Kaiken huumassa | K11 | ficletsarja Sam Smithin The Thrill Of It All -albumin kappaleista | 14/14 | epilogi 22.11.

[Kelsier]

Ficin nimi: Kaiken huumassa
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: K11 (osassa S)
Tyylilaji/Genre: draama
Haasteet: Finikesän kaiken maailman tekstejä viikko 7 Kartat ja reitit, Orginaali10#4 (prologi kuuluu haasteisiin. tuleviin osiin tulee omat haastehuomautukset)

A/N: Katsotaan kuinka ficletsarjan kirjoittaminen minulta onnistuu. En ole vielä kirjoittanut sarjaa kokonaan, mutta alustavat suunnitelmat kaikista luvuista on tehty. Otsikossa mainitut 14 lukua sisältävät prologin ja epilogin eli numeroituja lukuja tulee vain kaksitoista. Jokainen ficlet on saanut inspiraatiota yhdestä The Thrill Of It All -levyn biisistä, mutta inspis voi olla mitä vain kirjaimellisesta hyvin nimelliseen, en rajoita itseäni tämän suhteen. Kehystarinan on tarkoitus liittää luvut toisiinsa eli niihin ei näillä näkymin tule yhtenäistä juonta.
Prologin inspis kappaleena on Palace (kuuntele)

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Prologi: Mielenpalatsi

Muistan yhä kuinka istumme luokkahuoneessa silmät kiinni ja kuulemme askeleet, kun mestari kävelee ympäriinsä pulpettien välissä. Silmiäni särkee, koska painan luomia yhteen niin lujaa. Harjoittelimme luomaan mielenpalatsia Iliaan avulla. Se on alkeisharjoitus, sillä lähes kuka tahansa voi oppia eepoksesta pitkiä pätkiä ulkoa. Itseasiassa me – minä ja oppilastoverini – olimme tehneet juuri niin. Yritän rakentaa huonetta toiselle laululle, kun mestari tökkää minua olkapäähän ja yritelmäni murentuu palasiksi. Vetäydyn irti muistostani, jossa oppitunti jatkuu ikuisesti.

Opin myöhemmin hyvin taitavaksi mielenpalatsin rakentajaksi. Se on kuin piirtäisi karttaa. Huoneessa olevat tavarat vastaavat maaston muotoja, huoneet taas kyliä ja kaupunkeja, huoneryppäät läänejä. Nyt, kun olen paossa ja piilossa ullakolla, josta näkee ulos vain viiruisesta ikkunasta, minulla on ollut aikaa ratsata elämäni aikana luomiani huoneita. Nuo pikkupoikana Iliaalle tehdyt huoneetkin ovat vielä olemassa, mutta ne ovat pölyisessä kellarissa enkä mielelläni mene sinne yskimään. Päässäni on olemassa suuren suuri kartta, jossa näkyvät kaikki mahdolliset reitit, joita palatsissani voi kulkea.
 
En ole koskaan ymmärtänyt muiden taikurien halua briljeerata sillä, että heidän mielenpalatsissaan on lukemattomia salakäytäviä ja –ovia. Mestari kehotti meitä aina yksinkertaisuuteen. Toverini Thomas tapasi lukea seikkailukirjoja ja yritti siksi tunkea mahdollisuuksia juonille myös muistiinsa. Mestari antoi hänelle ympäri korvia ja sanoi meille muille, että muistin tehtävä on muistaa eikä olla mikään jännitysnäytelmä. Sieltä löytyvät asiat ovat itsessään tarpeeksi dramaattisia.

Kuljeskelen mieleni käytävillä kartta kädessä miettien minne menisin tänään. Todellisessa maailmassa sataa, pisarat ropisevat kattoon. Selkeällä säällä näen ikkunasta läheisen supermarketin kyltit. Vielä muutama kuukausi sitten kävin siellä itse, nyt en uskalla enää. Ystävällinen piilottelijani hoitaa ostosten teon puolestani. Pohdin hajamielisesti mihin huoneeseen olenkaan tallettanut kaupan tervehtijään liittyvät muistot. Reitti muotoutuu hitaasti kuvitellulle karttapaperille.

Haluat ehkä tietää miksi vietän vuorokauteni tomuisella ullakolla, josta en enää uskalla tulla pois. Taikuri, joka tietää liikaa ei ole suosittu ja taivas tietää, että minä tiedän – muistan – aivan liikaa. Tuntuu kuin olisi vain silmänräpäys siitä, kun mielenpalatsiani ylistettiin, sille annettiin aplodeja ja minä esittelin sitä kuin mitäkin näyttelyeläintä. Kaikki se hybris koitui kohtalokseni, kun minut leimattiin petturiksi taikurien joukossa. Entiset ystäväni kääntyivät minua vastaan ja kun minut väistämättä löydetään aiemmin selkääni taputelleet luihut katkaisevat kaulani.

Koska tulevaisuuteni on synkkä, haluan jäljellä olevat päiväni muistella miellyttäviä asioita. Niitä kohtaamisia, joista olen oppinut todellisuudessa eniten. Tosin moni varmaan kutsuisi näitä kohtaamisia pikemminkin vakoiluksi, sillä harva talletettujen muistojeni henkilö tietää minun olleen läsnä. Olen yhtä taitava muuttumaan näkymättömäksi kuin rakentamaan mielenpalatsia. Se on toinen erityistaitoni taikurina. Ilmana oleminen on vaikeaa ja siinä kadottaa helposti sielunsa kartan ja reitin takaisin ruumiiseensa.

Mestari oli oikeassa siinä, että mielenpalatsi on itsessään, siellä säilytettävien muistojen kanssa, tarpeeksi vaikuttava. Monet mieleeni säilötyt asiat ovat satuttaneet minua ja muita enemmän kuin voin kuvitella. Toivon kuitenkin, että näistä, joita nyt jaan olisi opetuksesksi – ja jos ei ole niin ainakin pimeän illan viihdykkeeksi.

[Kelsier]

Ficin nimi: 1. luku: Hyvästien hyvä puoli
Ikäraja: S
Inspiskappale: Too Good At Goodbyes (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 #4

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


1. Hyvästien hyvä puoli


Sunny Side Up –markettien palveluprosessi alkaa siitä, kun asiakas astuu sisään ja päättyy, kun hän ajaa tyytyväisenä pois parkkipaikalta. Koulutusmateriaali vakuutti meille, että prosessin osana oleminen on mahtavaa. Tietenkään sei ei maininnut, että tervehtijä-hyvästelijän pitää olla hymyilevänä ovella kello kahdeksan aamulla, vaikka sataisi pikku-ukkoja. Joka tapauksessa kaverit kannustivat minua hakemaan tätä työtä. ´Sä olet pro, mitä tulee hyvästelemiseen´, ne sanoivat. No, minä olen, mitä sitä kieltämään. Hyvästeissä on tasan yksi hyvä puoli ja se on, etää itse sanot ne. Paskaa sataa niskaan enemmän tai vähemmän, jos joku muu ehtii ennen sinua. Pahinta on jättää hyvästi roikkumaan, jolloin kukaan ei pääse eteenpäin.

Siispä minä seison marketin eteisaulassa rinnassani nimilappu, jossa lukee ”Hei, minä olen Tim” ja päälläni Sunny Side Upin vaaleansininen t-paita, jota koristaa ylisuuri aurinkologo. Kasvoillani on geneerinen viehättävä hymy, jota likkeessämme asioivat vanhat rouvat rakastavat. Lähin pomoni saa kuulemma runsaasti hyvää palautetta minusta juuri näiltä leideiltä. Ehdin työni ohessa pohtia paljon kaikenlaista. Se, että osaa sanoa hei sisääntulijoille ja näkemiin ulosmenijöille, ei katsokaas vaadi valtavasti aivokapasiteettia. Elämäni hyvästit ovat kovettaneet minua. Sen tähden jotkut kutsuvat minua ”siksi tyypiksi, joka jättää”. Nuo suunpieksäjät vain tapaavan unohtaa, etten minä ole mikään sängystä sänkyyn hyppivä pettäjä, vaikka se taka-ajatus heidän äänenpainoissaan onkin.

En ole koskaan parisuhteessa ollessa maannut muun kuin sen parisuhteen toisen osapuolen kanssa. Kerran kyllä sinkkuna harrastin seksiä tytön kanssa, jolla oli poika ystävä, mutta sen asian selvitä sitten Jumalan kanssa viimeisellä tuomiolla, jos sellaista tulee ja jos ei tule niin jääpähän helkkarin mielenkiintoinen keskustelu käymättä. Joka tapauksessa mutsin jouduin hyvätelemään seitsemän vuotiaana, kun se meni uusiin naimisiin. Hyvä, jos se muistaa nykyään syntymäpäiväkortin lähettää, uusi perhe on paljon minua kiinnostavampi. Vaikka kävin pienenä säännöllisesti äidin luona niin tiesi jo silloin olevani kakkossijalla. Vaikka sain joululahjoja ja minut otettiin mukaan matkoille, se tehtiin siksi, että niin oli tasa-arvoista tehd’, ei siksi, että minua olisi rakastettu tai mukaan haluttu. Se oli nuorelle pojalle kova paikka, jota isä yritti parhaansa mukaan pehmittää.

