Otsikko: Jacqueline
Paritus: Pyry/Irina
Ikäraja: K-11
Genre: rakkausdraama, oneshot
A/N: Teksti osallistuu
Lyrics Wheel 17 -haasteeseen, jossa omalle kohdalleni napsahti
Olavi Uusivirran "Tuhat vuotta sitten". Laulun sanat löytyvät tekstin lopusta. Ai että, kun tää biisi oli inspiroiva, koska Turku. <3 Pääsin fiilistelemään Turkua oikein kunnolla, ja etenkin tekstin alussa on käytetty kyllä kaupunkia kaikin mahdollisin tavoin hyödyksi.
JacquelineRuissalon rannalla oli hiljaista. Iltalaiva Tukholmaan lipui juuri ohitse loiskautellen vettä matalaan kivivalliin. Laivan kannella vilkutti pieni poika, joka oli ensimmäistä kertaa elämässään päässyt seikkailulle. Hän varmaan kuvitteli lähteneensä löytöretkelle, löytävänsä sieltä uljaan uuden elämän, ja saapuvansa takaisin maankamaralle miehenä. Pyry heilautti kättään pojalle ja toivotti tälle mielessään onnea etsintään. Se, mitä retkeltä löytyisi, olisi kasa kaljoittelevia miehiä, nuoria pelaamassa uhkapelejä ja naisia vieraiden miesten hyteissä. Pyry käänsi katseensa pois punaisen laivan kannelta ja katseli, kuinka Irina käveli pitkin rantaviivaa. Nainen kulki paljain varpain askeltaen ylväänä kuin kuningatar.
”Harmi, ettei tullut uikkaria mukaan”, Irina harmitteli, kun Pyry saapui hänen luokseen. Irina oli upottanut paljaat jalat meriveteen ja viskoi varpaillaan vettä aavalle takaisin.
”Harmi tosiaan”, Pyry vastasi, vaikka vesi tuntui hänestä jäätävän kylmältä, eikä lainkaan houkuttelevalta.
”Pitäisikö meidän käydä syömässä? Vieläkö Tiirikkalasta saa sitä ihanaa lohisalaattia?” Irina kysyi.
”Tietysti. Mitä sitä nyt hyvää vaihtamaankaan”, Pyry vastasi. Irina alkoi nauraa, ja sanoi: ”Kuulostat ihan Ahti-papalta. Näytätkin ihan häneltä. Sinullahan alkaa jo kasvaa harmaatakin, ihan tuossa!” Irina osoitti sortuvaa Pyryn korvan juurella.
”Hei, Ahti-pappa on coolein äijä, jonka tiedän. Olisin ylpeä, jos saisin sellaisen tukan kuin hänellä”, Pyry sanoi. Irina jatkoi nauramistaan. Irinan nauru kupli kuin alkuillan kuohuviini. Se kupli niin, että siitä humaltui yhtä salakavalasti kuin kuohuvastakin.
Pian auto kiisi mutkaista tietä kohti Turun keskustaa. Siellä liikennevalot vaihtuivat aina väärissä kohdin punaisiksi, eikä niihin auttanut edes kaasujalan painaminen lujempaa poljinta vasten.
”Ai että, ihana Turku!” Irina sanoi ja haaveili vanhoista puutaloista Portsassa, jotka olivat piilossa aidan takana.
”Kuka käski muuttaa Lontooseen? Ja sitten Kööpenhaminaan ja sieltä Pariisiin?” Pyry kysyi. Irina tuhahti.
”No ei kukaan, mutta en kadu sitä hetkeäkään. Sitä paitsi, Turku on parempi paikka, kun siitä saa haaveilla. Jos muuttaisin tänne takaisin, siitä häviäisi se hohto. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?” Irina vastasi. Pyry koitti ymmärtää, mutta ei siltikään ymmärtänyt niin kuin ei koskaan aiemminkaan. Irina oli sellainen, jonka ajatus juoksi lujaa kuin Usain Bolt, ja haaveet kiisivät vielä sitäkin kovempaa. Kukapa niiden perässä pysyisi?
