Nimi: Totuus, tuho ja kuolema
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: loppua spekuloiva draama & toivonpilkahdus
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII, Sana/kuva/lause10 #2 (kuva) ja Inspiroidu finiläisen allekirjoituksesta (spoiler-tägin alla)forevermore
And when you die the only kingdom you'll see is two foot wide and six foot deep.
Totuus, tuho ja kuolema
1. TOTUUSAarto ei teeskentele. Se valehteleekin tosi harvoin.
”Joskus se oli ongelma”, Aarto sanoo mulle. ”Moni ei oo tottunut tällaiseen teeskentelemättömyyteen, ja mulla meni pitkään tajuta, että mä olen, mitä olen. Mulla oli yliopistossa yks frendi, jolla oli tapana kommentoida mun ilmeitä. Sitä huvitti kauheasti se, kuinka mä reagoin eri asioihin.”
”Ei kuulosta kivalta”, sanon varovasti. Aarto naurahtaa lempeästi ja näyttää olevan otettu siitä, että kannan huolta sen mielipahasta.
”Nääh, ei se ollut mitään sellaista”, Aarto sanoo. ”Ei se ollu ilkeetä tai pahantahtoista. Se oli vaan erikoinen ilmiö, johon Elina kiinnitti huomiota, ja siten se toi asian myös mun tietoisuuteen. Sähän et nää omia kasvojasi silloin, kun puhut ihmisille ja oot niiden kanssa. Sulla ei ole aavistustakaan, mitä sun kasvot kertoo sillä välin, kun sun suu puhuu. Aika hurjaa, vai mitä?”
”Onhan se”, sanon äkisti hermoillen sitä, mitä salaisia viestejä mun kasvot parhaillaan välittävät.
”Hermostutanko mä sua?” Aarto kysyy. ”Ei oo tarkoitus. Haluatko sä puhua jostain muusta?”
”Et sä”, valehtelen.
”Ei ollut tarkoitus alkaa vetää mitään monologia”, Aarto sanoo. ”En mä yleensä puhu näin paljon.”
”Mikset?” en voi olla kysymättä.
”Koska ihmiset kiusaantuu enkä mä halua olla yksin”, Aarto sanoo hiljaisemmin. ”En osaa jauhaa paskaa niinku melkein kaikki muut. Oon sit hiljaa.”
”Mun kanssa sä et oo kyllä ikinä hiljaa”, hymähdän. Aarto nauraa.
”En niin”, se myöntää. Aarton ruskeanvihreät silmät tuikkivat, ja mun sydän lyö lujempaa. ”Mistähän se mahtaa johtua?”
”You tell me”, sanon, mutta nyt Aarto pysyy hiljaa. Aarto hymyilee, ja se hymy saa aikaan pehmeää huminaa mun ihon alla.
2. TUHO”Sitä, miten ihmiskunta on tuhoon tuomittu”, Aarto sanoo arkipäiväisesti, kun kysyn siltä, mitä se ajattelee.
”Anteeks mitä?” ällistyn.
”Että no matter what, me tuhotaan itsemme”, Aarto sanoo. ”Se ei tapahdu ehkä vielä meidän elinaikana, mutta se tapahtuu. Mieti, kuinka paljon valtaa pienellä osalla ihmisistä on. Pelkän ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarvittaisiin kaikkien suurimpien valtioiden yhteneväinen päätös karsia päästöjä ja pyrkiä niin ekologiseksi kuin mahdollista, mutta niin ei ikinä tapahdu, ja vaikka tapahtuisikin, se olisi jo siinä vaiheessa liian myöhäistä. Lähestyvä katastrofi saa päättäjät vaan entistä sokeammiksi ja itsepäisimmiksi. Sama homma, jos alkaisi ydinsota. Sekin on kiinni vain muutamasta, hätäisestä päätöksestä. En mä sano, että vaan yksi asia tekisi meistä lopun. Se tapahtuisi monen asian summana, ikään kuin ketjureaktiona. Luonnonkatastrofit, ilmastopakolaiset, kuivuus, nälänhätä, taistelu resursseista ja elintilasta, ydinaseet, pandemia ja sit lopulta… hiljaisuus.”
Olen hiljaa silkasta tyrmistyksestä.
”Miksi sä mietit tuollaisia?” kysyn hiljaa ja ahdistuneena.
”Koska se on todennäköistä”, Aarto vastaa mulle.
”Eikö sua pelota tai ahdista?”
