Title: Rikkinäinen puhelin
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Free! (High Speed!)
Characters: Nanase Haruka, Tachibana Makoto (+ taustalla muutama muu)
Genre: Arkinen drama, lievä hurt/comfort, friendship
Rating: S
Disclaimer: Hahmoista kiitos ja kunnia Ooji Koujille ja Kyoto Animationille, minä vain lainasin. En ole saanut kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: Ihmiset ovat kuin puhelimia, ja Harun linja on rikki.
A/N: Osallistuu haasteeseen
Sana/kuva/lause10 #2, lauseena
Signaalissa on häiriö. Kyseinen lause inspasi mua valehtelematta heti, koska kuin automaattisesti ajattelin signaalin kielikuvana.
Oon jonkin verran törmännyt netissä faniteorioihin/pohdintaan, että Harussa on todella paljon autismikirjon piirteitä. Päätin hyödyntää niitä havaintoja tässä ficissä, lähinnä kommunikointiin liittyviä, vaikka niitä on paljon muitakin. Mä en tiedä, onko Haru tarkoitettu canonisesti autistiseksi, mutta ainakaan se ei oo suoraan ristiriidassa animen kanssa. Mutta tästä ficistä en nyt sit tiiä et meniks tää miten OOC:ksi
Mut ehkä se johtuu siitä, kun tarkoituksella keskittyy vain yhteen seikkaan (ja onhan yläaste-Haru erilainen kuin lukio-Haru).
Yhdessä kohdassa mainitsen Makoton kahdeksikolta näyttävät kulmat. Se kuvaus tulee suoraan alkuperäisestä High Speed! -kirjasta, jossa Makotoa ja hänen kulmiaan kuvataan niin moneen kertaan. Viittaa kahdeksaa tarkoittavaan kanjiin 八, ei siis meidän käyttämään numeroon. Halusin ottaa sen mukaan, koska musta se oli jotenkin söpö vertaus
Rikkinäinen puhelinEtkö sinä ymmärrä?Sen kysymyksen Haruka oli kuullut monta kertaa, aina itselleen osoitettuna. Kysymys kaihersi hänen mieltään joka kerta. Mitä hän ei ymmärtänyt? Sitä, että ilkeitä sanoja ei ollut tarkoitettu pahalla vaan omalaatuisena hellyytenä, koska puhuja oli hymyillyt? Sitä, että iltapäivällä luokkaa siivotessa koulukaverin toteamus ”Roskat pitäisi viedä” tarkoittikin, että hänen oletettiin vievän roskat? Sitä, että ”Mitä sinä teet?” ei aina ollutkaan kysymys vaan moite? Ei, Haruka ei ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, miksi muut sanoivat asioita, joita eivät tarkoittaneet. Hän ei ymmärtänyt, miksi muut tuntuivat odottavan hänen osaavan lukea ajatuksia. Eikä hän totta vie ymmärtänyt, miksi muut katsoivat häntä aina niin kummallisesti mutta mitään ikinä sanoen.
Jokin hänessä oli aivan varmasti pielessä, sillä muita ei katsottu niin kuin häntä. Ihan kuin hän ei saanut yhteyttä muihin. Jos ihmiset olisivat puhelimia, hänen linjansa olisi selvästikin rikki, vaikkei hän itse osannutkaan suoraan verrata asiaa niin. Hän kyllä muisti äidin kerran sanoneen, että ihmisetkin saattoivat olla joskus rikki. Hän kai oli yksi niistä ihmisistä. Yksi rikkinäisistä.
Hän oli rikki.Lounastunnilla Haruka huomasi taas kerran, että hänen ja muiden välisessä yhteydessä oli selvästikin häiriö. Hän ja muut eivät olleet samalla aaltopituudella. Haruka oli alun perin ajatellut etsivänsä käsiinsä Makoton, jotta he voisivat syödä lounaansa yhdessä pihalla raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa, mutta Asahi ja Kisumi olivat istuttaneet hänet pulpettiin ennen kuin hän hädin tuskin oli edes ehtinyt nousta tuoliltaan. Pakoon ei päässyt.
