Vetehen miehen mieli, sen rajalle silmäpuolen | S | fantasiaraapaleita

[Kelsier]

Ficin nimi: Vetehen miehen mieli, sen rajalle silmäpuolen
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Fantasiaraapaleita, taistelulajeja
Haasteet: Finikesän kaiken maailman tekstejä: viikko 9 Valo ja pimeys, Fantasiahaaste (hahmona maagikko), Orginaali10 #4

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

I (100 sanaa)

Minä synnyin toinen silmä sokeana ja toinen näkevänä. Koko elämäni on siksi ollut kapean keskitien kulkemista kirkkaan valon ja syvän pimeyden välillä. Maagikkomestarit eivät opettaneet minua mielellään, koska he arvelivat minun olevan altis kääntymään pimeään taikuuteen. Toisaalla eri mestarit pelkäsivät, että kulkisin tosipaikan tullen valoon. Taikauskoisia paskiaisia kaikki, ironista, vaikka itse sanonkin. Olen edelleen oppilasmaagikko, kukaan ei ollut innostunut saattamaan koulutustani loppuun tai pikemminkin  järjestämään seremoniaa, jossa maagikon arvonimi olisi minulle myönnetty. Kiertelen ympäriinsä, hankin rahaa satunnaisista töistä ja hion taitojani. Silmäni herättävät kiinnostusta. Joissakin kylissä minulle nauretaan ja minua pilkataan, kun toisissa säälitään vammapuolta. Nuo asiat eivät muuta mitään.

II (100 sanaa)

Olin taas kerran virittänyt harjoituslankani erään järven rannalle aivan veden rajaan. En harjoitellut paikoissa, joissa ei ollut vettä. Olin tietysti joutunut taistelemaan täysin kuivalla maalla, mutta siellä harjoittelu ei tuntunut minusta luontevalta. Syntyessäni valo ja pimeys olivat katkaisseet minut kahtia, joten taitojen kehittäminen märän ja kuivan rajalla tuntui vain oikealta. Olin kävelleskellyt nuorallani keskittyneenä jonkin aikaa kuin trapetsitaiteija, kun sille yhtäkkiä hypähti toinen henkilö. ”Siimapoikahan se tällä huojuu”, helähti ivallinen ääni. En tunnistanut sitä, mutta nostettuani katseen tunkeutujan kasvoihin minulla ei ollut epäilystäkään kuka se oli. En ollut tavannut aiemmin Tuhon maagikoihin kuuluvaa Mustaa Kissaa, mutta kuvaukset hänestä olivat osuvia.

III (100 sanaa)

Musta Kissa tanssi langallani varsin ketterästi. ”Taistele kanssani hieman. Olen niin tylsistynyt”, hän sanoi venytellen. Huomasin, että hän joutui käyttämään jonkin verran taikuuttaan pysyäkseen tasapainossa, kun taas minä käytin lähes pelkästään sisäistä voimaani. ”En kyllä haluaisi pudottaa sinua veteen Cassandra. Saat vielä kuoleman taudin”, veistelin. ”Vai ruetaan sitä tuttavallisksi”, hän lirkutti. ”Harmi, etten voi suoda samaa sinulle, sinulla kun on vain yksi nimi, Penrod.” Maagikot tapaavat saada tittelinmyöntämisseremoniassa ammattinimen, joten minulla ei tietenkään sellaista ollut. Kaikki maagikot myös tunsivat toisensa, jos eivät muuten niin maineelta. Cassandra oli voimiltaan keskitason maagikko, mutta taistelulajitaidot ja yleinen viettelevyys tekivät Mustasta Kissasta vaaraallisen vihollisen.

IV (100 sanaa)

Hän iski ensimmäisen lyönnin. Se oli tarkoitettu horjuttamaan tasapainoani, mutta väistin sen kevyesti. Nuora allamme oli alkanut värähtelemään iskun voimasta ja Cassandran täytyi selvästi keskittää yhä enemmän taikuudestaan oman tasapainonsa säilyttämiseen. Olin yllättynyt, sillä olin odottanut, että hänellä olisi enemmän sisäistä voimaa. ”Älähän nyt ystävä hyvä vielä putoa. Vastahan taistelu alkoi”, huudahdin. ”Minähän en häviä millekään yksisilmäiselle puolisokealle hylkiölle, joka ei tiedä kuuluuko kuulaaseen päivään vai synkkään yöhön”, hän totesi ponnistuksesta hampaitaan kiristellen. Potkaisin hänen olkapäätään kohti, mutta hän kyykyistyi ja onnistui kiikkumaan nuoralla vielä pari minuuttia ennen kuin tuiskahti veteen. ”Ainakin valitsit oman koulukuntasi puolen häviössäkin”, totesin hänelle tyynesti.