Toiset minut kai lopullisesti kovettaneet hyvästit jätti Lynne, ensimmäinen rakkauteni, joka eräänä kauniina päivänä vain kylmästi ilmoitti, että tämä päättyy nyt tähän. Itkin silloin kaikki kyyneleeni Lynnen edessä ja rukoilin, että se jäisi. Nykyään, kun hyvästelen minulta ei heru nyyhkytyksiä. Toisaalta en toivo, että vastapuoleltakaan niitä valuu. Olen tullut siihen tulokseen, että minun suustani tuleva hyvästi voi olla kaikkea muuta, mutta ilkeä se ei koskaan ole. Katselen rakastuneen näköistä nuorta paria, joka kävelee ostoskasseineen ohitseni ulos ja jopa heilautan heille kättäni.

Heidän perässään maleksii omine tavaroineen se outo pitkä ja laiha miekkonen, joka alkoi käymään säännöllisesti puoli vuotta sitten. Hänen vaatteensa ovat jotenkin vanhanaikaiset ja toivotankin hänelle aina hyvää vointia hyvästien sijaan. Hän hymyilee minulle joka kerta.

[Kelsier]

Ficin nimi: 2. luku: Kolme pientä sanaa
Ikäraja: S
Inspiskappale: Say It First (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 #4, Finikesän Kaiken maailman tekstejä viikko 10 Keskeneräisyys ja valmiiksisaattaminen

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


2. luku: Kolme pientä sanaa


Tapasin Jamesin odottaessani parasta ystävääni Lisaa tutun ostoskeskuksen kulmilla. Hän rullalautaili joidenkin omien kavereidensa kanssa. Koko porukka oli hyvän päivän tuttujani, mutta he eivät juurikaan kiinnostaneet minua silloin. James tuli kuitenkin luokseni ja kysyi flirttailevasti mikä kauniin tytön nimi on. Muistan tuhahtaneeni, että kyllä hänen pitäisi se tietää, olimmehan me tavanneet ennenkin. James valitteli, että oli tyhmä kun oli mennyt unohtamaan, joskin hänen itsevarma hymynsä söi jonkin verran sanojen uskottavuutta. Hän seisoi edessäni hikisenä ja komeana ja oli taatusti aiemminkin yrittänyt iskeä tyttöä samalla tavalla. No, joka tapauksessa hän pyysi minua treffeille tivoliin, minä suostuin syystä tai toisesta ja noiden treffien jälkeen me aloimme seurustella.

Nora on varovainen kunnon tyttö. Sellainen tyttöystävä, jonka jokaiset vanhemmat toivovat poikansa jonakin päivänä tuovan kotiin. Minä taas olen muiden mielestä kapinallinen paskapää. Paskapää kyllä, mutta itse en koskaan ole ajatellut kapinoivani, minä vain olen holtiton perusluonteeltani. Jos juon itseni känniin se tarkoittaa, että halusin testata tuleeko alkoholista X samanlainen känni kuin alkoholista Y pikemmin kuin että näyttäisin yhteiskunnalle keskisormea. Nora kutsuu kokeitani taliaivoisiksi. Ehkä kunnollinen perhe olisikin saanut minut ruotuun, mutta hippihenkiset vanhempani lähinnä ruokkivat ylimielisyyttäni kaikella kasvatuksellansa. Ihastuin Noraan siksi, ettei hän heti ensimmäisenä iltana sanonut rakastan sinua kuten monet muut deittini aiemmin.

On aurinkoista ja puistossa on alkukevään vilpoisuudesta huolimatta aika paljon ihmisiä. Nora ja James istuvat yhdellä penkillä niin, että ruohokenttä jää heidän selkiensä taakse.

”Haluatko palan?” James kysyy heilutellen suklaapatukkaansa.

Se on lakritsanmakuinen ja hänen vanhempansa ovat ostaneet sen jostain ekokaupastaan.

”En tajua miten voit syödä noita. Ne maistuvat hirveille”, Nora tuhahtaa.

James kietaisee kätensä rennosti hänen ympärilleen. ”Kultaseni, nämä ovat luomutuotteita. Tiedäthän sinä ilmastonmuutoksesta? Minä autan pelastamaan maailmaa.”

Nora tökkää poikakaveriaan kylkeen. ”Et sinä mistään sellaisesta välitä. Jos välittäisit, popsisit porkkanoita etkä suklaata.”

James yrittää näyttää loukkaantuneelta, mutta kasvot sulavat väkisin ilkikuriseen hymyyn.

James toi Noran tänne tietystä syystä. Hän haluaisi sanoa tytölle rakastavansa tätä. Hänestä tuntuu, että he ovat itse asiassa kierrelleet asiaa jo hyvän aikaa ja miettineet kumpi sanoisen nuo kolme pientä sanaa ensin, mutta silti häntä pelottaa. Keskeneräisyys ei sovi hänen luonteelleen silloin, kun hän on jotain päättänyt. Entä jos Nora torjuukin hänet? Jos hän ajatteleekin olevansa liian nuori sanomaan mitään ´tykkään susta niin että halkeen´ –tapaista vakavampaa. Hänen ei pitäisi hermoilla turhaan, koska Nora ei satuttaisi häntä tarkoituksella. Ja silti hänen kämmenensä hikoavat ja hän yrittää peittää epävarmuutensa ylimielisyyteen ja virnuiluun. Mistä hän on edes oppinut, että rakkauden tunnustaminen on niin vakava asia. Ei ainakaan kotoa, jossa äidin ja isän motto on make love, not war, tell all you love them (he ovat tehneet oman lisäyksen vanhaan hippisloganiin).

Nora arvaa, että James haluaa jotakin enemmän kuin treffit puistossa. Pojan itsevarmaan julkisivuun hiipii hiusmurtumia. Nora on tuntenut tilanteen luissaan jo kauan. Hän haluaa sanoa minä sinua vain. Eipä olisi kyllä ensitapaamisella uskonut. Jälkeen päin ajateltuna hän oli lähtenyt toisille treffeillekin vain turhamaisuudesta, niin komean ihmisen käsipuolessa kelpasi kuljeskella toiseenkin kertaan. Mutta nyt hän on rakastunut ja valmis sanomaan sen. Hänelle vain kosintaan vastattu kyllä ja alttarilla sanottu tahdon ovat voimakkaampia rakkauden ilmauksia. Hän tökkää ajatuksiinsa vaipunutta Jamesiä uudestaan, jotta poika katsoisi häntä silmiin.

Taivaalle on kerääntynyt pilviä ja näyttää siltä, että keväinen kuuro yllättää pian puistossa olijat. Nora ja James katsovat toisiaan, sitten he sanovat yhteen ääneen:

”Minä rakastan sinua.”

Viereisellä penkillä istuva mies hymyilee ja avaa sateenvarjonsa.

[Kelsier]

Ficin nimi: 3.luku: Viimeinen laulu
Ikäraja: S
Inspiskappale: One Last Song (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 4#

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


3. luku: Viimeinen laulu


Tim Mahon selaili aamulehteä. Kadonnut 21-vuotias Jason Dawson. 180 cm pitkä... ymmh, hän ohitti muut tuntomerkit silmäillen. Viimeinen havainto Central-asemalla...., jälleen hän ohitti harhaillen tarkemman ajankohdan. Hänen vaimonsa Marlene oli juuri istuutunut häntä vastapäätä. Naisen pitkä tukka oli valtoimenaan avoimena niin kuin se tapasi olla aina sunnuntaiaamuisin. Jotakin oli jäljellä entisistä hippiajoista. Tim huokasi. Viime aikoina hän ja Marlene olivat riidelleet paljon. Keskiluokkaisuus oli tunkenut kärhensä kaikkiin heidän elämänalueisiinsa ja se rassasi parisuhdetta, joka perustui 60-luvun vapaaseen rakkauteen. Marlene voiteli paahtoleipäänsä yrmeänä, mikä ei lainkaan sopinut yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.

”Mitä sinä tuijotat, Tim?” hän äyskäisi ärtyneesti.

”Näytät kauniilta, pupu. Sitä minä vain.”

Marlene kohautti harteitaan niin, että kiharapilvi pöllähti. ”En ole tänään puputtelu tuulella. Anna minulle alku siitä lehdestä, kun näytät sen jo lukeneen.”