Pyry pysäköi auton tuomiokirkon kupeeseen. Pihan mukulakivet painoivat jalkapohjia vasten, kun he kävelivät kohti pientä puistoa ja sen takana siintäviä liikennevaloja.
”Vieläkö sinä haaveilet Baskimaasta ja kaunottaresta Espanjan rannikoilla?” Irina kysyi leikkisästi, kun he ylittivät tien ja jatkoivat Aurajoen yli toiselle puolen kaupunkia. Tietysti Pyry haaveili Baskimaasta, ehkä kaunottarestakin, Irina tiesi sen hyvin, mutta siitä oli muodostunut tapa kiusoitella Pyryä. Tämä kun ei koskaan saanut aikaiseksi toteuttaa unelmiaan. Pyry eli kaavamaista arkeaan, eikä uskaltanut poiketa reitiltään edes päiväksi, saati viikoksi, minkä Baskimaa vähintään vaatisi.
”Tiesitkö, että lentäminen saastuttaa tämän pallon vielä elinkelvottomaksi?” Pyry kysyi vakavissaan. Jälleen Irina nauroi. Hän ei tietenkään nauranut maapallon saastumiselle, sillä olihan se fakta, ikävä sellainen. Hän nauroi Pyryn alati lisääntyneelle kyynisyydelle. Ei mies ollut aina ollut sellainen, ei viisi vuotta sitten, tai edes kolme vuotta sitten, kun he olivat istuneet Vartiovuorella ja opetelleet puhaltelemaan savurenkaita.
Se kesä oli syöpynyt sekä Irinan että Pyryn mieleen, eikä lähtenyt kulumallakaan edes Pariisin kaduilla tai Turun toreilla. Oli ollut heinäkuu, kun savurenkaat olivat tavoitelleet taivaanrajaa, josta oli alkanut valua valtoimenaan rakeita. Silloin Irina oli tarttunut Pyryä kädestä ja vetänyt tämän perässään Vartiovuoren valkoisen rakennuksen suojiin. Yhtä pian kuin kuuro oli alkanutkin, oli se myös loppunut, mutta Irina ei ollut edes huomannut sitä. Hänen silmänsä olivat unohtuneet Pyryn sinisiin silmiin ja vaaleisiin vallattomiin kiharoihin. Pyry taas oli huumaantunut Irinan punaisista huulista, eikä ollut osannut olla vilkuilematta niitä, vaikka oli pelännytkin paljastavansa halunsa koskea niitä jälleen omillaan. Siitä hetkestä tuntui olevan tuhat vuotta tai enemmänkin.
Sinä kesänä kolme vuotta sitten, kuten niin monina aiempinakin, Irina oli valvottanut Pyryä loputtomiin. Milloin he olivat olleet öisellä piknikillä Puolalan puistossa. Toisinaan hän oli vienyt Pyryn Kakolanmäelle ja kertonut kummitustarinoita katulamppujen valossa. He olivat juopuneet Koulun pienpanimokaljoista ja Vanhan Apteekin viskeistä. Parhaiten Irina muisti ne hetket mattolaiturilla, kun siellä ei ollut ollut muita hänen ja Pyryn lisäksi. He olivat istuneet laiturinnokassa, puhuneet elämästä ja kuolemasta, maasta ja taivaasta, ja kaikesta niiden väliltä auringonnousuun asti. Pyry oli juuri kertonut saaneensa vakituisen sopimuksen konttorilta. Irina oli ollut valmistumassa maisteriksi. He olivat luulleet vihdoin päässeensä elämässä eteenpäin, varmasti ja lujaa juuri sitä kohti mihin pitikin, kunnes sitten Irina oli sanonut, miten Kööpenhamina tukahdutti häntä. Miten elämä tukahdutti häntä. Koko maailma oli pysähtynyt, ja Pyry oli painanut huulensa Irinan huulille vaatien vastakaikua, eikä Irina ollut estellyt.
Pyry oli painanut Irinan hellästi laiturin puita vasten käsi tukevasti niskan takana sormet leikitellen hiussortuvien keskellä. Toinen käsi oli valahtanut reittä pitkin alaspäin helman alle. Sinä yönä Irina ja Pyry olivat liikkuneet lujaa paikoillaan, eivätkä olleet uhranneet ajatustakaan, mihin suuntaan elämässä kuuluisi mennä ja kuinka kovaa.