V (100 sanaa)

Olin jälleen yksin. Musta Kissa oli manannut minua lähtiessään, mutta ei hänenkään kunniantuntonsa sentään ollut antanut periksi kirota minua oikeasti. Tappioonsa piti tyytyä. Olin kyllästynyt lankaani sen päivän osalta ja nyt se vettyi omassa rauhassaan kosteudessa. Huokasin ja heittäydyin pitkäkseni katsellakseni taivaalle. Valo väikkyi harmaan pilvimassa takaa muistuttaen itsestään. Toinen silmäni näki vain tuttua mustaa yötä. Musta Kissa ja kaikki mestarini eivät ymmärtäneet, että minä ja taivaankansi olimme samanlaiset. Siksi tuo sininen avaruus hymyili minulle aina. Veriveljelleen, joka kanssa se jakoi sekä sokeuden että näkemisen lahjan. Olin vannonut valani mestarin sijasta veden pintaan heijastuvalle sinelle. Vetehen käy miehen mieli, puolisilmänkin.

[Sokerisiipi]

Kommenttikampanjasta heips!

Nämä olivatkin mielenkiintoisia fantasiarapsuja. Ihan piti ajatuksella lukea. Kuvailit aidosti ja hyvin sitä, kuinka kertoja ei kuulu oikein minnekään ja häntä kohdellaan säälivästi tai epäluuloisesti paikasta riippuen. Vaikka hän sitä hirveästi huutele, hän selvästi kärsii tästä. Mutta lopulta hän päättää omasta tahdostaan olla oman tiensä kulkija ja viimeisessä rapsussa hänellä selvästi on enemmän sisäistä rauhaa kuin ensimmäisessä raapaleessa. Se on kiva, mutta hienovarainen kehityksen kaari. Maagikkojen maailma tuntuu ikävän mustavalkoiselta ja kahtia jakautuneelta pimeyteen ja valoon, ja kertojan kaltaiset mutkikkaammat sielut eivät löydä helposti paikkaansa heidän joukostaan. Mustan Kissan kohtaaminen tuntui tuovan ja antavan kertojalle itsevarmuutta ja tunnustusta omista kyvyistä, mikä selvästi oli hänelle tarpeen. Pidin myös siitä, että kertoja tuntee itsensä ja tekee rohkeasti omia valintoja taikuutensa suhteen ja vannoo valansa taivaalle mestarin sijaan. Hän ei anna maailman nujertaa itseään erilaisuutensa vuoksi, ja se on aina kunnianarvoinen teko.

Kiitos näistä vanhan maailman fantasiapaloista, oli kiva pohdiskella!

[Avaruuspiraatti]

Kommenttiarpajaisista moikka!

Valitsin tämän tekstin, koska tämän nimi oli niin mielenkiintoinen! Se toi mulle ensin mieleen vetehiset, mutta tässä oltiin lopulta ihan muunlaisten fantasiaolentojen parissa. Tosi kivasti onnistuit minusta luomaan vahvan pohjan tälle fantasiamaailmalle vain viidellä lyhyellä raapaleella. Kerroit minusta kans tarpeeksi Penrodin hahmosta, ja maagikoista ja heidän tavoistaan, että ne herätti mielenkiinnon ja auttoi sukeltamaan maailmaan, mutta ilman, että mikään kohta olisi tuntunut liian puuduttavalta infodumpilta. Joskus on sellaisiakin raapaleita tullut vastaan, jotka on yksinomaan pelkkää infoa, joka ei lopulta oikein liity keskeisesti mitenkään tarinaan.