”Syödään yhdessä!” Kisumi intoili kääntäen itselleen tuolin saman pulpetin ääreen. Hän pamautti eväslaatikkonsa eteensä niin kovaa, että Haruka hätkähti.
”Minä aioin syödä Makoton kanssa...” Haruka yritti sanoa väliin, mutta muut eivät tuntuneet kuulevan. Hän luovutti.
Asahi raahasi Ikuyankin saman pöydän ääreen, ja tämän pienestä vastustelusta huolimatta pian he kaikki neljä söivät lounasta yhdessä. Harukaa hiljaisempi oli vain Ikuya, mutta Asahi ja Kisumi juttelivat innokkaasti ties mistä. Haruka ei oikeastaan kuunnellut. Hän ei välittänyt. Luokkahuoneessa oli muutenkin liian meluista. Hän halusi sulkea korvansa siltä kaikelta.
”Mitä teillä muuten on tänään ruokana?” Kisumi kysyi niin kovaan ääneen, että Haruka ei voinut olla kuulematta. Tämä siirsi katsettaan vuorotellen Ikuyan ja Harukan välillä. ”Minulla on riisinuudeleita ja grillattua tofua!”
”Makrilleja”, Haruka sanoi katse pulpetissa.
”Taasko? Miksi sinulla on aina makrilleja?” Asahi kysyi.
”Koska pyysin niitä äidiltäni”, Haruka vastasi välittömästi. Kohottaessaan katseensa ylöspäin hän huomasi, että Asahi tyrskähti ja katsoi häntä jotenkin kummallisesti.
Se katse, jota hän ei ymmärtänyt. ”Sanoinko jotain outoa?”
”Häh?” Asahi hätkähti. ”Eiii, et sanonut. Minä vain… Äh, antaa olla.”
”Kyllähän sinä tiedät, että Haru pitää makrilleista”, Kisumi sanoi ja loi iloisen katseen Harukaan.
”No joo, mutta kai sitä voi joskus syödä muutakin.”
”On minulla riisiäkin”, Haruka sanoi ja näytti eväslaatikkoaan muille. ”Ja keitettyjä vihanneksia.”
Mutta jokin Asahin katseessa pysyi outona. Haruka ei yrityksistään huolimatta ymmärtänyt, mitä se oli, mutta hänelle tuli tunne, että ”se jokin” tarkoitti samaa kuin ”Etkö sinä ymmärrä?” ja ”En minä kyllä
sitä tarkoittanut”. Hän vilkaisi hämillään Kisumia, joka ryysti leveästi hymyillen nuudeleitaan, ja Ikuyaa, joka söi curryaan vaitonaisena. Aivan kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei heidän mielestään olisi tapahtunut. Haruka painoi päänsä taas kumaraan ja jatkoi syömistä, mutta samalla hän ei voinut olla miettimättä, oliko tapahtunut jotain, minkä muut olivat tajunneet ja hän ei, vaikka olisi pitänytkin.
**
Normaalisti Haruka iloitsi uimakerhon harjoituksista, mutta tänään hän ei olisi jaksanut. Uimisesta itsestään ei ollut kyse – jos Harukan ei tehnyt mieli uida, oli tilanne äärimmäisen vakava – vaan muista ihmisistä. Haruka ei olisi jaksanut enää olla sosiaalinen, hän kaipasi omaa rauhaa. Uimakerhossa oli kuitenkin Makoto, jota Haruka ei ollut ehtinyt nähdä kuin hetken välitunnilla, kiitos Kisumin ja Asahin, jotka olivat vesittäneet hänen lounassuunnitelmansa. Makotoa Haruka jaksaisi. Makoto oli sen suhteen hyvin samanlainen kuin uiminen: jos Haruka oli siinä pisteessä, ettei jaksanut edes Makoton seuraa, tilanne oli todella vakava.