Irina värähti, kun hän huomasi, mitä ajatteli.
”Ottaisin lohisalaatin, ja sitten voisin ottaa Aperol Sprizin”, hän sanoi tarjoilijalle Tiirikkalan tiskin takana.
Pyry tilasi burgerin ja oluen, ja Irinalle tuli saman tien ruokakateus, vaikkei hän ollut vielä edes istuutunut pöytään odottamaan ruokaansa.
”No kauanko aiot viipyä tällä kertaa?” Pyry kysyi. Irina katsoi ikkunasta ulos, eikä vastannut hetkeen. Ei hän ollut päättänyt. Pariisia piti paeta, kunnes sinne piti palata takaisin.
”En minä tiedä. Niin kauan, kunnes elämä pakottaa minut sinne takaisin.”
”Eli kauanko sinulla on lomaa?”
”En osaa sanoa.”
”Irina… Saitko taas potkut?”
”En saanut”, Irina sanoi ja käänsi vihdoin katseensa Pyryyn, ja jatkoi: ”Minä lopetin.”
Pyryn olisi tehnyt mieli sanoa jotain lohduttavaa tai pikemminkin tarttua Irinaa kädestä, mutta Pyry ei ollut varma oliko se enää tänä kesänä soveliasta.
Kiusallinen hiljaisuus katkesi, kun tarjoilija kiikutti kaksi lautasta heidän pöytäänsä. Kuten tavallista, Irina söi melkein puolet Pyryn burgerista ja lykkäsi loppusalaattinsa Pyryn naaman eteen, koska ei jaksanut syödä annostaan loppuun, eikä heidän välillään aiemmin vallinneesta kiusallisesta hetkestä ollut enää tietoakaan.
Niin kesäkuu kiisi lujaa kohti juhannusta, ja Pyry näki Irinaa joka päivä.
”Hei, minä tiedän, mitä tehdään juhannuksena!” Irina sanoi innoissaan ahtaessaan suuhunsa pitsapalaa jokilaivan kannella. Pyry hymyili ottaessaan kulauksen oluestaan, ja sanoi: ”Haluanko edes tietää?”
”Totta kai haluat! Ahti-pappa ei jaksa enää tänä vuonna mennä saaristoon, joten he pitävät pienet juhlat kotonaan. Me voisimme mennä mökille. Saataisiin Ahti-papan venettä lainaan”, Irina sanoi tohkeissaan.
”Kuulostaa hyvältä. Ketä kaikkia on lähdössä mukaan?” Pyry kysyi.
”Niin no… me kaksi”, Irina vastasi ja katsoi odottavasti Pyryä. Jos Pyry olisi ollut viisas, hän olisi sanonut ei, mutta Irina oli hänelle kuin uhkapeli, johon hän lankesi aina uudestaan. Niinpä hän ahtoi juhannusaattona kylmälaukkuja moottoroidun veneen kannelle ja heitti rinkkansa toiseen laitaan.
Vesi kimmelsi ja lokit kirkuivat, kun he suuntasivat kohti saaristomökkiä. Vaikka samassa saaressa oli kesäasuntoja useampia, Ahti-papan oma oli sen verran suojassa, että siellä sai olla rauhassa näkemättä ketään, jos niin halusi. Päivä kului kasaten pientä kokkoa, lämmittäessä saunaa ja laittaessa ruokaa. Kun Pyry oli saanut saunan lämpiämään, Irina kutsui hänet syömään. Itsetehty perunasalaatti ja nuotiotulessa paistettu makkara suorastaan sulivat suussa.
”Joko sauna on kohta lämmin?” Irina kysyi.
”Menee vielä varmaan puoli tuntia. Sitä paitsi, ei kai kukaan näin täydellä vatsalla voi saunaan mennä?” Pyry naurahti.
”Totta. Käydäänkö kokeilemassa, miten kylmää vesi on?” Irina kysyi, ja alkoi siivota astioita kohti mökkiä ja sen keittiötä. Pyry seurasi perässä käsissään salaattikulho ja sinappi. Kun ulkopöytä oli tyhjennetty kesäateriasta keittiöön, kaksikko kulki kohti laituria, joka lepäsi ponttoneiden päällä.