Tim ojensi päivän otsikot ja taloussivut, jonka jälkeen aamiainen jatkui ikävän hiljaisuuden merkeissä. Miten me tähän päädyimme, hän pohti itsekseen. Marlene oli villimpi kuin minä. Isä vastusti avioliittoamme kivenkovaa, mutta on nykyään varmaan tyytyväisempi miniäänsä kuin minä vaimooni, ironista sinänsä. Tim nousi pöydästä ja kantoi astiansa tiskialtaaseen. Hän huuhteli kuppinsa ja lautasensa ja laittoi ne sitten pesukoneeseen. Marlene jäi lukemaan lehteä ja kun Tim ohitti hänet mennäkseen kylpyhuoneeseen, hän huomasi naisen hartioiden rentoutuneen ja tämän jopa nauttivan aamiaisestaan.

Marlene oli tyytyväinen, kun hänen miehensä poistui keittiöstä. Hän ei halunnut tapella tänäänkin jostain mitätättömästä asiasta. Hän piti hiuksiaan auki sunnuntaisin ja silloin tällöin muulloinkin ja siinä oli hänelle hippeyttä ihan tarpeeksi. Marlene arveli Timin ajattelevan sisimmässään, että hän oli hylännyt rakkauden aatteen, mutta se ei ollut totta. Ei asioita vain voinut toteuttaa enää hurjastelle kuten 60-luvulla.

Olihan se ollut hauskaa, mutta nykyään muistoissa oli sitruunankatkera sivumaku. Hän oli rakastanut Timiä kovasti ja rakasti vieläkin, mutta mies oli jumahtanut lapsellisiin ja yli-idealistisiin osiin hippiaatetta. Marlenea harmitti, että he olivat kasvattaneet poikansa aivan liian vapaasti. Oikeastaan koko hänen avioliittonsa tympäisi häntä tällä hetkellä pahanpäiväisesti. Hän kuuli kuinka Tim meni olohuoneeseen ja asettui sohvalle. Ainakin hän sai olla lopun aamiaista rauhassa omissa oloissaan.

Maanantai-ilta oli jo tummunut, kun Marlene palasi töistä kotiin. Hän oli ylpeä paikastaan keskisuuren firman johtoportaassa, vaikka työpäivät venyivätkin usein pitkiksi. Tim oli ehkä jo tullut myös ja heidän olisi lämmitettävä eilisiä tähteitä. Marlene avasi oven ja hänen nenäänsä lehahti saman tien maukas tuoksu. Hän oli tästä hieman ihmeissään, mutta riisui kuitenkin ensin takkinsa ja kenkänsä ja meni sitten salkkuinen keittiöön. Tim ei ollut kotona, mutta sammutetussa uunissa odotti pata selkeästi jälkilämmöissä.

Pöydällä oli lappu, jossa luki: Kulta, syö tästä ja ota itsellesi huomiseksi evääksi mukaan. James on ruokittu. Minun oli lähdettävä iltakeilkalle. Rakkaudella, Tim XOXO PS. Kuuntele ennen nukkumaan menoa soittimessa olevan levyn ensimmäinen kappale.

Marlene oli yhä enemmän kummissaan. Tim ei yleensä järjestänyt näin positiivisia yllätyksiä, pikemminkin päinvastoin. Hän otti padan uunista ja asettui syömään pöydän ääreen kauhottuaan ensin aimo annoksen lautaselleen. Lopetettuaan hän saattoi panna astiat suoraan koneeseen, joka oli näköjään tyhjennetty. Hän täytti eväsrasiansa ja siirsi lopun muhennoksen pienempään kippoon. Marlene meni suihkuun ja asettui sitten pyyhe päässä sohvalle katsomaan muutaman jakson Netflix-suosikkejaan. Tim ei ollut tullut kotiin vielä silloinkaan, kun hän sammutti television ja alkoi käydä yöpuulle. Silloin hän muisti miehensä kirjoittaman lapun. Hän painoi makuuhuoneen cd-soittimen päälle ja törkkäsi playtä. Tumma ja rouhea naisääni täytti pian huoneen. Lady Day, Marlene ajatteli, sama kappale, jonka kuuluessa kosit minua senkin liero. Ehkä meidän liittomme jatkuu vielä hetken Tim, hän pohti juuri ennen nukahtamistaan, et sinä vielä ole menetetty tapaus.

[Kelsier]

Ficin nimi: 4.luku: Tekee lähdöstäni (paljon helpompaa)
Ikäraja: S
Inspiskappale: Midnight Train (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 4#

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


4. luku: Tekee lähdöstäni (paljon helpompaa)


Jason tarkasteli asemalla kulkevia ihmisiä. Virta velloi tähän aikaan lähinnä norona, vaikka vilkastuisi kaiketi keskiyönjunan saapuessa. Hän käänsi selkänsä asemalle ja harppoi ratapihalle. Hän taiteili raiteilla pysäköityjen junien välissä. Hän oli aina pitänyt ratapihoista. Sellaiselle hän oli jo pienenä paennut, kun kodin ilmapiiri oli ahdistanut häntä. Nyt kodin ilmasto oli jo monta vuotta ollut suotuisa kiitos paikan vaihdoksen ja äidin uuden miehen. Jason ei vain ollut onnistunut karistamaan isänsä haamua omilta harteiltaan. He olivat luonteeltaan samanlaisia, joskin isän epävakautta oli lisännyt huomattavasti ajoittainen hillitön juopottelu.

Jason sylkäisi ruohotupsuun, joka sitkeästi kasvoi raidepuiden läpi. Yhden tavaravaunun sivuovi oli auki ja hän hyppäsi istumaan lattian reunalle niin, että jalat jäivät roikkumaan ulos. Hän olisi voinut vannoa nähneensä silmäkulmastaan vilauksen nukkuvasta kulkurista vaunun sisällä, mutta todellisuudessa siellä ei ollut ketään. No, mitäpä hän siitä oikeastaan välitti. Jason kaipasi jatkuvaa liikettä, hänen sielunsa oli rauhaton. Erilaista epävakautta kuin isällä, hän ajatteli, turvallisempaa, mutta epävakautta yhtä kaikki. Järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen heidän perheensä onnellisesta ja seesteisestä elämästä. Ei hän tietysti ollut onneton ja epätyytyväinenkään, mutta halusi jotakin muuta. Ja se oli hänen omastakin mielestään helvetin kiittämätöntä.

Nyt minä karkaan sanomatta mitään, jättäen vain lapun, jossa lupaan ilmoittaa aika ajoin olevani elossa ja käsken olemaan etsimättä itseäni, hän ajatteli katkerasti. Jason oli ratapihan syrjäisimmässä osassa, siellä missä tavarajunia lastattiin ja seuraavat tavarajunat lähtisivät vasta aamuvarhaisella. Työmiehet tulisivat neljän paikkeilla, siis vasta useiden tuntien kuluttua. Jasonia nauratti, sillä ratapihan peränurkassa hänellä oli turvallinen olo, olisi ollut vaikka työntekijät olisivat olleet paikalla. Hänellä oli selkeästi romanttisia mielikuvia junien lähdöistä. Hän ajatteli sotilaita, joille heidän morsiammensa vilkuttelivat nenäliinoillaan. Ellie ei olisi hyvästelemässä häntä ja tytön vanhemmat varmaankin onnittelisivat häntä siitä, että hän oli tehnyt Jasonin kanssa bänät kaksi kuukautta sitten. Se oli kyllä ollut sopuisa ero ja he olivat Ellien kanssa edelleen ystäviä. Nyt Ellie suuttuisi hänelle pahanpäiväisesti muiden lailla.

Jason heittäytyi pitkäkseen vaunun lattialle ja laittoi kädet niskan taakse tyynyksi. Hän tunsi kuinka tikut pistelivät häntä käsiin, mutta puu tuntui myös vaatteiden läpi. Hän huokasi ja sulki silmänsä. Lipunmyyjätyttö oli jutellu hänelle kaikenlaista, kysellyt mitä kuuluu ja miten menee. Jason oli vastaillut jotain puolivillaista, vaikka todellisuudessa tyttö oli antanut hänelle itsetuntobuustia matkaa varten. Hän ei tiennyt miksi oli edes alunperin mennyt ostamaan lipun ihmiseltä, kun sen olisi saanut automaatistakin. Kaipa tyttö oli ollut innoissaan, kun kerrankin palveltavana ei ollut joku huonokuuloinen vanhus, jolle kaikki piti toistaa kymmeneen kertaan.