Ei ole helppoa ollut Penrodilla. Se on aina harmi, että yhteiskunnan (tai jonkin ihmisryhmän) molemmat puolet hylkivät sellaisen asian takia, jolle Penrod ei itse voi mitään. Silmät liittyvät luultavasti maagikkojen uskomuksiin tai taikuuteen, jota he käyttää, kun Penrodia pidetään vammansa takia arvaamattomana. Minusta on kiva, miten tuo Penrodin vahva sisäinen voima kuitenkin kielii siitä, että vastoinkäymisistä huolimatta Penrod ei ole katkeroitunut, vaan sen sijaan ottanut suunnakseen kehittää itseään ja rakentaa itselleen sellaisen elämän, jonka hän itse haluaa. Tuntuu myös, että hänellä on paljon itsehillintää ja pitkäjänteisyyttä. Cassandrasta kun sain kuvan, että hän on ehkä taitava taistelija, muttei ehkä lopulta harjoittele/toimi samanlaisella intensiteetillä kuin Penrod. Ehkä Cassandra nojaa liikaakin Mustan Kissan maineeseensa, kun taas Penrod on joutunut koko elämänsä taistelemaan ja luomaan pohjan omalle nimelleen. Penrod on tottunut, etteivät asiat tule hänelle helpolla, miksi hän onkin tuollaisissa taistelutilanteissa minusta hyvässä etulyöntiasemassa.

Summa summarum, tosi mielenkiintoisia ja kivoja raapaleita! Nämä maalasi ihan omanlaisensa mielenmaiseman hyvin vähällä kuvailulla. Tästä maailmasta saisi varmasti jotain piempääkin tarinaa kirjoitettua! Itse ainakin lukisin Penrodista mielelläni enemmän Kiitos!

ps. meinasin koko ajan kirjottaa Pendro xD

[sugared]

Otsikko veti mut puoleensa kiehtovuudellaan, ja itse teksti kyllä vielä ylitti odotukset! Todella huikea aloitus, joka kiskoi suoraan tekstin omanlaiseensa maailmaan. Voi kun toivon, että tälle olisi luvassa jatkoa, sillä tosi mielelläni kyllä lukisin lisää päähenkilöstä ja hänen maailmastaan! Tykkäsin todella paljon Penrodin kertojanäänestä, ja hän on päähenkilönä tosi mielenkiintoinen. 

Minä synnyin toinen silmä sokeana ja toinen näkevänä. Koko elämäni on siksi ollut kapean keskitien kulkemista kirkkaan valon ja syvän pimeyden välillä. Maagikkomestarit eivät opettaneet minua mielellään, koska he arvelivat minun olevan altis kääntymään pimeään taikuuteen. Toisaalla eri mestarit pelkäsivät, että kulkisin tosipaikan tullen valoon.

Tämä oli jotenkin viiltävän hieno tapa kuvata, miten Penrodilla ei ole paikkaa yhteisönsä maailmanjärjestyksessä. Yhtä lailla tekstistä välittyy se, miten hän on omaa sisintään (sisäistä voimaansa?) kuuntelemalla löytänyt sen oman paikkansa, ja vaikka se paikka onkin yksinäinen eikä välttämättä kivuton, hän pitää siitä kiinni.

Valo väikkyi harmaan pilvimassa takaa muistuttaen itsestään. Toinen silmäni näki vain tuttua mustaa yötä. Musta Kissa ja kaikki mestarini eivät ymmärtäneet, että minä ja taivaankansi olimme samanlaiset. Siksi tuo sininen avaruus hymyili minulle aina. Veriveljelleen, joka kanssa se jakoi sekä sokeuden että näkemisen lahjan. Olin vannonut valani mestarin sijasta veden pintaan heijastuvalle sinelle. Vetehen käy miehen mieli, puolisilmänkin.

Lopetus oli vähintään yhtä vaikuttavaa kuin aloituskin. Vaikka sanoinkin, että olisi upeaa lukea tästä lisää, ei tästä sarjasta jäänyt millään tapaa keskeneräinen olo. Kerroit viidessä raapaleessa väkevän ja kiehtovan tarinan.

Tykkäsin todella paljon tekstin kielestä, ja tässä oli muutenkin paljon sellaisia yksityiskohtia, jotka tekisi mieli nostaa tähän lemppareinani!

Syntyessäni valo ja pimeys olivat katkaisseet minut kahtia, joten taitojen kehittäminen märän ja kuivan rajalla tuntui vain oikealta.