”Ai saakeli, onhan tämä nyt ihan hiton kylmää”, Pyry sanoi ja sai ihonsa kananlihalle kastaessaan varpaansa meriveteen.
”Katsotaanko kumpi on ensimmäisenä vedessä?” Irina kysyi ja pukkasi Pyryä kylkeen olkapäällään.
”No en minä sinne ainakaan nyt mene!” Pyry sanoi, ja alkoi jo haikailla ylälauteille. Hän nousi ylös ja tarttui Irinaa kädestä, ja Irina seurasi häntä kohti mökkiä.
Pyry meni edeltä saunaan valitsemaan itselleen parhaan paikan ikkunan vierestä. Vaikka Pyry oli nähnyt Irinan alasti lukuisia kertoja, sinä päivänä se jännitti niin, että vatsan pohjasta otti niin kuin vuoristoradassa silloin kun vaunu hidasti juuri ennen seuraavaa suurta laskua. Pyry heitti löylyä, ja toivoi kirvelevän lämmön ohjaavan ajatukset omalle eikä Irinan iholle. He eivät olleet tehneet sitä sen kesän jälkeen. Juuri sen kesän, kun he olivat olleet mattolaiturilla. He eivät olleet puhuneet siitä ja olivat pitäneet raajansa erossa toisistaan siitä lähtien. Irina avasi oven tumma tukka poninhännällä. Hän sulki oven perässään ja nousi ylälauteelle Pyryn viereen niin lähelle, ettei iho koskettanut toista, mutta sen pystyi aistimaan joka solulla. Pyry värähti, ja heitti äkkiä lisää löylyä saadakseen ajatuksensa harhautettua toisaalle.
”Tämä se on parasta kesässä. Juhannussauna, Suomen luonto ja rauha”, Irina huokaisi.
”Mmm”, Pyry myötäili ja teki sen virheen, että vilkaisi Irinaa. Nyt, kun naisen silmät olivat suljettuina ja pää vienolla kaarella nojaten saunan seinään, Pyryn katse lähti väkisinkin harhailemaan Irinan vartaloa alaspäin. Hän halusi ulos tilanteesta, johon oli luvannut itselleen olevansa joutumatta enää, joten Pyry heitti vielä kauhallisen vettä kiukaalle, joka sihahti viileän veden osuessa kuumille kiville. Hänen kuuma ihonsa ja mielikuvituksensa janosivat kiukaan tavoin kylmää vettä, joka virvoittaisi mielen alati päässä pyörivistä mielikuvista.
”Joko mennään uimaan?” Pyry kysyi.
”Yhdet löylyt vielä”, Irina pyysi, ja Pyry teki työtä käskettyä. Hän heitti kolme kauhallista vettä kiukaalle. Kuuma ilma kihelmöi ja kirveli.
”No mitä helvettiä Pyry!” Irina huudahti ja mulkaisi Pyryä, joka vain hymyili ilkikurisesti ja kysyi: ”Eli uimaanko siis?” Irina ei vastannut mitään vaan tömisteli lauteilta alas, heilautti oven selälleen, koppasi pyyhkeen kouraansa ja juoksi alasti paljain jaloin kohti laituria ja laineita, jotka loiskuttelivat tasaisesti laituria vasten. Pyry riensi Irinan perään. Naisen ilme oli jo hieman heltynyt, kun tämä odotti Pyryä laiturilla.
”Anteeksi”, Pyry sanoi saavuttuaan naisen luo.
