiviimmin seinää vasten.
Huomaamaton. Merkityksetön. Näkymätön.”Veli!” kuiskaus toistuu, nyt lähempää.
”Elyen!”Elyen? Ei se ollut hänen nimensä. Kuiskaaja luuli häntä joksikin toiseksi.
”Sinä siellä! Hopeatukka!”
Nevis katsoo ympärilleen. Kellään hänen lähistöllään ei ole hopeisia hiuksia – ei ainakaan saman värisiä kuin hänellä. ”Minäkö?”
”Juuri sinä”, ääni vastaa. ”Seuraa ääntäni,
Elyen.”Ääni johdattaa Neviksen katseen pois aukion hälinästä, kohti kahden kadun välissä alaspäin johtavaa portaikkoa. Jostain erikoisesta syystä tämä katu on tyhjä, vaikka sen ylle lankeavat korkeiden rakennusten varjot tarjoaisivat oivan paikan öiseen oleskeluun. Portaiden alapäässä seisoo ainoastaan yksi hahmo.
Hahmo on tyttö, ja kaikki hänessä näyttää paikkaan kuulumattomalta.
Yllään hänellä on pitkä, hopeanharmaa leninki, joka voisi olla kuunvalosta kehrätty. Iho on valkea ja täydellinen kuin lumi. Tyttö näyttää Nevistä tuskin muutamaa vuotta vanhemmalta, mutta samaan aikaan jokin hänessä huokuu tietynlaista
kypsyyttä. Kaikista erikoisinta hänessä ovat hiukset. Ne ovat pitkät ja kiiltävät, ja ne leijailevat hänen kasvojensa ympärillä voikukan haituvien lailla, vaikka ulkona ei tuule laisinkaan. Niiden väri on vihreä, kuin patinoitunut pronssi.
Nainen kohottaa nukkemaiset kasvonsa, ja hänen huulensa leviävät ystävällisimpään hymyyn, jonka Nevis on koskaan nähnyt.
”Mitä sinä siinä tuijotat? Ala tulla!”
Nevis jähmettyy. ”Kuka… sinä olet?”
”Arissa”, tyttö vastaa ja huiskauttaa kättään itseään kohti. ”No? Tule,
Elyen. Mennään jo.”
”Ei minun nimeni ole Elyen. Se on Nevis.”
Arissa katsoo häntä silmät pyöreinä. Ne ovat yhtä vihreät kuin hänen hiuksensa. ”Löitkö pääsi, pölli?
Elyen tarkoittaa veljeä.”
”Millä kielellä?”
”Haltiaksi, tietty. Taisit todella kolauttaa kallosi.”
Haltiaksi, Nevis ajattelee, uskomatta korviaan. ”Oletko sinä haltia?”
”En”, Arissa puuskahtaa. ”Olen kuten sinä, pölli. Puoliverinen. Nyt mentiin.”
Nevis ei ole yhä uskoa korviaan. Vaikka hän tietää, ettei tuntemattomiin ole luottamista, tytön ystävällisessä hymyssä ei ole valhetta. Tämä todella haluaa auttaa.
Arissa ojentaa kätensä Nevistä kohti. Hetken epäröinnin jälkeen, Nevis astuu portaat alas ja tarttuu siihen.
”Falael, elyen”, Arissa sanoo. Hänen kätensä on sileä ja lämmin, kun hän johdattaa Nevistä syvemmälle kujan uumeniin. ”Älä pelkää.”
”Mihin sinä oikein viet minua?”
”Lähistöllä on turvallinen paikka. Voit viettää yösi siellä.”
Nevis ravistaa päätään. ”Ei. En minä voi. Minun täytyy löytää se nainen… velho…”
”Velho?”
”Niin. Se velhotar, joka taikoo vettä ilmasta. Hänen vuokseen minä tulin tänne. Haluan puhua hänen kanssaan.”
Arissa kurtistaa kulmiaan. Niidenkin väri on vihreä. ”Enna?”
”Sinä siis tunnet hänet? Voitko viedä minut hänen luokseen?”
”Totta kai minä tunnen”, Arissa naurahtaa. ”Mutta jos haluat puhua hänen kanssaan, sinun täytyy odottaa aamuun. Hän on jo nukkumassa.”
Nevis painaa lannistuneena päänsä. ”Minulla ei ole aikaa siihen asti.”
”Johtuuko tämä siitä, että löit pääsi? Oletko jotenkin parantumattomasti sairas?”
”En minä lyönyt päätäni, usko jo. Enkä minä ole sairas.”
Arissa pysähtyy hetkeksi. ”Odota. Mitä sinä sitten oikein teit torilla tähän aikaan yöstä? Se ei ole turvallinen paikka. Etenkään kaltaisillemme.”
Nevis etsii sanojaan pitkään. ”Etsin… vastauksia.”
”Mihin?”
Mihin? Se on vaikea kysymys. Nevis ei oikeastaan tiedä sitä itsekään. Mutta siitä saakka, kun hän näki sen velhon torilla ensi kertaa, hänen sisällään on ollut tietty
palo, kaipuu jotakin tuntematonta ja saavuttamatonta kohtaan. Aivan kuin hänellä olisi ikävä paikkaan, jossa hän ei ole vielä koskaan käynyt.
”Haluan tietää, kuka minä olen”, Nevis vastaa.
*
Arissa ja Nevis istuvat yhdessä pienellä, vehreällä sisäpihalla, keskellä kaupungin kivimerta.
