Otsikko: Minäkään en ole metelituulella
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Muumit
Ikäraja: Sallittu
Hahmot: Nuuskamuikkunen & Muumipeikko
Summary: Nuuskamuikkunen ei ole tänään metelituulella.
A/N: Osallistuu Parittomien viikkojen viihdykettä, ensimmäisen viikon haasteeseen (siitä otan finikesäpisteet).
Kirje. Menin jopa niin pitkälle, että värjäsin paperin pikakahvilla, oli kivaa😊
Tällä tekstillä haluan toivottaa myös hyvää kesää
Crystedille ja
Fredulle , jotka toivoivat juhannustaikatopicissa jotain Muumeista.
***
Minäkään en ole metelituulella“Nuuskamuikkunen!”
Taas se alkoi. Joka-ainoa kesä, joka-ainoa aamu. Paitsi silloin, kun Nuuskamuikkunen tappeli itsensä hereille ennen viittä ja häipyi kalaan Muumilaakson ulkopuolelle. Hän ei jaksanut tehdä sitä läheskään tarpeeksi usein säilyttääkseen mielenrauhansa.
Nuuskamuikkunen väänsi hymyn kasvoilleen, tarkisti pienestä taskupeilistä ilmeen autenttisuuden ja huokasi. Sai kelvata. Silmien alla roikkui kaksi mustaa säkkiä, mutta ehkä se oli vain hyvä, ne veisivät Muumipeikon ja muiden huomion pois hymyn kireistä reunoista.
“Huomenta”, hän pisti päänsä teltasta ulos. Se vielä puuttuisi, että joku ehtisi yrittää telttaan sisälle.
Nuuskamuikkusella oli iltakalastus taas venähtänyt, ja hän oli kömpinyt nukkumaan vasta lähempänä kahta aamulla. Teltta oli muutenkin kuin pommin jäljiltä, sukkia, käytettyjä alusvaatteita, matopurkki, muutama valikoitu näkinkenkä, pari tölkillistä keittoa, ja keskellä kaikkea kirje, joka oli pahasti rutussa.
Nuuskamuikkunen piti huolen, että astui aina telttaan tullessaan kirjeen päälle.
Hän oli saanut sen ollessaan etelässä. Itsepintainen kyyhkynen oli seurannut häntä päiväkausia, kunnes hän oli lopulta suostunut ottamaan sen kantaman paperinpalan vastaan.
Kirje oli isältä.
Se oli jo sinänsä ihme, niin kuin myös se, että kyyhky oli löytänyt Nuuskamuikkusen. Hän ei pitänyt siitä. Vapaus oli täydellistä ainoastaan silloin, kun kukaan ei tiennyt missä hän oli, eikä voinut tavoittaa häntä ellei hän itse halunnut niin.
Sen lisäksi, että se oli rikkonut hänen vapautensa, kirje oli ollut jokseenkin turha.
Terve, poika. Olen vaeltanut viime vuodet korkealla. Tänä vuonna olen kuitenkin laskeutunut viehättävään laaksoon, ja päättänyt asettua aloilleni erään kapinallisen Vilijonkan kanssa. Ainakin hetkeksi. Täällä on kaunista. Toivon, että poikkeat luonamme jollain matkoistasi. Pian meitä saattaa olla kahden sijaan kolme.
~IsäsiNuuskamuikkusta ei rehellisesti sanottuna kiinnostanut tippaakaan, oliko hänen isänsä aikeissa tehdä hänelle lisää pikkusisaruksia vai ei. Nykyistenkin kanssa he lähinnä teeskentelivät, etteivät olleet mitään sukua toisilleen. Ei hän halunnut olla kahlittuna mihinkään perheeseen vain siksi, että he sattuivat olemaan sukua.
Muumilaakson väki oli se perhe, jonka hän oli itselleen valinnut, ei mikään lauma kakaroita, joita hänen äitinsä ja isänsä tuntuivat nykyään tehtailevan jatkuvasti, kumpikin omalla tahollaan.
“Mikä sinua vaivaa tänään?” Muumipeikko kallisti päätään kysyvästi, ja Nuuskamuikkunen pakottautui palaamaan nykyhetkeen. Mörön kiitos Muumipeikko näytti olevan tänään liikkeellä yksin.
“Näytät jotenkin synkältä”, Muumipeikko jatkoi.
Hitto, hänen harjoiteltu hymynsä oli sittenkin pettänyt.
Nuuskamuikkunen huokasi, ja vaikka hänen paha tuulensa ei ollut hävinnyt mihinkään, hän ei enää tuntenut halua kohdistaa sitä Muumipeikkoon.
“Nukuin huonosti. Missä muut ovat?”