Kello läheni puolta kahtatoista. Jason liukui kyykylleen maahan ja alkoi tarkastaa reppuaan vielä kerran. Vaihtovaatteita, rahaa eri taskuihin piilotettuna, pankkikortti vielä eri paikkaan piilotettuna, hammasharja ja pyyhe. Hänellä oli mukanaan kännykkänsä, johon hän oli käynyt ostamassa pre-paid –liittymän. Vanhan sim-korttinsa hän oli jättänyt kirjelappusen oheen keittiön pöydälle. Hänen maallinen omaisuutensa oli nyt tässä, mikä oli oikeastaan aika helpottavaa. Hän suuntasi takaisin kohti asemahallia ja toivoi hartaasti, ettei törmäisi siellä keneenkään tuttuun. Hän oli päättänyt häipyä. Ehkä se oli itsekästä ja nuoren miehen typerä päähänpisto. Ehkä hän tekisi kaikille palveluksen.

Jason ei tiennyt vastauksia pohdinnoilleen vielä silloinkaan, kun nousi keskiyönjunan vaunuun numero kolme. Hän ei vilkaissutkaan taakseen, kun juna karisti hänen entisen kotikaupunkin

[Kelsier]

Ficin nimi: 5.luku: Kaipauksen polte
Ikäraja: K11
Varoitukset: Yliannostus, mainintoja huumeista
Inspiskappale: Burning (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 4#

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


5. luku: Kaipauksen polte


Ellielle toukokuun yhdeksättätoista päivää ei ollut olemassa. Tai tietenkin se oli olemassa ja hänen oli kaikki nämä vuodet täytynyt mennä kouluun tai töihin tai jonnekin myös sinä päivänä kuten muinakin vastaavina. Nyt hän oli hautausmaalla ja tuijotti hautakiveä, joka kuului hänen veljelleen. Kuusi vuotta sitten juuri yhdeksästoista toukokuuta hän oli löytänyt Jessen elottomana huoneestaan ja soittanut ambulanssin. Vaste oli ollut nopea, vaikka hänestä jokainen sekunti oli tuntunut ikuisuudelta. Hän oli yrittänyt hätäkeskuspäivystäjän ohjeiden mukaan elvyttää veljeään. Ensihoitajat olivat melkein heti tultuaan todenneet, ettei mitään ollut enää tehtävissä ja että Elliekään ei olisi voinut tehdä mitään. Jesse oli ollut enää hyvin ohuella säikeellä elämässä kiinni, kun pikkusisko oli löytänyt hänet.

Äiti ja isä olivat kiiruhtaneet kotiin, jossa heitä oli kohdannut kaksi shokkia: poikansa kuolema ja sen syy, yliannostus. Jopa Ellie oli tiennyt veljen polttelevan pilveä, mutta kyse oli nyt paljon vahvemmista aineista. Ekstaasia, oli ruumiinavauksen lopullinen tuomio. Vanhemmat ryhtyivät järjestämään hautajaisia oman surunsa keskellä ja yrittivät tukea tytärtään, joka kävi urheasti koulussa, vaikka saikin kotona itku- ja paniikkikohtauksia. Ellie muisti hautajaisista vain hämyisiä tuokiokuvia. Äidin silmät vuotivat kyyneliä, isä niisti nenäliinaansa, pappi puhui kauniisti ja kuoro lauloi Danny Boyn, jota Ellie itse oli pyytänyt. Ellie oli rakastanut isoveljeään valtavasti ja heillä oli aina ollut loistavat välit. Taivas itki, kun hän meni Jessen haudalle hautajaisia seuranneena päivänä eikä hän silloin kyennyt tuntemaan muuta kuin vihaa.

Vihan tuntemus ei ollut kadonnut kuuden vuoden aikana. Sen sijaan, että olisi seisonut hurskaasti hiljaa kunnioittamassa edesmennyttä, hän halusi aina veljensä haudalla vähintäänkin potkia ruohotuppoja. Se huoleton paskapää oli mennyt kuolemaan ihan heidän silmiensä alla valmistamatta heitä siihen mitenkään. Edes Pixie, Jessen paras ystävä, ei ollut tajunnut Jessen ongelman laajuutta. Se oli kuvitellut, että Jesse otti tablettaja vain yksittäisissä juhlissa buustaamaan bilettämistä. Ellie oli raivonnut Pixielle, vaikka tämä oli kuinka surkeana sanonut, että olisi puuttunut, jos vain olisi ymmärtänyt. Sinä laitoit Pixien pettämään minut, Ellie ajatteli ja muksaisi hautakiveä hieman jalallaan. Kivi pysyi yhtä hiljaisena kuin ennenkin eikä mullankaan alta kuulunut mitään.

Jesse oli aina tukenut Ellietä kaikessa, vaikka heillä oli viisi vuotta ikäeroa. Isoveli oli ollut laiska koulun kävijä, mutta oli kannustanut mielestään fiksua siskoaan opiskeluasioissa. Jesseltä oli herunut kiittäviä sanoja huonommistakin arvosanoista. Mutta ennen kaikkea, kun Ellien  itsetunto oli ollut maassa olivat veljelliset halaukset olleet tärkeitä. Ellie tuhahti. Hän tiesi olevansa vihainen myös itselleen, koska oli ottanut veljensä itsestäänselvyytenä. Hautausmaalla oli hiljaista, vain muutamia omaisia kuljeskeli hautakivirivien välissä. Aikainen kesätuuli kutitteli jo lämpöä enteilevästi, vaikka olikin pirtsakka. Äiti ja isäkin tulisivat käymään ja tuomaan kukkia, kunhan pääsisivät töistä. Juuri tänään Ellie ei halunnut olla täällä heidän kanssaan yhtä aikaa.

Puolisen vuotta tuon onnetoman toukokuun yhdeksännentoista jälkeen Ellie oli löytänyt veljensä päiväkirjat. Hän ei ollut tiennyt, että Jesse oli pitänyt sellaisia. Hänellä oli yksi niistä nyt mukanaan kuten joka vuosi. Hän avasi kirjan rituaalinomaisesti sattumanvaraisesta kohdasta ja alkoi lukea.

Mä katson Ellietä ja mun on helppo uskoa, että siitä tulee vielä jotakin. Se tuskailee koulunsa, ulkonäkönsä ja poikien kanssa. Mä haluaisin vain sanoa sille, että se on täydellinen just tollasena ja oikeesti kaikki on siihen tyytyväisiä. Mä tässä olen se heittiö, joka ei osaa suhtautua mihinkään vakavasti. Mä nään niin selvästi. Mun tajunta on jossain tuolla. Valo tulee.

Kolme viimeistä lyhyttä lausetta on kirjoitettu vapisevammalla käsialalla. Jesse oli tripillä niitä kirjoittaessaan, Ellie ajattelee ja häntä alkaa itkettää. Hän ei pyyhi kyyneleitään lähtiessään kiven luota, johon on kaiverrettu sanat rakas poika ja veli.

[Kelsier]

Ficin nimi: 6. luku: Naimisiin!
Ikäraja: S
Inspiskappale: Him (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 4#

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


6. luku: Naimisiin!


”Me ehdimme ajoissa, jos oikaisemme Skrim Alleyn kautta, Pixie”, David sanoo asian jo päättäneenä.

”Mutta ei ole kauankaan, kun siellä murhattiin joku. Olisi mukava päästä omiin häihinsä elävänä”, Peter valittaa, vaikka tietää sen olevan turhaa.

He ovat juoksemassa kirkolle puvuissaan ja juhlakengissään. Onneksi sentään on kaunis sää, etteivät he aivan rapaa itseään. David vilkaisee häneen sivusilmällä.

”Me olemme oikaisseet siitä sata kertaa aiemmin sinunkin kanssasi ja sitä paitsi ei anna kovin hyvää kuvaa myöskään myöhästyä omista häistään.”

Peter irvistää yrittäen pysyä poikaystävänsä tahdissa. He kääntyvät tyhjälle Skrim Alleylle.

”Voimmehan me sanoa, että aamu venähti pitkäksi”, Peter vielä pyytää kujan suulla.

David vain tuhahtaa eikä pysähdy. ”Isä Michael on kyllä suvaitsevainen, mutta niin suvaitsevainen hänkään ei sentään ole. Sitä paitsi Murhakatu on kohta ohi.”

All Saints –kirkon sisäpihalla on kaunista. David hymyilee isä Michaelille, joka ottaa heidät vastaan lämpimästi tervehtien. Kirkkoon ei mennä sisälle ja ulkotoimituksessakin on virallisesti kyse vain yksityisestä rukoushetkestä läsnäolevien puolesta. Davidille se on kuitenkin tärkeää. Hän on kummallisen harras katolilainen. Ei uskomisessa tietysti mitään vikaa ole, Peter ajattelee, mutta kun se usko tuomitsee sinut helvettiin vain siksi, että rakastat minua. Oikeasti heidät on vihitty kaupunginvirkailijan luona, mutta siellä eivät olleet paikalla kuin pakolliset todistajat. David puristaa hänen kättään, kun isä Michael puhuu. He ovat sopineet lukevansa valansa vasta juhlapaikassa. Seremonian jälkeen isä Michael hymyilee ja taputtaa kumpaakin heistä selkään. Maailma muuttuu, hän sanoo ja luo katseen kirkkoon, Jeesuksen luo kaikki olivat tervetulleita. Peterinkin on mielessään myönnettävä, että isä tosiaan on suvaitsevainen.