Heidän oikealla puolellaan kohoaa Kodoksi kutsuttu turvatalo, paikka heidän kaltaisilleen eksyneille sieluille. Sinä yönä Koto on miltei tyhjillään, muutamaa tupakkaa polttelevaa kääpiötä ja nuokkuvaa puolituista lukuun ottamatta. Kun Nevis kysyy, missä kaikki haltiat ovat, Arissan vastaus on lyhyt.
”Me emme liiku ulkona öisin.”
Nevis hipelöi käsillään kiviportaiden välistä kasvavaa sammalta, joka on yhtä vihreää kuin Arissan silmät. Sammalen kosketus hänen kämmentään vasten saa ne viimein tuntumaan puhtailta, kaiken tämän ajan jälkeen. Arissa tarkkailee häntä hiljaa ja kärsivällisenä. Vaikka Nevis ei sano mitään, Arissan huulilla on hymy. Nevis alkaa epäillä, että Arissa hymyilee jopa nukkuessaan.
”Äitisi ei siis anna sinun käydä Antropolissa”, Arissa viimein sanoo. ”Miksi?”
”En oikeastaan tiedä”, Nevis vastaa.
”Etkö voisi kysyä häneltä?”
”Äiti ja minä emme puhu toisillemme enää. Aina kun yritämme, me vain riitelemme.”
”Miksi näin on? Oletko tehnyt jotain pahaa?”
Nevis ravistaa päätään. ”Sehän tässä onkin. En ole tehnyt mitään.”
Arissan ääni muuttuu kiusoittelevaksi. ”Et edes pieniä tuhmuuksia?”
”En!” ääni tulee ulos oktaavia tavallista korkeammalta. Kasvoja kuumottaa yllättäen. ”En ole. Mutta kaikki alkoi siitä, kun kerroin äidille taikuudesta. Hän sanoi, että se on pahaa ja vaarallista. Siksi minä tulin tänne. Halusin tietää, onko se totta.”
Arissa hymähtää, ja ponnahtaa sulokkaasti paikaltaan niin, että hopeinen leninki heilahtaa ja väläyttää hänen paljaat jalkapohjansa. Nevis tuntee Arissan katseen kosketuksena ihollaan.
”Osaatko sinä käyttää kirvestä, Nevis?”
Nevis yllättyy kysymyksestä. Hän ei ymmärrä, mitä tekemistä tällä on taikuuden kanssa. Siitä huolimatta hän vastaa. ”Ööh… osaan. Riistanvartija Jonsson opetti minua.”
”Jos edessäsi olisi siis kanto ja kirves, osaisit pilkkoa meille polttopuita?”
”Osaisin. Mutta mihin sinä polttopuita tarvitsisit? Eihän täällä ole edes takkaa…”
”Se ei ole olennaista”, Arissa virnistää, ja alkaa kiertää kehää pihamaalla. ”Palataan kirveeseen. Sanotaanko, että pilkottuasi polttopuita ja käytyäsi unten maille äitisi kanssa, heräät yöllä kamalaan ryskeeseen. Kotiinne on hyökännyt murtovaras. Koska olet nukahtanut klapien viereen, kirves on kätesi ulottuvilla. Mitä teet?”
Nevis nielaisee. ”Kaipa minä ja äiti yrittäisimme paeta.”
”Pako ei ole vaihtoehto. Murtovaras tukkii oven, ettekä te mahdu ikkunasta.”
”Silloin…” Neviksen kurkussa tuntuu painavalta. Hänen mielessään välkkyy äkkiä vanhoja muistoja. Tummia läiskiä äidin iholla. Iltahämärä Tuhkalan syrjäkujilla, häijyjen lasten silmät ja ilkeät kädet.
Kipu.”Silloin?”
”Meidän pitäisi taistella”, Nevis sanoo.
”Olisit siis valmis käyttämään kirvestä puolustaaksesi perhettäsi? Itseäsi?”
”Olisin.”
”Hyvä”, Arissa nyökkää. ”Teet sen. Yrität toki parhaasi mukaan hoitaa kaiken sivistyneesti, mutta asiat eivät aina mene niin. Haluat pelastaa äitisi. Kohotat kirveen. Ajattelet sitä halkojen hakkaamisena, oikeastaan. Liikekaari on täsmälleen sama. Kohde vain on eri.”
Pelkkä ajatus saa Neviksen sävähtämään. Hän puristaa portaikkoa niin lujaa, että rystyset ovat valkoiset.
”Nyt,
elyen, kerro minulle. Onko kirves sinusta paha?”
”Ei ole”, Nevis vastaa. Hänen äänensä kuulostaa tunkkaiselta, kuin se kuuluisi veden halki. ”Se on pelkkä työkalu. Vika on minussa.”
”Juuri niin. Ymmärrätkö nyt, mitä ajan takaa? Mitä tahansa, mikä on pohjimmiltaan hyvää, voidaan käyttää myös pahaan. Veitsellä voi leikata leipää tai valtimoita. Rohdoilla voi parantaa tai tappaa. Sanoilla voi lohduttaa tai murskata mieliä.”
Arissan jalat pysähtyvät Neviksen eteen. Nevis uskaltaa viimein kohdata tytön kasvot. Jostain syystä jokin osa hänestä on odottanut näkevänsä niillä halveksuntaa tai sääliä. Mutta näillä kasvoilla ei ole kumpaakaan. Ne ovat vain ymmärtäväiset ja pohjattoman ystävälliset.
”Miksi äiti sitten pelkää taikuutta niin paljon?” Nevis kysyy. ”Jos siinä ei ole mitään pahaa?”
Tällä kertaa Arissan silmissä häivähtää surua. ”Ihmiset aina pelkäävät niitä asioita, joita he eivät ymmärrä.”