“Tänään minusta tuntui, että olen mieluummin sinun kanssasi kahdestaan”, Muumipeikko hymyili vähän, ja Nuuskamuikkusen oli suorastaan pakko vastata ujoon hymyyn.
“Mukavaa, minäkään en ole tänään metelituulella.”
He vilkaisivat toisiaan katseella, joka kertoi, että kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli, ja Nuuskamuikkusen paha tuuli hälveni hiukan lisää.
“Onko jotain erityistä, mitä haluaisit tehdä?” hän kysäisi Muumipeikolta, jonka katse harhaili Yksinäisten vuorten suuntaan.
“Voidaanko mennä meidän puulle?” Muumipeikko kohotti eväskoria, jonka Nuuskamuikkunen huomasi vasta nyt.
“Ajattelin, että siellä saamme ihan varmasti olla rauhassa.”
Nuuskamuikkunen kiskaisi kengät jalkaansa ja nappasi hatun päähänsä teltannurkasta. Paha tuuli liukeni hiljalleen hämmennyksen ja kiitollisuuden tieltä. Miten Muumipeikko oli osannut juuri tänään tulla yksin ja sanoa juuri ne asiat, jotka Nuuskamuikkusen oli saatava kuulla?
“Mennään.”
He kävelivät polkua pitkin vierekkäin, välillä hiljaisuudessa, välillä jompikumpi huomasi oravan tai linnun tai kauniin kukan, jonka osoitti toiselle.
Aurinko paistoi metsän puiden lomasta ja loi vaihtuvia kuvioita Nuuskamuikkusen hattuun ja Muumipeikon nenälle.
Heidän puunsa oli syrjäisen niityn laidalla, se oli sisältä ontto, ja sen toiselta puolelta paikkaa suojasi kallionkieleke.
He olivat löytäneet puun kerran ollessaan kaksin retkellä ja sateen yllättäessä.
Nyt taivaalla ajelehti vain muutama poutapilvi, mutta puun ontto sisus oli myös oiva suoja helteeltä, joka oli selvästi nousemassa.
Muumipeikko kaivoi korista retkihuovan ja levitti sen puun juurelle niin, että osa huovasta meni myös puussa olevan luolamaisen aukon sisään. Hän laittoi eväskorin puun sisään
(“Ettevät omenat ja juusto ala hikoilla”), ja heittäytyi selälleen huovalle.
Nuuskamuikkunen seurasi esimerkkiä ja kaivoi huuliharppunsa esiin.
“Haluatko kuulla iloisen vai surullisen sävelmän?” hän puhalsi harppuun tarttuneen ruohonkorren pois ja putsasi esineen hihaansa.
Muumipeikko kohautti olkiaan ja katsoi Nuuskamuikkusta lempeillä, sinisillä silmillään.
“Tänään minä haluan kuulla sellaisen, jollaisen sinä haluat soittaa.”
Nuuskamuikkunen hätkähti hieman ja tunsi punaisen häivähdyksen lehahtavan poskilleen. Mistä päin tänään oikein tuuli? Hän joutui pohtimaan hetken, mitä moiseen saattoi vastata.
“Minusta tuntuu, että soitan sellaisen, joka kertoo… kiitollisuudesta. Sävelmä on vasta syntymässä, joten olethan ihan hiljaa ja annat sen äänelle kaiken sen tarvitseman ajan.”
Muumipeikko nyökkäsi ja sulki silmänsä selvästi keskittyäkseen kokonaan kuuntelemiseen.
Nuuskamuikkunen katseli ystäväänsä hetken ja alkoi sitten soittaa.
Sirkat sirittivät ja lempeä tuulenviri hyväili kaksikon kasvoja ja taivutti niittyleinikkejä.
Musiikki kipusi mollista duuriin aivan samalla tavalla kuin Nuuskamuikkusen päivä oli pikkuhiljaa muuttunut.
Satakieli lensi niityn yli tuoden oman lisänsä Nuuskamuikkusen musiikkiin.
Kappaleen loppuun jäi herkkä sävel, kuin kuiskauksena kaikki sellaiset asiat, joita Nuuskamuikkunen ei osannut ääneen ystävälleen sanoa.
Muumipeikko oli pitkään hiljaa vielä musiikin loputtuakin. Kun tämä sitten lopulta avasi silmänsä, Nuuskamuikkunen näki niissä sellaista säihkyvää iloa, jota ei ollut usein nähnyt.
Aivan kuin Muumipeikko olisi antanut sanattoman vastauksensa viimeiseen säveleen.
Tuntui, että he olivat molemmat tänään kiitollisia toisistaan.
“Syödäänkö?” Muumipeikko ojensi eväskoria, ja Nuuskamuikkunen otti tarjotun omenan.
“Kiitos.”
***