Vieraat valuvat juhlapaikkaan, heidän asuntonsa läheiseen kahvilaan, pikku hiljaa. Peterin äiti kyyditsee hääparin sinne ja kyynelehtii koko matkan. Hänestä on ylitsevuotavan ihanaa, että Pixie ja David ovat viimein saaneet toisensa. Tunnelma nuosee, kun vieraat saavat käteesä kuohuviinilasit ja dj soittaa tilanteeseen sopivaa musiikkia. Ensimmäiset maljat kohotetaan ennen ruokailua ja Peterin isä pitää puheen. Davidin vanhemmat eivät ole paikalla. Hänen isänsä kestää poikansa homouden vain kauempaa. He lähettivät rakkaita terveisiä. Ennen jälkiruokaa Shannon, Peterin isän uusi vaimo, kilistää omaa lasiaan ja ilmoittaa, että onnellinen pari lausuu valansa nyt ja vinkkaa silmää heille.

Pixie, minun pikku keijuni. Rakastan sinua. Sen enempää ei ihminen voi sanoa. Haluan olla kanssasi aamulla ja illalla, yöllä ja päivällä. Eivät korkeimmatkaan vuoret eivätkä syvimmät laaksot voi erottaa meitä. Ja ehkä saamme sovittua myös että pekaanipähkinä on paras jäätelömaku ikinä. Minä lupaan sinulle sydämeni olinpa terve tai sairas, yhtä hyvin iloisina kuin surullisinakin hetkinä. Se, että herään vierestäsi ja käyn siihen illalla nukkumaan on parasta päivässäni. Minä rakastan sinua ja mitään rakkautta suurempaa ei ole.

David. Sinä aloit kutsua minua Pixieksi jo silloin, kun olimme vielä vain ystäviä. Punastuin joka kerta, kun lempinimi lähti huuliltasi, koska lausuit sen niin pehmeästi. Olen valmis juoksemaan perässäsi murhakujilla ja kyllä improvisoin tätä valaa, jotta saisin sinut nauramaan. Rakastan sinua niin, että sattuu. Haluaisin antaa sinulle kaiken. Lupaan lohduttaa sinua, kun itket ja iloita kanssasi, kun jotain oikein hyvää tapahtuu. Haluan suudella sinua tämän valan jälkeen ja kaikkina seuraavinakin päivinä. Tätä suurempaa ei todellakaan ole ja olen iloinen, että meillä on se.

Ensimmäinen tanssi oli huumava, vaikka tietysti he olivat tanssineet yhdessä ennenkin. Hääyö oli vielä sitäkin parempi, vaikka he eivät olleet suinkaan odottaneet sitä suhteensa täyttämiseksi.

[Fairy tale]

Otin tämän kommenttikampanjasta luettavakseni. Olen nyt parin päivän sisään käynyt tätä lukemassa ja halusin myös kuunnella nuo kappaleet. Ensin valitsemasi levyn kappaleista: ne ovat minulle ennestään tuntemattomia, mutta hyvän kuuloista musiikkia on. Huomasin myös että jonkun kappaleen sisältö sopii valitsemaasi lukuun, kuten mainitsit. Olivat kaikki tuollaisia rauhallisia ja mieltä rauhoittavia kappaleita.

Prologista: Jos en olisi katsonut BBC:n Uutta Sherlockia niin tuo mielenpalatsi olisi ennenstään outo käsite. Nyt sentään tiesin mistä on kyse ja oli helpompi lukea tuota. Pidän hirveästi itse kartoista ja olit tuonut kivasti tuon kartta-ajatuksen tähän mukaan. Omassa mielenpalatsissa kuljetaan sen mukaan, kuinka on tullut laatineeksi kartan sinne, asioitten sijainnin. Prologi tietysti herätti paljon kysymyksiä. Kuka on keskiössä ja mitä on tapahtunut? Ihan pieni vihje tapahtuneesta on annettu - epäsuosio.

Mestari antoi hänelle ympäri korvia ja sanoi meille muille, että muistin tehtävä on muistaa eikä olla mikään jännitysnäytelmä.

Tämä jotenkin nousi yhtenä yksityiskohtana tuolta. On mestareita ja oppilaita, jotka harjoittavat mielenpalatsin käyttöä. Mutta milloin ja missä?

1. Luku: Tässä on tavallisen ihmisen arkipäivää, tylsän työpäivän kuvausta ja hahmon ajatuksia elämästä. Tästä nostan tämän kohdan:

Hänen vaatteensa ovat jotenkin vanhanaikaiset ja toivotankin hänelle aina hyvää vointia hyvästien sijaan. Hän hymyilee minulle joka kerta.

Tässä tavallisessa arkipäiväisessä asiakastyössä on jotain pientä, mikä palkitsee ja jotkut asiakkaat ovat tyytyväisiäkin. Tässä on jännästi sekoitettu tuota hahmon elämänpohdintaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan tähän kaikkeen. Kaikki tapahtuu sinä aikana, kun hän samalla hymyilee marketin asiakkaille ja miettii itse samalla synkkiäkin juttuja.

2. Luku: Aloittaessani lukemaan ensimmäisen luvun jälkeen heti tätä toista perään, jouduin kokoamaan ajatukseni ja nollaamaan kaiken, koska hetken aikaa kesti miettiä kuka, mitä ja milloin? Nyt ollaan taas eri henkilöissä.

James kietaisee kätensä rennosti hänen ympärilleen. ”Kultaseni, nämä ovat luomutuotteita. Tiedäthän sinä ilmastonmuutoksesta? Minä autan pelastamaan maailmaa.”
Nora tökkää poikakaveriaan kylkeen. ”Et sinä mistään sellaisesta välitä. Jos välittäisit, popsisit porkkanoita etkä suklaata.”

En tiedä puhuvatko tämän päivän nuoret paljonkin ilmastonmuutoksesta, luomutuotteista ja yleensä maailmantuskasta. Olen itse niin eri aikana elänyt, että tämä kaikki kuulostaa sellaiselta, mistä nyt puhutaan - ainakin noin yleisesti ja nämä asiat nousevat myös uutisiin.
"pojan itsevarmaan julkisivuun hiipii hiusmurtumia" tämä kuulostaa hienolta sanankäytöltä. Ihanaa, kun molemmat olivat sanomassa yhtä aikaa nuo kolme sanaa. 

3. Luku: Tämä oli arkikuvaukseltaan jotenkin niin liikuttavaa. Ja se, että joskus se tavallinen arki voi saada pientä lisämaustetta:

Pöydällä oli lappu, jossa luki: Kulta, syö tästä ja ota itsellesi huomiseksi evääksi mukaan. James on ruokittu. Minun oli lähdettävä iltakeilkalle. Rakkaudella, Tim XOXO PS. Kuuntele ennen nukkumaan menoa soittimessa olevan levyn ensimmäinen kappale.

Pidin tuosta yksityiskohdasta jossa mainitaan Marlenen pitävän hiuksia auki sunnuntaisin. 

4. Luku: Tässä luvussa on hienoa tuo ratapiha-alueen kuvailu. Pysäköityjä junia, ruohotupsu, joka kasvaa sitkeästi raidepuiden läpi ja keskiyö lähestymässä. Tässä on lähdön tunnelmaa. Ja tämä:

Hän ei tiennyt miksi oli edes alunperin mennyt ostamaan lipun ihmiseltä, kun sen olisi saanut automaatistakin.

liittää tapahtumat hyvin tähän aikaan. Nykyisin on lippuautomaatteja ja melkein kaikki käyttävät niitä.

Jasonin tarkistaessa vielä reppuaan, jäin itsekin oikein miettimään mitä kaikkea sitä tarvitsisi. Reppuun ei paljoa vaihtovaatteita mahdu. Kuinka pitään raha riittäisi?

5. Luku: Nyt viime luvuissa on jo tuttuja ihmisiä, vaikka he elävätkin irrallaan toisistaan ja heillä on aivan erilaisia tilanteita elettävänään. Elliellä on ollut raskas tilanne, joka näyttää pulpahtavan yhä uudelleen esiin. Koulunkäynti ja samanaikaiset itku- ja paniikkikohtaukset eivät ole mikään herkullinen tilanne. Onneksi Elliellä olivat vanhempansa tukenaan.

