Nimi: Kesä -89
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, slash
Paritus: Jari/Mikko
Muuta: Jätkät on tuttuja stoorista:
Sä et ole kuka tahansa, K-18.
Haasteet: Spurttiraapale V ja Vuosi raapalehtien VII
A/N: Olipas hankalaa kirjoittaa Jarista ja Mikosta aikuisina spoilaamatta kasarin loppua! Mutta no, näiden onkin tarkoitus olla vaan sellaisia fiilistelyrapsuja :> Osien "nimet" on peräisin Ramonesin Pet Semetary -biisistä ja linkit vie inspiskuviin. Kaikki kuvat on tehnyt Minyoung Choi.
Kesä -89the moon is full, the air is still Oli upea kesäyö. Vaaleansinisellä taivaalla loimotti täysikuu. Kasettisoittimessa pyöri Ramonesin uusi levy Brain Drain. Jari ajoi autoa yllättävän aikuismaisesti. Suussaan Jarilla oli tikkari, jota se hartaasti imi ja pyöritteli. Olisin kuollakseni tahtonut olla se tikkari.
”Yritän lopettaa tupakoinnin”, Jari oli selitellyt aiemmin.
”Miten se sujuu?” olin hymähtänyt.
”Vaihtelevasti.”
”Nukahdatko sä?” Jari kysyi nähdessään, että mä pidin silmiä kiinni.
”En. Kuhan nautiskelen”, vastasin. ”Hyvästä musasta ja seurasta.”
Jarin hymy oli leveä, onnellinen. Mulla otti edelleen vatsasta, kun näin sen hymyn.
”Voisitko pysähtyy?” pyysin. Jari pysäytti tien viereen. Nojauduin vaihdekepin ylitse suutelemaan sitä, ja musta tuntui kuin eläisin taas meidän villiä teinikesää.
all of a sudden I feel a chill Riitta vaikutti musta pienemmältä ja lapsellisemmalta kuin Stadissa asuessaan. Kai senkin pitäisi jo olla täysi-ikäinen, mutta silti tyttö haahuili talossa yöpaitasillaan mukanaan jättimäinen kissapehmo eikä näyttänyt edes tunnistavan mua.
”Riitta näkee edelleen faijasta painajaisia”, Jari paljasti myöhemmin. ”Tosi pahoja kanssa. Me ollaan käytetty sitä psykiatrilla. Se sanoi, että Riitan mieli hakee turvaa varhaislapsuudesta. Siksi nuo yöpuvut ja pehmolelut. Ei se koko aikaa ole tuollainen, mutta nyt on paha jakso menossa. Me toivotaan, että Riitta tokenisi lopullisesti, mutta ei sitä tiedä.”
”Ihan hirveetä”, sanoin kauhuissani.
”Jep.” Jari nyökkäili synkeästi ja repi taas uuden tikkarin kääreestään. Otin Jaria kädestä. Jari puristi lujaa.
Pimeää huonetta valaisi ainoastaan Jarin myrkynvihreä laavalamppu. Muu talo nukkui, mutta mä en malttanut, koska viimein Jari oli oikeasti mun vieressä, paljas iho vasten mun omaa.
”Tarkoitus on hankkia oma kämppä pian”, Jari suunnitteli. ”Oishan mulla ollut varaa aiemmin, ei se siitä oo kiinni. En oo vain oikein vielä viitsinyt jättää mutsia ja Riittaa.”
”Voitaishan me muuttaa yhteenkin?”
”Ai?” Jari äännähti hämillään. ”Niinhän me voitais.”
”Etkö halua?”
”Eikö se ois vähän hätäistä? Eihän me olla asuttu ees samassa kaupungissa kolmeen vuoteen.”
Koko tämän ajan olin haaveillut siitä, että me asuttaisiin yhdessä. Teki kipeää kuulla, ettei Jari tuntenut samoin. En vastannut mitään.
I don't want to be buried in a pet sematary ”Oliko teillä kissa?” kysyin, kun katselin edellisvuoden kuvia. Jarin mutsi meni todella omituisen näköiseksi ja ryntäsi kauppaan ostamaan maitoa, vaikka sitä oli vielä täysi purkillinen pöydässä.
”Joo, mutta siitä ei kannata puhua”, Jari sanoi hiljaa äitinsä mentyä. ”Se kuoli epäselvissä olosuhteissa.”
”Eli?”
”Joku tappoi sen. Ehkä Riitta, ehkä mutsi. Molemmat piti kissaa jotenkin… no, kirottuna.”
”Anteeks mitä?”
”En tiiä. Olihan se ihan kusipää, se kissa, mutta tuskin sentään kirottu. No kumminkin, sen takia meillä on nykyään näitä akvaariokaloja.”
Olin sanaton, mutta Jarin seuraavat sanat olivat vielä hyytävämpiä:
”Musta tuntuu, että ne ajattelivat tappavansa faijan, ja se kissa toimi jonakin sijaisuhrina.”
and the night when the wolves cry out Me oltiin telttailemassa. Kun yksityisyyttä riitti, me vain naitiin. Se oli kiihkeää ja upeaa.
”Tätä kannatti odottaa”, nauroin hengästyneenä, kun pystyin taas puhumaan. Mulla oli ihanan naitu ja tyydytetty olo. ”Tuntuu niin hyvältä.”
”Jep”, Jari mumisi ja suukotteli mua joka puolelta. ”Jäädäänkö tänne ikiajoiksi?”
”Jäädään.” Suutelin Jaria syvään. Oli niin uskomatonta olla jälleen Jarin iholla ja lähellä.
”Sun kirjeet pitivät mut jaloillani”, Jari kuiskasi, ”vaikeinakin aikoina.”
”Mä luin sun ihan rikki”, naurahdin. ”Sun pitää kirjoittaa mulle uusia.”
”Ei mun tarvii”, Jari sanoi, ”koska sä oot nyt täällä, ja mä voin kertoa kaiken tässä.”
”Kerro sitten”, pyysin, ja niin Jari teki.