Koska uimakerhoon Harukan ajoi vain Makoto ja mahdollisuus uida, hän päätti myös keskittyä vain niihin. Kaikki muu meni aika lailla hänen tajuntansa ohi. Natsuya valittikin hänelle monta kertaa, ettei hän kuunnellut. Haruka ei ymmärtänyt, miksi hän oli selvästikin joutunut Natsuyan silmätikuksi. Lisäksi tämä tuntui arvostelevan ja jopa haukkuvan häntä jatkuvasti, mutta Makoto supisi hänelle joka kerta, että ne sanat olivat tarkoitettu vain kannustukseksi.
”Hän sanoi minua hirviöksi”, Haruka sanoi hiljaa.
”Vesihirviöksi”, Makoto täydensi. ”Hän tarkoitti sillä, että uit niin hyvin, että olet suorastaan uhka muille.”
”Uhka?”
”Niin, että muut häviävät sinulle, jos uidaan kilpaa.”
Onneksi oli Makoto, joka oli paikalla pitämässä huolen, ettei kenenkään tarvinnut kysyä häneltä ”Etkö sinä ymmärrä?”. Makoto tuntui olevan ainoa, joka ei olettanut hänen lukevan toisten ajatuksia. Makoto ei myöskään nauranut tai ärsyyntynyt, tai katsonut sillä lailla oudosti, jos hän ei ymmärtänyt. Päinvastoin, Makoto aina hymyili, pyysi anteeksi ja selitti asiansa uudestaan. Miksi muut eivät voineet olla niin kuin Makoto?
Haruka ei ymmärtänyt.
**
Matka koululta kotiin oli pitkä, sillä Harukan ja Makoton reitti ei kulkenut suoraan. Ensin he kiersivät rannalle ja kulkivat vedenrajaa pitkän pätkän, lokkien kiljuntaa kuunnellen ja horisonttiin tähyillen. He puhuivat vähän. Makoton mukaan yksi taivaalla kulkevista muutamista pilvenhattaroista näytti ihan krokotiililta, mutta Haruka ei huomannut yhtäläisyyksiä niiden välillä.
Rannalta he päätyivät kulkemaan talojen välisiä kapeita katuja, ja Makoto osti heille kioskilta mehujään. Sellaisen sinisen, jonka pystyi halutessaan jakamaan jonkun kanssa. Sellaisen, joita heillä oli aina tapana syödä. Haruka oli muutaman kerran maistanut muitakin pakastealtaan jäätelöitä, mutta huomasi loppujen lopuksi päätyvänsä aina samaan, tuttuun ja turvalliseen mehujäähän, jonka pystyi syömään puoliksi Makoton kanssa.
Kotiin asti Haruka pääsi vasta, kun he olivat ensin seuranneet leipomon takana asuvan kulkukissaperheen elämää, käyneet tapaamassa iäkästä rouvaa, joka myi vanhaa käytettyä tavaraa pienessä liikkeessään ja joka tarjosi heille aina toffeeta, ja katselleet tienreunan vesilätäköissä kylpeviä puluja.
”Haruka. Missä sinä oikein olet ollut?”
Äiti oli tullut poikaansa melkein vastaan kotiovelle. Hän ei hymyillyt.
”Koulussa”, Haruka vastasi. ”Ja sen jälkeen uimassa, rannalla ja Makoton kanssa kävelyllä.”
”Tiedätkö yhtään, mitä kello on?”
”Kohta kahdeksan.”
Haruka vilkaisi rannekelloaan uudestaan kuin vielä varmistaakseen ajan, vaikka olikin sen hetki sitten tarkistanut. Hän kyllä tiesi, paljonko kello oli.
”Ja?”
Haruka ei ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti. Kello oli viittä vaille kahdeksan, entä sitten? Mitä viittä vaille kahdeksan tapahtuisi? Vaiko kahdeksalta? Haruka ei tiennyt, eikä hän uskaltanut kysyä. Hän tarttui siihen ainoaan oljenkorteensa, jolla selviytyä tällaisista tilanteista.
”Anteeksi, äiti.”