Tuo päiväkirjan löytäminen on ollut varmasti jännittävää. Ihanaa että viimeisenä sieltä löytyy rohkaisevia sanoja hänelle itselleen. Kun luen siskoista ja veljistä ja varsinkin niin että heillä on näinkin hyvät ja läheiset välit keskenään, että ihan halaillaan ja rohkaistaan, en voi olla miettimättä onko sellaista olemassa oikeasti? Itse olen isosisko kahdelle pikkuveljelle (onneksi). Elämäni olisi varmaan paljon paskempaa jos minulla olisi minkäänlaisia siskoja tai sitten se isoveli. Tulipa sitten vuodatettua omaakin pikku elämää tähän. Mutta hei, se tarkoittaa että tekstisi nostaa kirjoittajassa ajatuksia ja pohdintaa.

6. Luku: Kas, taas pompattiin uusiin henkilöihin. Ehkä heistä kuuluu vielä jatkossakin? Aloitus tempaa heti mukaansa, niin vauhdikas se on:

”Me ehdimme ajoissa, jos oikaisemme Skrim Alleyn kautta, Pixie”, David sanoo asian jo päättäneenä.
”Mutta ei ole kauankaan, kun siellä murhattiin joku. Olisi mukava päästä omiin häihinsä elävänä”, Peter valittaa, vaikka tietää sen olevan turhaa.

Saat taas pohdinnan virtamaan: olen miettinyt mitä Jeesus itse sanoisi, millä tavalla ja millä sävyllä hän osallistuisi näihin nykypäivän keskusteluihin näistä aiheista, joiden parissa seurakunnat ja seurakuntalaiset kättä vääntävät. Olisin mieluusti sellaisen yleisön joukossa kyseistä paneelikeskustelua kuuntelemassa.

Kiitos lukukokemuksesta. Nyt heräsi mielenkiinto myös tuleviin lukuihin, jotka ovat vielä odotettavissa. Hyvää alkavaa syksyä sulle.

[Kelsier]

Fairy tale vau olitkin kommentoinut kaikkia! Kiitos kaikista kommenteista! 

Luvut eivät tosiaan kaikki liity yhteen, mutta seuraava ja edellinen luku ovat aina jollakin lailla yhteydessä. Ekan luvun rakastanut nuori pari on tietysti James ja Nora, kolmannen luvun pariskunta taas Jamesin vanhemmat. Tim lukee lehdestä Jasonin katoamisilmoitusta ja Ellie oli Jasonin tyttöystävä. Ellie taas tuntee Pixien veljensä ystävänä. Eli tämmöinen kaikki on yhteydessä toisiinsa, kun vähän kaivellaan -tunnelma.

Prologin henkilö tulee esiintymään uudelleen epilogissa ja vetämään muistonsa yhteen, mutta jäänee joka tapauksessa vähän mysteerikseksi 

[Kelsier]

Ficin nimi: 7. luku: Viheliäiset eivät nuku
Ikäraja: K11
Inspiskappale: No Peace (kuuntele)
Varoitukset: Puhetta murhasta
Haasteet: Orginaali10 4#

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


7. luku: Viheliäiset eivät nuku


(sivullinen uhri)
Saatan yhä nähdä sinut joinakin päivinä. Toisina unohdan, aivan niin kuin tein silloin, kun vielä elit. Normaali ihminen ei pidä jatkuvasti kaikkia eläviä ystäviään ja sukulaisiaan mielensä päällä. En ole koskaan käynyt Skrim Alleyllä eikä mikään vedä minua sinua sinne nytkään. En halua nähdä katukiviä, joissa oli sinä iltana sinun vertasi. Siispä seison työpaikkani tiskin takana suhteellisen hyödyttömänä ja Artem tunkee minulle rättiä käteen, jotta näyttäisin tekevän edes jotain, ennen kuin murisee jälleen, että minun pitäisi mennä kotiin lepäämään.  Artem on kireä kuin jousen jänne, sillä ”pikku-Jenny” – sinä – oli joskus täällä töissä. Sillä tavalla me tapasimme. Ennen pitkää tai itse asiassa varsin lyhyen ajan kuluttua sinä lähdit ja me muut jäimme ja pysyimme.

Meillä ei koskaan ollut suhdetta. Silti kaipaan sinua valtavasti. Olen rakastanut sinuun, Jenny. Linkutan kotiin vuoron loputtua ja toivon, että jokin siellä muistuttaisi sinusta. Seinät ovat kuitenkin samat vanhat ja musituttavat vain ne suunnitelleen arkkitehdin mielikuvituksettomuudesta. Miksi helvetissä sinun kuolemasi häiritsee minua niin paljon? Olen aika varma, ettei se johdu rakkaudesta ja silti en nuku öisin. Aamulla sätin itseäni, miten minulla ei ole oikeutta surra sinua näin, koska en ole äitisi tai isäsi tai siskosi tai veljesi tai mitä tahansa. Et edes tyttöystäväni ja seuraavaksi siunailenkin, miten loistavaa on, että Mary – oikea tyttöystäväni – on collegessa mantereen toisella laidalla ja hänen ei tarvitse nähdä minua tällaisena rauniona. Pystyn kokoamaan itseni skypettämisen ajaksi.

Lenkkeilen illlalla pääkadulla. Se on äärimmäisen typerä paikka lenkkeillä, koska siellä on liikaa ihmisiä, mutta jos menen muualle ajatukseni alkavat pyöriä kehää. En saa rauhaa sinulta ja kuolemaltasi, Jenny.


(murhaaja)
Kädet tärisevät. Kiroilen mumisten läpi kaikki osaamani sanat. Tappamisen ei pitäisi vaikuttaa minuun näin. Ei se ole koskaan ennen vaikuttanut. Seisoskelen puistossa ja lähipenkillä istuva ukkeli katsoo minua säälien, koska uskoo, että läikytän takeaway-kahvini pian päälleni. Vedän takin kauluksia tiukemmin ylös ja vakautan kuppikouran ennen kuin vien pahvireunan huulilleni. Juoma on mustaa tervaa ja pirun kuumaa. Mistähän takahuoneen keittimestä ne kaatoivat tämän minulle? Se on varmaan virunut puoli päivää. Lähden liikkeelle ja heitän lähes täyden mukin mennessäni roskiin. Suurin kohu on jo asettunut, vaikka lööppilehdet jaksavat vielä tehdä murhasta ja sen tutkinnan edistymisestä keskisuuria uutisia. Poliisilla vain ei ole antaa tietoa, koska heidän tutkintansa junnaa, koska minä en ole jättänyt jälkiä.

Tytön nimi oli Jenny. Hän kertoi sen minulle itse. Ja halusi, että katson silmiin antaessani viimeisen iskun. Minulla on koodini, mikä voi tuntua ulkopuolisesta kieroutuneelta. Jos näyttäydyn murhattavalle, teen hyvin selväksi, että tapan hänet  - en ensin raiskaa, sitten ryöstä ja päälle päätteeksi vielä häpäise ruumista. Suurin osa ei silti suhtaudu tyynesti omaan kuolemaansa, Jenny oli kuin viilipytty. Ehkä pelko oli halvaannuttanut hänet, mutta hänen silmissään sinkoili niin vihaisia elämän kipinöitä etten usko sitä. Niiden kipunoiden takia käteni ovat tärisseet kuin haavan lehdet sen jälkeen. Sytytän savukkeen ja poltan sen niin loppuun, että sormeni palavat. Väriseminen on lakannut jo ennen sitä. Jos kiinnitän huomiota käsiini, se pysyy poissa.

Häivyn toiseen kaupunkiin ihan pian. Olen hokenut samaa itselleni jo kaksi viikkoa. Tapaus Skrim Alley on ohi. En saa rauhaa Jennyn ja hänen kipinäsilmiensä kuolemalta. Enkä siltä, että olen tehnyt jotain peruuttamattomasti väärää.

[Fairy tale]

No huh, nyt päästiin kurkistamaan Skrim Alleyn murhaan. Ei ainakaan pysty etukäteen arvaamaan mihin yksityiskohtaan tartut aina edellisestä ficletistä.

Siispä seison työpaikkani tiskin takana suhteellisen hyödyttömänä ja Artem tunkee minulle rättiä käteen, jotta näyttäisin tekevän edes jotain...

Siis tämä, että toinen mietti surmatapausta tavallisen arjen keskellä ja toinen tunkee rättiä kouraan, sillä eihän toinen voi tietää mitä toisen päässä liikkuu. Tässä sitä huomaa miten kummallisissa svääreissä sitä voi olla ihan tavallisena päivänä. Jotenkin niin pysäyttävästi olet sen saanut tähän.

Ja sitten murhaajan ajatuksia. Vai on hänellä oma "tyyli ja leima" eli haluaa että uhri tajuaa kohta kuolevansa. Aika karmivaa. Ja vieläkin tuo on vapaana, koska on vaan niin pirun taitava.

