Vendela: Jee, kivaa, että näiden joulutouhut kiinnostaa! Tino on juurikin se jouluhörhö
Kalevi on valmis mihin vain Heikin vuoksi. Kiitos kommentista!!
Waulish: Joo, tuo lause inspiroi tähän välittömästi! Kivaa, että se myös välittyi itse tekstistä! Itsekin ymmärrän hyvin molempien osapuolten motiivit ja tunteet niiden takana. Hienoa, että nekin sieltä välittyivät! Tämä sijoittuukin itse asiassa Turkuun! Joten mielikuvasi on aivan paikkansa pitävä! Turussa oli kyllä puolensa! Kiitos kommentista!!
Fairy tale: Tervetuloa taas Heilevin pariin <3 Kiva, että tykkäät otsikosta! Juuri Heikiltä Kalevi ei niin hyvin osaakaan tunteitaan piilottaa, se on aivan totta. Hyvä, että tää teksti virittelee jo joulufiiliksiä :3 Kiitos kommentista!!
2
Markkinoista oli kulunut jo useampi tunti eikä me vieläkään puhuttu. Heikki ei edes yrittänyt sovitella, se vain mökötti. Mun oli siis tehtävä aloite. Anteeksipyytäminen ei vain ollut kovin helppoa silloin, kun olin vakuuttunut siitä, etten ollut tehnyt mitään väärää. Mut tää etäinen kalseus oli sata kertaa pahempaa kuin mun pikkumainen vimma olla oikeassa kaikessa, joten viimein mä annoin myöten.
”Anteeksi siitä aiemmasta, beibe”, sanoin sohvan toisella laidalla istuvalle Heikille, joka tuijotti tiukasti läppäriään. ”Mitä mun olisi kuulunut tehdä?”
”Olla rehellinen ja sanoa, ettei sua huvita lähteä”, Heikki sanoi.
”Mut mä halusin viettää aikaa sun kanssa.”
”Oliko se todella valehtelemisen arvoista?” Heikki kysyi epäreilusti kuin mä olisin tehnyt jonkin kovinkin kauhistuttavan petoksen.
”Ei se ollut valehtelemista. Kyllä mulla oli kivaa, niinku sun kanssa aina on”, sanoin turhautuneena. ”Tää aika vuodesta on vaan välillä raskasta, mutta mä en silti halua sun lopettavan sun jouluintoilua, koska sä tykkäät semmosesta, ja se on osa sua.”
Heikin tuima ilme ei heltynyt sekunniksikaan.
”Sä oot niin hellyttävä, kun intoilet”, sanoin ja yritin parhaani saadakseni tuon kivinaaman hymyilemään, ”vaikkakin jostain niin typerästä kuin joulusta.”
Heikki sulki läppärin kannen, ja mä ajattelin vihdoin tehneeni läpimurron tässä typerässä, kohtuuttoman suureksi paisuneessa riidassa.
”Okei, asia on loppuun asti käsitelty”, Heikki sanoi. ”Mä meen nukkumaan.”
”Sä et vaikuta kovin leppyneeltä vieläkään”, huomautin. Heikin suu nytkähti selvästi ärtyneenä.
”Mua vain väsyttää”, mies tiuskaisi.
”Mikä oikeesti on hätänä?” kysyin hiljaa ja lempeämmin. Vähitellen, mun odottavan katseen myötä Heikin kiukku haalistui syväksi harmiksi.
”Sä vihaat joulua”, Heikki puuskahti.
”En nyt sentään
vihaa”, toppuuttelin, ”mutta vaikka vihaisinkin, niin miksi sä otat sen niin raskaasti?”
”Koska joulu on mulle niin tärkeää aikaa”, Heikki sanoi, ja vihdoin mä ymmärsin ainakin osittain, miksi Heikki oli niin pahoilla mielin.
”Eihän se tarkoita, että välittäisin susta sen vähempää”, sanoin. ”Ei meidän täydy rakastaa samoja asioita, vaikka me rakastetaan toisiamme, tiedäthän sä sen, kulta?”
”Tietysti tiiän, mutta mua harmittaa silti se, ettei tästä voi tulla meidän yhteistä juttua.”
”Ei se sitä tarkoita”, sanoin lempeästi, mutta Heikki näytti silti surulliselta. Multa alkoi sanat loppua. ”Saanko vähän pussata sua?”
Heikki tuhahti muka pahantuulisena, mutta sinisissä silmissä tuikahti aivan selvä ilahdus.
”Kai sä saat.”