Hän ei tiennyt, oliko hän tehnyt jotain väärää, mutta anteeksipyyntö tuntui aina pelastavan tilanteen kuin tilanteen. Harukasta tuntui, että hän pyyteli anteeksi jatkuvasti. Kukin tulkitsi hänen anteeksipyyntöään aina mielensä ja oman etunsa mukaan, vaikka Harukalle itselleen se tuli puhtaasti siitä, ettei hän ymmärtänyt.
Anteeksipyyntö toimi jälleen kerran. Äiti hymyili.
”Ei se mitään”, hän huokaisi. ”Olin vain huolissani, kun sinusta ei kuulunut mitään.”
”Anteeksi”, Haruka sanoi uudestaan.
”Saat anteeksi. Mutta seuraavan kerran, kun et tule koulusta tai uinnista suoraan kotiin, soitathan minulle.”
Haruka nyökkäsi. Senkö äiti olikin koko ajan halunnut kertoa? Miksei tämä vain ollut sanonut niin? Ihan turhaa silloin puhua jostain kellonajoista. Haruka ei ymmärtänyt äidin epäloogisuutta, mutta ainakin hän tiesi nyt, mistä oli kyse. Ei tarvitsisi arvuutella. Olo oli kevyempi.
”Onko sinulla nälkä?” äiti kysyi Harukalta, ja tämä nyökkäsi uudelleen. ”Laitan sinulle illallista. Kutsun, kun on valmista.”
”Menen tekemään läksyjä”, Haruka sanoi ja ryntäsi suoraan portaisiin.
Huoneeseen päästyään hän ei kuitenkaan alkanut tehdä läksyjään. Hän makoili sängyllään piirrellen etusormella peittoon kiemuroita, kunnes äiti huusi häntä syömään.
**
Seuraavana päivänä Haruka piti huolen, että varmasti saisi syödä lounaansa Makoton kanssa. Kello oli hädin tuskin ehtinyt soida oppitunnin päättymiseksi, kun hän oli jo hypännyt ylös tuolistaan ja kadonnut käytävään eväslaatikko sylissään.
”Ei näköjään sitten syödäkään hänen kanssaan”, Asahi totesi toljottaessaan siihen, missä Haruka oli vielä hetki sitten seissyt.
”Hän ei tykännyt siitä, kun arvostelit hänen lounastaan”, Kisumi sanoi viisaasti.
”En minä mitään arvostellut… Sitä paitsi ajattelit aivan varmasti samaa, minä vain sanoin sen ääneen!”
Lounastunnin sää ei ollut sinä päivänä yhtä kaunis ja aurinkoinen kuin edellisenä, mutta onneksi oli silti lämmintä ja kuivaa. Sadetta ei ollut luvassa. Muutama utelias auringonsäde loisti penkille, jolle Haruka ja Makoto olivat istuneet syömään. Harukalla oli taas, kuten oikeastaan aina, paistettua makrillia keitetyn riisin ja höyrytettyjen vihanneksien kera. Lisäksi Makoto oli antanut hänelle yhden kroketeistaan.
”Makoto.”
Ruskeahiuksinen poika kohotti kysyvästi katseensa Harukaan, jonka katse oli kuin porautunut eväslaatikkonsa riisiin.
”Mitä?”
”Olenko minä… jotenkin, jotenkin… rikki?”
Makoto ei ollut osannut odottaa sellaista kysymystä.
”Rikki? Mitä tarkoitat?”
”No, kun… minä en aina ymmärrä, mitä ihmiset sanovat. Vaikka minun kai pitäisi.”
Makoto oli hetken hiljaa, mutta syötyään suunsa tyhjäksi hän vastasi.
”Voisitko kertoa minulle esimerkin?”
