Olen pikkiriikkisen etuajassa (kerrankin), mutta siitä huolimatta hyvää syntymäpäivää ihanalle
Melodielle!
Toivoit hurt/comfortia, angstia ja fluffia, ja innostuin kirjoittamaan sinulle näistä höppänöistä, kun olet heistä kertovia tekstejä niin ihanan ahkerasti lukenut ja kommentoinut. Yritin ympätä mukaan ripauksia kaikista noista genreistä. Toivottavasti tästä on jotain iloa!
Teksti kuuluu siis
Varauksia ja purkauksia -sarjaan ja sijoittuu nykyhetkestä tarkastellen kauas tulevaisuuteen, nimittäin vuoteen 2025! En ole varmaan missään vielä maininnut, mutta
Reaktioyhtälöitä (K-11) sijoittuu vuoteen 2017, ja siinä Samuli on 21-vuotias (syntynyt vuonna 1996) ja Juuso 23-vuotias (syntynyt vuonna 1994). Tämän tarinan tapahtuma-aikaan Samppa on siis 29 ja Juuso 31 ja paljon on muuttunut – tai ehkei sittenkään ihan hirveän paljon…
Tämä on tekstinä vähän erilainen verrattuna muihin tämän sarjan tekeleisiin, mutta tätä oli tosi mukavaa kirjoittaa.
On päiviä, kun sydän takoo kilpaa itsensä kanssa, kämmenet hikoavat ja ajatukset harhailevat sikin sokin menneessä, nykyisessä ja tulevassa. On päiviä, kun jossain selän takana vaanii musta aukko valmiina ahmaisemaan syövereihinsä kaiken. Sitä ei ehkä näe, mutta sen vastustamattoman vetovoiman tuntee: olisi helppoa vain luovuttaa, imeytyä tyhjyyteen. Sellaisina päivinä sitä pohtii, onko jo tapahtumahorisontin tuolla puolen, siellä mistä ei enää ole paluuta, siellä missä valinta on tehty.
Niitä päiviä on ollut niin kauan kuin Samuli muistaa, ja niitä on kai vastakin, niin kauas kuin horisontti kiirii. Sellaisina päivinä Samuli ei enää luovuta, mutta hän lähtee, ja se on melkein sama asia kuin luovuttaminen. Ero on tuskin semanttinen. Edistysaskeleet ovat olemattomia.
Joinain päivinä lähtö jää kuitenkin aikeeksi. Juuso on yllättävän tarkkavaistoinen. Samulista tuntuu, että joskus Juuso ennakoi mustan aukon jo ennen kuin se muodostuu.
Tänään, keskiviikkona kahdeskymmenesneljäs syyskuuta vuonna 2025, on juuri sellainen päivä. Samuli harhailee ympäri asuntoa harmaaseen tihkusateeseen tuijotellen ja miettii, mihin karkaisi kaatuvilta seiniltä. Juuso istuu olohuoneen sohvalla selailemassa jotain väitöskirjaansa liittyvää paperinivaskaa. Olisi heillä työpöytäkin, mutta siellä Juuson paperit eivät viihdy.
”Hei”, Juuso sanoo, muttei vaativasti. Hän laskee paperinsa pöydälle, laskostaa jalkansa risti-istuntaan ja taputtaa sohvaa. ”Tuu tänne.”
Juusolla on vanhat ja repaleiset kotifarkut, sateenkaarenväriset villasukat ja väljä T-paita, jossa mutkittelee lohikäärmeen häntä turkooseine suomuineen. Kaikessa arkisuudessaan Juuso näyttää kutsuvalta, kuin kodin ruumiillistumalta. Hän näyttää kotoisammalta kuin uusi koti, johon Samuli vieläkin yrittää sopeutua.
Koska Samuli ei ole vielä keksinyt, mihin karata, hän luovii Juuson luo ja istuutuu.
”Tänne”, Juuso toistaa, ja hetkeksi Samuli hämmentyy.
Juuso levittää käsivartensa, kietoo ne sivusuunnasta Samulin ympärille ja vetää Samulin itseään vasten. Vahvat, päättäväiset käsivarret silittävät Samulin paidan vuoroin ryttyyn ja vuoroin suoraksi. Tutun vartalon turvallinen lämpö saa syysvihman tuntumaan kaukaiselta. Pesutuvasta paitaan tarttunut hento huuhteluaineen häivähdys hymyilyttää Samulia; samaa tuoksua on nykyään hänenkin vaatteissaan. Juuson leuan parransänki raapaisee Samulin soliskuoppaa, ja hengitys pyyhkäisee kaulan viertä.
”Mitä jos katsottaisiin jokin hölmö leffa?” Juuso kuiskaa ja painaa kevyen suukon Samulin niskaan.
Miellyttävä väristys kulkee pitkin Samulin vartaloa. Juuso pitelee häntä ja silittelee ja vain on, ja Samuli juurtuu tahtomattaankin. Hänestä alkaa tuntua, ettei hän lähdekään enää tänään.
Hän on vielä tällä puolen.