”Ei se mitään”, Irina sanoi ennen kuin koitti tönäistä Pyryn kylmään veteen. Mutta Pyry oli aavistanut Irinan aikeet, ja seisoi tukevasti paikallaan ja tarttui Irinaa vyötäisiltä. Hän kahmaisi naisen syliinsä, eikä Irina voinut tehdä mitään muuta kuin anella, ettei Pyry heittäisi häntä meriveteen. Pyry ei tiennyt kumpaa hänen teki mieli enemmän: suudella Irinaa vai kostaa äskeinen, joten hän päätyi kompromissiin. Hän loikkasi veteen Irina sylissään. Kylmä vesi pirskoutui vasten kahta toisiinsa kietoutunutta vartaloa, eikä Pyry päästänyt Irinasta irti edes veden alla. Päiden noustessa pintaan vesi valui pitkin kasvoja, ja Irinan huulilla juoksi pari pisaraa kilpaa, eikä Pyry enää jaksanut kontrolloida. Hän painoi huulensa Irinan huulille, lopetti pisaroiden kilvan, lopetti oman kilpailunsa itseään vastaan. Ehkä Irina teki samoin, koska hänen huulensa painautuivat aina vain lujemmin Pyryn huulia vasten.
He eivät tienneet, miten he olivat päätyneet laiturille tai sitä, miten pyyhe oli levitetty laiturille Irinan vartalon alle. Se oli kuin toisinto kolmen vuoden takaa, paitsi nyt toisiinsa kitkaa luovat ihot olivat kylmät ja meriveden kostuttamat. Raajat kietoutuivat toisiinsa. Sormet hakeutuivat sormien lomaan. Siinä he taas menivät paikoillaan kohti menneisyyttä, tai ehkä tulevaa. Ajasta ei ollut tietoa ennen kuin liike alkoi tai ennen kuin se loppui. Laineet liplattivat hitaammin kuin kaksi hengitystä toistensa ihoilla. Pyry syleili hetken Irinaa ennen kuin he lähtivät kapuamaan rinnettä ylös kohti mökkiä ja saunaa.
Sauna oli ehtinyt viiletä, eikä sitä lämmitetty enää uudelleen. Pyry sytytti pienen kokon lähellä rantaa. He katsoivat kokossa tanssivaa tulta ja sammakoita, jotka leikkivät sen kiemurtelevilla liekeillä.
”Me joudutaan helvettiin”, Irina sanoi. Äänestä ei kuultanut paniikki, ei suru, ei raivo. Irina vain… totesi sen.
”Eikä jouduta. Meidät haudataan jonnekin Äiti Teresan ja Hitlerin väliin”, Pyry vastasi.
Irina tuijotti Pyryä tummilla silmillään, eikä vastannut miehelle mitään. Pyry kiersi kätensä Irinan harteille kuin suojellakseen naista kokemasta samaa kohtaloa kuin kokossa kärventyneet sammakot.
Pyryn silitellessä Irinan käsivartta hän tiesi, että Irina palaisi pian takaisin Pariisiin.
”Kuka hän tällä kertaa on?” Pyry kysyi.
”Jacqueline.”
”Jacqueline comes from French, as the feminine form of Jacques. Jacques originated from 'Jacob', which is derived from the Hebrew meaning 'may God protect' or 'supplanter'. Supplanter refers to a person who replaces someone or thing of lesser value, and this Hebrew meaning refers to Jacob supplanting Esau as recorded in the Hebrew Bible.” (Wikipedia)
Olavi Uusivirta - Tuhat vuotta sitten
Kuljet kuin kuningatar pitkin ryysyrantaa
Kysymättä tiedän sinä olet se joka vetten painon kantaa
Joka vetten painon kantaa
Juttelet kuin vanha mies, vaikka vasta syntyä taisit
Kysymättä tiedän Baskimaa on maa johon matkustaisit
On maa johon matkustaisit
Sanot sinne jonnekin
Puhallat savurenkaan
Äiti Teresan ja Hitlerin väliin meidät haudataan
Oliko heinäkuussa lunta ja vartiovuori hiljaa
Katseltiinko toisiamme kesä läpi sormien
Tuhat vuotta sitten istuttiinko laiturilla kolmeen
Mentiinkö lujaa eteenpäin vai lujaa paikoillaan
Nyt juhannusyönä sammakot kokkoon kaaressa hyppii
Sanomatta tiedän olet sellainen sinäkin jos nyt jäät
Olet sinäkin jos nyt jäät
Oliko heinäkuussa lunta, ja vartiovuori hiljaa
Katseltiinko toisiamme kesä läpi sormien
Tuhat vuotta sitten istuttiinko laiturilla kolmeen
Mentiinkö lujaa eteenpäin vai lujaa paikoillaan, paikoillaan