[Kelsier]

Fairy tale: kiitos taas kommentistasi! Nyt pysytään samoissa henkilöissä kuin edellisessä ficletissä, sillä ääneen pääsee Jenny, joka on tässä vielä elossa ja terveenä 

Ficin nimi: 8. luku: Hulluksitekijä
Ikäraja: S
Inspiskappale: Baby, You Make Me Crazy (kuuntele)

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


8. luku: Hulluksitekijä


Teet minut hulluksi Jenny, lukee poikaystäväni lähettämässä viestissä. Hymyilen irvokkaasti ja napautan sovelluksen pois päältä. Olen juuri kävelemässä St Albans Memorial –sairaalan ohi. Bussipysäkki tojottaa viidensadan metrin päässä ja siellä seisoo muutamia vanhuksia, jotka ovat varmaan käyneet jossakin viikoittaisessa tarkastuksessa ja lähtevät nyt kotiin. Kun saavun paikalle, yksi rouva väläyttää minulle harvaa hammasriviään.
Bussi tulee kohta ja vilautan korttiani laitteeseen happaman kuskin riemuksi. Istuessani löhöten penkillä puhelimeni vinkuu taas. Uusi viesti Kyleltä (taas). Vastaa, Jen. Yritetään hoitaa tämä aikuismaisesti. Ja perässä kymmenen kiroilevaa hymiötä. Näytän kieltä viestille ja alan selailla instafeediäni.

Halusin erota Kylesta ja minähän erosin. Naamatusten ja ihan helvetin aikuismaisesti. Nyt se sitten itkee perään ja lähettelee viestejä minkä kerkeää. Olen vastannut tasan yhteen, siihen ensimmäiseen. Kokoo ittes ja mene eteenpäin. Mutta byhyy, kun se rakasti mua niin paljon ja iltaisin kännissä sitten kuinka mä olen hirveä lehmä.
Minusta meillä oli hauskaa aikansa, se kolme kuukautta, jonka olimme yhdessä. Rakkautta se ei kuitenkaan ollut. Olen vakaasti sitä mieltä, että rakkaus pitää tietää nopeammin. En minä ensisilmäyksellä rakastumiseenkaan usko, mutta kyllä kolmessa kuukaudessa pitää jonkin värähtää, että vakavaa suhdetta kannattaa jatkaa. Olin minä ensimmäiset kaksi kuukautta ihastunut, mutta tajusin vaaleanpunaisten lasien läpi katsellessanikin, että Kyle oli minua ihastuneempi.

Herään ajatuksistani värinään kädellä. Ilmoitus pomppaa esiin: Löysin sun tavaroita. Heitän.... Pyhkäisen sen pois enkä välitä mitä määkinää loppuosassa olisi lukenut. Ei Kylen luona ole mitään minun tavaroitani. Jätkä käyttäytyy kuin olisimme asuneet yhdessä, vaikka sitä ei oltu vielä lähelläkään. Perkelee ärsyttävää, ajattelen, kun hippaisen pois bussista kaupungintalon edessä.
Tapasin Kylen siskon eilen, mutta ei se minulle mitään sanonut, nyökkäsi vain kohteliaasti ja näytti turhautuneelta. Varmaan, kun Kyle on vuodattanut sille tuskaansa jo muutaman viikon. Mistäkö tiedän? No, Kyle on ihan itse viesteissään kertonut kuinka siskot kuuntelee ja ymmärtää. Kyllä niidenkin kärsivällisyys loppuu ja ne sanovat ennen pitkää myös samaa kuin minä, kokoo ittes.

Hölkkään työpaikalleni läheiseen Starbucksiin. Työkaverit ja muutama tuttu asiakas tervehtivät, kun menen liikkeen kautta takahuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Bucksissa on vilinää, vaikka Kyle kavereineen siirsi asiointinsa sisarliikkeeseen. Ihan hyvä, kaikkein vähiten kaipaan häntä tänne draamailemaan.
Kyle on ollut muutaman kerran bilettämässä. Minut on tägätty kaverien ottaamiin ja postaamiin instakuviin ihan vain, jotta näkisin kuinka se kiemurtelee jonkun tytön kanssa tai imuttelee jotakuta randomia. Varsinaiset logiikan ihmelapset! Minulle ole sillä paskaakaan väliä, minähän se olen, joka tein bänät! Olen ainoastaan iloinen Kylen hinkkauksista, unohtaapahan minut ja jatkuvan viestien lähettelyn. Ojennan pahvimukillisen lattea hymyillen pirteintä asiakaspalveluhymyäni.

Illalla menemme ystävieni kanssa syömään siihen uuteen ravitolaan, josta kaikki puhuvat. Minulta kysellään kuinka pärjäilen ja onko Kyle jo lopettanut pommittamiseni. Sheila nauraa ja valittaa, että Kyle on naurettavan epätoivoinen. No kidding. Kuulemma se on väittänyt minun valehdelleen ja halunneen naimisiin ja muuta sellaista. Sheilan veli hengailee joskus Kylen kaveriporukassa. Freddy oli ehdottanut sille sun numeron poistamista ja kunnon panoa, mutta ei ollut kelvannut, Sheila sanoo ja pöytäseurue hihittää.
Illan viimeisessä viestissä lukee haista vittu. Seuraavana päivänä viestejä ei enää tule. Sen sijaan jätkä itse tulee minua vastaa, mutta vaihtaa kiireen vilkkaa kadun puolta. Esitän etten tunnista sitä. En halua työntää sitä rajan yli.

Minä olen hulluksitekijä, joo, tiedän. Uteliaisuus tappoi kissan ja hulluksi tekeminen koituu vielä minun kohtalokseni.

[Kelsier]

Ficin nimi: 9. luku: Painaumajälkiä
Ikäraja: S
Inspiskappale: Scars (kuuntele)

A/N: tässä luvussa esiintyy kasista tuttu Sheila sekä St Albans -sairaala

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


9. luku: Painaumajälkiä



”Kulta, antaisitko vesilasin?” äiti kysyy ääni käheänä.

Kädessä näkyy taas uusia mustelmia, kun joku hoitaja ei ole muistanut, että äidistä ei saa ottaa turhan lujaa kiinni.

”Kävitkö katsomassa isää aamulla?”

Nyökkään. Herra Heimer on kietonut isän viime kuukausien aikana yhä tiukempaan halausotteeseen, eikä hän enää muista minua. ”Kuka Sheila? En tunne”, isä sanoo, kun menen vierailemaan ja väntää suunsa hassuun mutruun. Minun tekesi mieli nauraa niin kuin lapsena, kun isä teki samoin ja sydämeni särkyy.

”Kävin. Hän oli ihan tyytyväinen.”

Äiti yrittää hymyillä, vaikka se selvästi tuottaa suurta kipua. Potilashuoneen laitteet surisevat. St Albansin sairaalasta ja sen läheisestä hoitolaitoksesta on tullut minulle toinen koti.

”Tuleeko Freddy tänään?”

Äidin kysymys herättää minut ajatuksistani. ”Joo, sillä oli jotain juttuja hoidettavana, mutta kellohan on vasta yksi.”

Äiti kurottelee kättäni ja tartun varovasti hänen sormiinsa. Ne tuntuvat niin haurailta kuin syöpä olisi imenyt niistä kaiken voiman. Kiireiset terveyskenkien askeleet kulkevat huoneen raollaan olevan oven ohi.

”Minua surettaa, että sinun ja Freddyn pitää kokea tämä”, äiti sanoo ja katsoo minua kuoleman hyväksynein silmin.

”Ei sinun pidä huolehtia. Kyllä me pärjätään.”

Muotoilen kasvoilleni iloista ilmettä. En oikeasti ole varma sen paremmin Freddyn pärjäämisestä kuin omastanikaan. Meistä kumpikaan ei ollut suunnitellut, että menettäisi vanhempansa alta kolmekymppisenä.
 
Isällä ja äidillä on suuri ikäero. Vaikka isä oli minun syntyessäni jo lähes viisikymppinen, ei se oikeuta hänen alzheimeriaan ja äidin syöpää ja niiden yhtäaikaisuutta. Äiti köhäisee kipeän kuuloisesti.

”Ei teidän pitäisi joutua hoitamaan meitä. Isäsikin on siellä jossakin samaa mieltä.”

”Me teemme sen mielellämme. Kun te olette rakastaneet meitä aina niin paljon.”

Nielaisen, sillä kyyneleet meinaavat väkisin karata poskille. Äidinkin silmät näyttävät kosteilta. Olemme hetken hiljaa ja kuuntelemme yhdessä laitteiden piippailua ja surinaa. Hoitaja tulee. Hän tarkastaa äidin elintoiminnot ja katsahtaa minua lempeästi. Muutosta edelliseen käyntikertaan ei ole. Terminaalivaiheen syöpä tappaa rauhallisesti.