”Ei, koska se on toistaiseksi pelkkä kauhuskenaario siitä, jos tapahtuisi kaikkein pahin”, Aarto vastaa. ”Tuho on niin lopullinen ja siksi epävarma. Ei se välttämättä ees tapahdu, vaikka mä itse uskoisin mitä.”
”Välillä mä en yhtään ymmärrä sun tapaa ajatella tai katsoa maailmaa”, sanon syyttävästi.
”Se on täysin okei”, Aarto sanoo loukkaantumatta. ”Mut sä kysyit, ja mä vastasin.”
”Sä oisit myös voinut jättää ton hirveen monologin pitämättä”, mutisen.
”Mä luulin, että sä tykkäät mun monologeista”, Aarto sanoo.
”Ne on lopulta aika yksipuolisia”, totean. Aarto näyttää harmistuneelta. Sen leukalinja kiristyy. Silmissä kuohuu mielipaha.
”Selvä”, Aarto sanoo ja vaikenee.
3. KUOLEMAKolmen viikon jälkeen mulle tulee ikävä Aarton raadollisia monologeja. Kaikki muut käymäni keskustelut pyörivät lemmikkien, opintojen ja penkkiurheilun ympärillä. Jokaisen ajatukset ovat tylsiä ja ennalta-arvattavia. Punnitsen, mitä kuuntelen mieluummin: tylyjä spekulaatioita vai seesteistä puheensorinaa. En ole varma, sillä kummassakin on puolensa.
Yhtenä baari-iltana pikkuhumalassa soitan Aartolle hetken mielijohteesta ja kysyn:
”Uskotsä kuolemanjälkeiseen elämään?”
”En todellakaan”, Aarto vastaa. ”Sä ja sun elämä on yhtä kuin sun aivot, ja kun aivot sanoo byebye, niin sit sanot säkin. Ei ole mitään kultaisia portteja tai valoa tunnelissa, mutta ei ole myöskään pelkoa tai rangaistusta.”
Yllättäen suora vastaus ei hurmaakaan mua.
”Sä et taida uskoa mihinkään”, sanon. Oon surullinen ja pettynyt. Mua kaduttaa jo, että edes soitin Aartolle, koska se on parantumaton kyynikko. Sen vastapainoksi olisi mukava saada edes joskus hellyyttä.
”Totta kai mä uskon”, Aarto sanoo. ”Uskon, että suurin osa meistä on pohjimmiltaan hyviä ja rehellisiä. Uskon myös empatiaan ja rakkauteen.”
”Miksi sä sitten keskityt niin usein negatiivisiin asioihin?”
”Kai mun synkkä sielu vaan saa sellaisista asioista jotain kieroa tyydytystä”, Aarto hymähtää.
”Justhan sä sanoit, ettei ihmisillä ole sielua, senkin takinkääntäjä.”
”Touché. Et kai sä ole ulkona? Siellä sataa”, Aarto sanoo. Hymyilen leveästi. Tunnen vatsassani lämpimän liekin loimun.
”Ei täällä niin pahasti. Ootko sä kotona?” kysyn. Aarto vastaa myöntävästi. ”Saanko tulla sinne?”
Meen bussilla, mutta välimatkojen aikana kastun silti litimäräksi. Saavun hytisevänä ja surkeana Aarton kynnykselle. Mun sisäinen hehku on lähestulkoon sammunut. Aarton ilme on kuitenkin tavattoman hellä. Mussa herää toivonkipinä siitä, että lokakuisen sateen uhmaaminen on sittenkin ollut kaiken arvoista.
”Voi kultapieni, sä oot varmaan ihan jäässä”, Aarto huokaa ja kiskoo mut sisälle asuntonsa lämpöön. Se lainaa mulle vaihtovaatteita ja hössöttää kamalasti mun ympärillä. Aarto tuo mulle höyryävän mukin, joka tuoksuu inkivääriltä ja sitruunalta, mutta mä en välitä siitä. Katson Aarton välittömiin ja rehellisiin kasvoihin. Aarto menee aivan hämilleen mun tiukan katseen alla eikä tiedä, miten olla. Nappaan kiinni Aarton olkapäistä.
”Sun pitäis puhua enemmän kauniista asioista”, tokaisen.
”Ai niinku susta?” Aarto hengähtää.
”Oonko mä susta –” Aarto suutelee mua ennen kuin ehdin kysyä loppuun. Hetki ei ole järisyttävä tai elämää suurempi, mutta se on lämmin ja todellinen, ja siksi me tartutaan siihen.