”Harmi, etten voi suoda samaa sinulle, sinulla kun on vain yksi nimi, Penrod.”

Musta Kissa oli manannut minua lähtiessään, mutta ei hänenkään kunniantuntonsa sentään ollut antanut periksi kirota minua oikeasti.

Nämä nyt esimerkiksi jäivät mieleen kohokohtina!

Pakko sanoa, että tämän perusteella kadehdin sun mielikuvitusta. Niin rikkaan ja kiehtovan maailman henkilöineen onnistuit 500 sanalla luomaan. Kiitos paljon lukukokemuksesta!

[Kelsier]

Avaruuspiraatti: Ehkä parasta palautetta, mitä  voi saada on se, että joku toivoo lisää. Penrod on tosiaan ottanut suunnakseen kehittää itseään kärsivällisesti ja pitkäjänteisesti. Cassandra taas on ajoittain luistanut mielen harjoituksista. Kiitos ihanasta kommentistasi!

sugared: Pohdiskelin kyllä kirjoittaessani, mitä kaikkea muuta tässä maailmassa voisi olla. Ehkä palaan vielä sinne vielä joskus. Penrodin matka ei ole ollut kivuton. Ihanaa, kun sanotaan, että on rikas mielikuvitus. Kiitos!

[Rosmariini]

Hei ja onnea jo toistumiseen Kommenttikampanjan voitosta!

Silmäilin tätä tekstiä jo viime voittosi aikaan, mutta en valitettavasti ehtinyt kunnolla kommentoimaan. Nyt kuitenkin sain tämän viimein läpiluettua ja tykkäsin hurjasti!

Tässä tekstissä jo nimi veti minua kovasti puoleensa runollisuudellaan. Itse teksti ei pettänyt yhtään, vaan piti otteessaan alusta loppuun saakka. Vaikka tämä koostui vain viidestä raapaleesta, teos tuntui paljon pidemmältä ja syvemmältä, ehkä juuri siksi, koska olit antanut tekstin hengittää niin hyvin ja jättänyt niin paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Tähän tuntui kätkeytyvän tietyllä tapaa kokonainen taikauniversumi maagikkoineen, mestareineen ja heidän välisine hierarkioineen.

Penrod ja Musta Kissa näyttäytyivät kiintoisina hahmoina. Ensi kerralla tätä lukiessani ajattelin Mustan kissan olevan todella oikea musta kissa, vaikkakin puhuva sellainen, mutta nyt tarkemmin luettuani hän taitaakin olla vain ihminen, jolla on tuollainen nimi.   Penrodista puolestaan tuli minulle vahvasti mieleen Puoliksi paha-trilogian Nathan, joka on myös puoliksi "musta" ja "valkoinen" velho. Heidän luonteensa jäivät näitä ensivaikutelmia etäisemmiksi, mutta onnistuivat herättämään sen verran paljon mielenkiintoa, että lukisin heistä mieluusti lisääkin. Cassandran ja Pendorin naljailu oli luontevaa ja melko tuttavallistakin, ottaen huomioon heidän vasta tavanneen, mutta toisaalta se voi kertoa jotain maagikkojen välisestä tuttavuudesta.

Tämä oli tällaisenaan mielestäni todella toimiva teksti, vaikka ehkä noissa dialogikohdissa olisin kaivannut, että dialogi on erotettu erillisille riveille, koska tuolla lailla pitkään pötköön tullessaan oli välillä vaikea hahmottaa, kuka nyt puhui. Mielikuvituksellisuuden lisäksi minuun upposi tässä tosi paljon vertauskuviesi käyttö ja kielellinen taituruus. Nostan vielä loppuun esiin pari suosikkiani, koska nämä olivat tosi hienoja ja nokkelia:

Maagikkomestarit eivät opettaneet minua mielellään, koska he arvelivat minun olevan altis kääntymään pimeään taikuuteen. Toisaalla eri mestarit pelkäsivät, että kulkisin tosipaikan tullen valoon.

Syntyessäni valo ja pimeys olivat katkaisseet minut kahtia, joten taitojen kehittäminen märän ja kuivan rajalla tuntui vain oikealta.