”Voisin. No esimerkiksi eilenkin, kun senpai kutsui minua vesihirviöksi, niin minä en ymmärtänyt sitä, en ennen kuin sinä selitit. Ja sitä aiemmin, lounaalla, Asahi kysyi minulta enkö syö muuta kuin makrilleja, ja kun minä näytin hänelle muutkin evääni, hän vain katsoi minua oudosti muttei sanonut mitään. Minulle tuli tunne, että olin vastannut ihan väärään kysymykseen. Ja illalla, kun menin kotiin, äiti oli vihainen, enkä minä tiennyt, mitä viisi vaille kahdeksan tapahtuu.”
Jokaisen sanan kohdalla Haruka näytti painuvan henkisesti kasaan. Makoto näki sisäisen, syvän hämmennyksen ja siitä johtuvan tuskan ystävänsä kasvoilla, joita moni muu olisi mitä luultavimmin kuvaillut ilmeettömiksi tai vain lievästi huolestuneen näköisiksi. Makoto tiesi paremmin.
”Joten: onko minussa jokin pielessä, vai kuvittelenko vain kaiken?”
”Niin”, Makoto vastasi tyhjentävästi. Hän makusteli sanoja suussaan pitkään, sillä hän halusi olla varma, että Haruka ymmärtäisi ne heti ensimmäisellä kerralla. Nyt jos koskaan se tuntui tärkeältä.
”Minusta tuntuu, että ne ovat vain olleet väärinkäsityksiä”, hän sanoi viimein. ”Sellaista se on, kun ihmiset kommunikoivat keskenään. Joskus annetut viestit ovat vähän epäselviä.”
”Minä jos kuka taidan olla epäselvä.”
”Ei se sitä ole”, Makoto kielsi. ”Et sinä ole epäselvä, eikä sinussa ole mitään vikaa. Sinä vain...”
Hän oli hetken taas hiljaa, miettien sopivaa sanavalintaa, mutta se lyhyt hiljaisuus ahdisti Harukaa.
Hän vain mitä?”Sinä vain tarkastelet asioita vähän eri kantilta.”
”Miltä kantilta? Onko se huono juttu?”
Harukan sinisissä silmissä kuulsi syvä huoli. Makoto ihan säikähti sen nähdessään mutta rauhoitti itsensä nopeasti, hymyili lempeästi ja laski kätensä Harukan olalle.
”Minä yritän selittää, mitä tarkoitan”, hän sanoi sitten. ”Sano, jos et ymmärrä jotain.”
Haruka nyökkäsi. Hän keskitti kaiken huomionsa Makotoon ja laski eväsrasiansa viereensä penkille.
”Olet varmaan kuullut, kun sanotaan, että viestintää on sanallista ja sanatonta.”
Makoto käytti käsiään apuna havainnollistamaan.
”Sanallista on, no puhuminen, ja kaikki kirjoitetut viestit ja muut. Sanatonta viestintää ovat ilmeet, eleet ja äänensävyt. Se kaikki, mikä ei ole sanoja, mutta joka kuitenkin vaikuttaa sanottuun asiaan ja sen merkitykseen. Yleensä sanallisella ja sanattomalla on yhteinen viesti, esimerkiksi kun puhuu asiasta, joka tekee iloiseksi, yleensä hymyilee ja muutenkin näyttää ja kuulostaa iloiselta. Mutta joskus niiden välillä on ristiriita. Voi esimerkiksi vihaisena sanoa, ettei ole vihainen ja kaikki on hyvin, mutta yleensä ilme ja äänensävy paljastaa, että se ei ole totta. Ja joskus ihmiset muutenkin sanovat asioita, joita he eivät tarkoita.”
Makoto piti tauon. Hän odotti Harukalta edes jotain reaktiota pitkähköön selitykseensä. Minkäänlaista vastausta ei kuitenkaan kuulunut, ja Makotoa alkoi epäilyttää, ettei Haruka kuitenkaan ollut ymmärtänyt hänen selitystään, vaikka olikin nyökkäyksellään luvannut siinä tapauksessa sanoa jotain. Hän toivoi, että oli itse osannut olla tarpeeksi selvä.
”Haru. Ymmärsitkö?”
Haruka nyökkäsi.
”Ymmärsin. Paitsi sitä, miksi kukaan sanoisi jotain, mitä ei tarkoita.”
”Niin. Ja se sinun ongelmasi oikeastaan taitaa ollakin. Tai siis, ei se ongelma ole”, Makoto kiiruhti lisäämään, kun huomasi Harukan jähmettyvän hivenen. ”Sinä vain keskityt muiden sanalliseen viestintään.”
”Ja sekö ei ole ongelma?”
”Ei”, Makoto vakuutti. ”Se on vain loogista. Sanoja on helpompi ymmärtää kuin eleitä ja ilmeitä. Sinä toimit aivan loogisesti, kun keskityt sanoihin, vaikka silloin piiloviestit jäisivätkin huomaamatta.”
”Niin, en minä huomaa mitään piiloviestejä. Jos muut eivät sano asioita, joita tarkoittavat, minä en ymmärrä.”
Makoto hymyili jälleen. Haruka oli oppinut pienestä pitäen, että hymy oli hyvä asia, mutta Makoton hymyillessä hänestä aina myös tuntui siltä. Kun Makoto hymyili, kaikki oli hyvin, tai jos ei ollut, niin pian olisi. Kun Makoto hymyili, asiat järjestyivät.
”Silloin”, Makoto sanoi ja tarttui Harukaa kädestä, ”silloin sinä kysyt. Kun kysyt, muiden on pakko sanoa, mitä he oikeasti tarkoittavat. Pakota piiloviestit esiin. Sinulla on oikeus ymmärtää. Muut eivät saa suuttua, jos itse sanovat asiat epäselvästi. Eihän sellaista voi kukaan ymmärtää.”
Makoton sanat saivat Harukankin hymyilemään. Raskas, kuristava tunne hänen sisällään viimein hellitti otettaan, ja olo keventyi huomattavasti. Hänessä ei ollut mitään vikaa. Hän ei ollut epäselvä. Hän oli looginen. Hänellä oli oikeus ymmärtää. Muut eivät saaneet suuttua. Hän ei ollut rikki.
Hän ei ollut rikki.”Makoto, kiitos”, Haruka sanoi ja poimi eväslaatikon takaisin syliinsä.
Makoto nyökkäsi hymyillen.
”Ole hyvä, Haru-chan.”
”Pelkkä Haru.”
”Anteeksi”, Makoto naurahti. ”Ole hyvä, Haru.”
Enempää ei tarvittu. He jatkoivat eväslaatikoidensa tyhjäksi syömistä. Haruka katseli arvioiden krokettia, jonka oli saanut Makotolta. Sitten hän siirsi katseensa grillattuun makrilliinsa. Hän empi hetken ja lopulta irrotti siitä palan puikoillaan. Mitään sanomatta hän ojentautui pudottamaan kalanpalan Makoton riisien päälle.
”Oh?” Makoto katsoi ihmeissään ensin makrillia, sitten Harukaa. Lopulta hän hymyili. ”Kiitos.”
Haruka nyökkäsi jäykähkösti ja suoristi asentoaan. Hän täytti suunsa riisillä.
”Haru muuten”, Makoto sanoi yhtäkkiä.
”Hmm?”
”Muistathan, että olen aina vierelläsi.”
”Ei se ole mahdollista”, Haru totesi syötyään suunsa tyhjäksi. ”Kun lounastunti loppuu, meidän pitää mennä eri luokkiin. Emmekä voi kotonakaan olla vierekkäin. Asumme eri taloissa.”
”Ah...”
Makoto tuijotti Harukaa suu auki, kulmakarvat muistuttaen kahdeksikkoa enemmän kuin koskaan aiemmin.
”Anteeksi, Haru”, hän sanoi saatuaan suunsa taas hallintaansa. ”Tarkoitin, että...”
”Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitit”, Haruka keskeytti.
Ensin Makoto näki hymyn vain hänen silmissään. Lopulta se levisi suupieliin asti, jotka nykivät ylöspäin.
”Minä ymmärrän.”
Hän ei ollut rikki.