Musta Kissa ja kaikki mestarini eivät ymmärtäneet, että minä ja taivaankansi olimme samanlaiset. Siksi tuo sininen avaruus hymyili minulle aina. Veriveljelleen, joka kanssa se jakoi sekä sokeuden että näkemisen lahjan. Olin vannonut valani mestarin sijasta veden pintaan heijastuvalle sinelle. Vetehen käy miehen mieli, puolisilmänkin.

Kiitos tästä, nautin tämän lukemisesta kovasti! <3

[Kelsier]

Rosmariini: Mustan Kissan syntymänimi on tosiaan Cassandra. Penrod puhuu ekassa raapaleessa seremoniasta, jossa olisi saanut maagikon arvon. Samassa seremoniassa hän olisi saanut myös maagikkonimen. Kaikki maagikot ovat maineeltaan toisilleen tuttuja. Umph, minä en tykännyt yhtään Puoliksi pahasta Nathan oli aika tympeä hahmo jotenkin. Ihana, että olit tykännyt ja kiitos paljon palautteesta!

[valokki]

Selailin originaalejasi läpi Kommenttikampanjan innoittamana, ja tämän nimi kiinnitti heti huomioni. Se on samaan aikaan kiehtova, mystinen ja poeettinen, ja siitä tulee hieman suomalainen muinaisuskokin mieleen. Nimessä vetoaa myös se, että lukijana tuntui, että se antaa kutkuttavasti hieman vinkkiä, mitä tässä on tulossa, mutta lopulta sitten paljastuikin, etten tästä lopulta ihan hirveästi osannut arvata ennalta.

Toistelen varmasti jo jonkin verran samaa, mitä aiemmat ovat jo sanoneet, mutta muhunkin teki suuren vaikutuksen, kuinka olet viidessä sadan sanan raapaleessa onnistunut luomaan kokonaisen maailman, josta sai raapaleittesi kautta tietää pieniä murusia, ja loput jäi taas lukijan oman mielikuvituksen varaan. Kuten Rosmariini tuossa edellä mainitsi, itsellenikin värittyi päähän kuva kokonaisesta omasta taikamaailmastaan maagikkoineen, heidän välisine hierarkioineen ja yhteiskunnallisine rakenteineen. Mielikuvaa ihan omasta universumistaan vahvistavat hienosti myös nimet, jotka kuulostavat ihan siltä, kuin olisivat jostain aivan toisesta maailmasta.

Penrodin asema vaikuttaa todella hankalalta yhteiskunnassa, jossa hän jää hylkiöksi kahden täysin vastakkaisen ääripään välille. Tuntuu, että molemmat puolet hieman jopa pelkäävätkin Penrodia ja sitä, ettei tämä ole niin ennustettavissa ja hallittavissa kuin ilmeisesti muut maagikot. Vaikka Penrod onkin ulkopuolinen ja muiden karttelema ja jopa halveksittu, vaikuttaa Penrod silti tuntevan omat voimansa ja olevan varma omista kyvyistään ja omasta polustaan. Kohdatessaan Mustan Kissan hän myöntää avoimesti tämän vahvuudet, muttei missään kohtaa epäile omia voimiaan tätä vastaan, vaikkei hän itse olekaan "virallinen" maagikko.

Lopuksi pitää vielä mainita, että pidin todella paljon tarinan rakenteesta. Alussa pääsi tutustumaan paremmin Penrodiin, tämän elämään sekä vääryyksiin, joita tämä joutuu kohtaamaan. Mustan Kissan kohtaaminen tuo taas esille, kuinka voimakas ja itsenäinen Penrod on ja kuinka varma hän omista voimistaan on, mikä näkyy todella hienosti myös vahvassa lopussa:

Olin vannonut valani mestarin sijasta veden pintaan heijastuvalle sinelle. Vetehen käy miehen mieli, puolisilmänkin.

Kiitos hurjan paljon näistä, nämä olivat todella kiehtovia ja hienosti kirjoitettuja ja saivat omankin mielikuvituksen kunnolla liikkeelle!

[Kelsier]

valokki: Penrod on sinällään täysin koulutettu maagikko, diplomi vain puuttuu niin sanoakseni. Eli meidän maailmassa maisteri, jonka gradu on vain jäänyt pikkuisen kesken. Kiva, että tykkäsit näistä lyhyistä pätkistä. Kiitos, kun kommentoit!