”Kyllä sen rakastamisen kanssa oli joskus vähän niin ja näin”, äiti sanoo lopulta. ”Kun kipuiltiin oman keskinäisen rakkautemme kanssa.”

Muistan, että äiti ja isä riitelivät vain harvoin. Kuvittelin aina, että he ovat täydellinen aviopari ja ihmettelin, kun kaverien vanhemmat saattoivat huutaa toisilleen päin naamaa ja lyödäkin. Aikuisena ymmärsi, että oli meidänkin kodin pinnan alla välillä kuljettu syvissä vesissä.

”Silti, äiti. Me on aina saatu tukea ja olkapäätä.”

Mistä me saamme niitä sitten, kun te olette poissa, ajattelen. Äiti nojaa tyynyihin raskaasti ja on selvästi väsynyt. Minun pitäisi varmaan antaa hänen levätä ja palata myöhemmin vaikka sitten yhdessä Freddyn kanssa. Olen jo sanomassa tätä ääneen, kun äiti yllättäen puristaa sormiani hienoisesti.

”Älä mene vielä. Tahtoisin, että olet täällä, kun torkahdan hetkisen.”

Jään istumaan kovapintaiseen vierastuoliin, joka on tehty epämukavaksi varmasti sen vuoksi, ettei kukaan viipyisi potilaan luona liian kauan. Ennen oli tapana valvoa sairaan vierellä, ajattelen. Jopa ruumista valvottiin, se oli tilaisuuden keskellä pyhävaatteissaan hienoksi laitettuna. Nykyään me olemme ulkoistaneet tuon kaiken koneille ja menettäneet yhteyden kuolemaan. Äidin ruumis tulee kai olemaan ensimmäinen oikea ruumis, jonka tulen näkemään. Minua puistattaa. Äiti on alkanut hengittää pinnallisesti mutta tasaisesti. Se kertoo unesta. Lasken hänen kätensä varovasti vuoteelle ja omani syliini.

Ihmiset jättävät toisiinsa painaumajälkiä. Toiset ovat aivan pinnassa ja niitä tulee helposti ja vahingossa. Toiset taas niin syvällä, ettei vieras niitä koskaan näe, vaikka omaisi itse samanlaisia.

[Kelsier]

Ficin nimi: 10. luku: Luupelkoa ja sydänkipua
Ikäraja: S
Inspiskappale: Pray (kuuntele)

A/N: tämän luvun henkilö on Sheilan veli Freddy

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



10. luku: Luupelkoa ja sydänkipua



Sairaalan kappelissa on puiset penkit niin kuin kirkossa. Muistan kuinka istuin pienenä aamumessussa ja pidin siitä. Kirkossa haisi minusta kivalle. Ei saa sanoa haisee, Sheila tärkeili aina ja läpsäisi minua, pitää sanoa tuoksuu. Sairaalan kappelissa haisee desinfiointiaineelle. Mekaanisella laitteella voi sytyttää sähkökynttilän itsensä tai läheisensä muistoksi. He pelkäävät, että koko paikka palaa poroksi, jos sairaat ja heidän yliliikuttuneet omaisensa saavat leikkiä oikean tulen kanssa.
Alttarilla olevassa kuvassa mies kantelee sänkyään ja Jeesus seisoo taustalla käsi kohotettuna. Tunnen tarinan, siitä puhuttiin pyhäkoulussa. ”Ota vuoteesi ja käy.” Taiteilija on maalannut Jeesuksen näyttämään vihaiselta kuin yrittäisi sanoa, että sairaiden on syytä parantua ripsakkaasti ja sitten hipsuttaa maallisine tomumajoineen muualle sairaalan tiloja tukkimasta.

Minun pitäisi mennä katsomaan äitiä. Sheila on varmaankin jo siellä. En kuitenkaan saa itseäni liikkeelle. Äidin näkeminen sängyssä kytkettynä kaikkiin niihin koneisiin tekee pahaa. Menetyksen pelko saa ristiriitaiset ajatukset mylläämään mielessä. Ajattelen kuinka surullista on, ettei äiti koskaan näe minun lapsiani, vaikka tiedän ihan hyvin etten ole koskaan edes aikonut hankkia lapsia.
Olen kuvitellut, että minusta tulee outo eno Sheilan lapsille. Sheila ja Mark ovat kuitenkin siirtäneet vauvantekoaikeitaan, sillä meidän on ensin selvittävä omien vanhempiemme kuolemasta. Isä ei tietenkään kuole vielä aikoihin, mutta meistä on tullut hänelle kuolleita, kun Alzheimerinpiru on vienyt häneltä viimeisetkin meidän syntymämme jälkeiset muistot.

Minä olen pahimman luokan pelkuri. Tunnen sen luiden ytimiä myöten. Yleensä öisin, unen läpi. Sheila käy säännöllisesti katsomassa isää. Minä en ole pystynyt sen kerran jälkeen, kun isä ei koko vierailulla muistanut kuka olin ja kehotti Sheilaa käskemään minut pois. Laitan sormeni ristiin, jotta näyttäisin rukoilevalta, jos joku sattuu tulemaan kappeliin.
Oikeasti rukoilin viimeksi siellä pyhäkoulussa. Kadehdin nyt meidän opettajaamme, jolla uskoin olevan henkilökohtaisen suhteen Jumalaan. Hän näytti käyvän yksityisiä keskusteluja Ylemmän kanssa ja minä osaan lukea vain Isä meidän ulkomuistista. Pyytäisin mielelläni, että vanhempani paranisivat. Se on tietysti hirveän suuri pyyntö, mutta se lopettaisi luupelkoni... ja olisi itsekäs. En välitä isästä ja äidistä, haluan vain, että oma tuskani loppuu.

Nuori nainen kopistelee sisään ja menee istumaan etupenkkiin. Hän laittaa kasvot käsiinsä ja alkaa selkeästi itkemään. Kiusaannun äkkiä, sillä minun pitäisi varmaan mennä lohduttamaan häntä tai ainakin tarjoamaan nenäliinaa, mutta minulla on omat sydänkipuni hoidettavana. Pian saapuu vanhempi mies, kaiketi hänen isänsä, joka menee tytön luokse. Kuulen heidän hiljaisen supatuksensa.
Tyttö ei ole ehtinyt kuolevan isoisänsä rinnalle, vaikka hänet on kiireen vilkkaa lennätetty toisesta maasta. ”Ukki tiesi, että olet tulossa, Maria.” Mies auttaa tytön ylös. Kun he ovat kohdallani, kuulen aivan yllättäen: ”Otamme osaa.” Olen niin hämmentynyt, että nyökkään ja murahdan jonkun kiitoksen tapaisen sanan. Sitten he ovatkin jo tiessään.

Minä toivon tuplavoittoja. Mutta hävijäjät ottivat juuri osaa suruuni, jota ei vielä edes ole olemassa. Ihan kuin jossain Raamatun tarinassa. Sellaisessa, jossa opetuslapset kysyvät tyhmiä ja Jeesus vastaa heille viisaasti vertauksella. Nuosen ylös. Täällä kappelissa ei ole minulle mitään. Äidin huoneessa sen sijaan on.
Ja siellä minä aion olla, kun hetki koittaa. Itkeä ja kirota ja rukoilla. Puristaa äidin kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Ja puristaa Sheilan kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Etten vain jättäisi sanomista siihen viimeiseen paperin ohueen henkäykseen. Ja isälle minä osoitan, että hän voi olla pojaton, mutta minä en ole isätön.

Olen oikeastaan onnellinen, ettei ole käynyt päinvastoin. Että pelko asuisi sydämessä ja kipu luissa. Sillä kipuinen sydänkin voi olla rohkea ja pelkäävät luutkaan eivät anna periksi paineen alla. ”Freddy!” äiti ja Sheila hymyilevät, kun huomaavat minut ovelta.

[Fairy tale]

8. luvussa on realistisen oloista erokäyttäytymistä. (Tai mistä minä mitään tietäisin, kun ei ole tuollaista eroa koskaan tullut). Mutta tarkoitan nyt sitä että toinen tarttuu herkemmin kännykkään ja pistää viestiä toisen perään. Ja toinen jatkaa elämäänsä yrittäen saada toisenkin jo hankkimaan se oma elämä.

Tykkään paljon näistä arkipäivän kuvailuista kuten vaikkapa tästä:

Kun saavun paikalle, yksi rouva väläyttää minulle harvaa hammasriviään.

Siinä välähtää pieni hetki ihmisruuhkassa, joista joidenkin kasvot kohtaavat ja taas unohtuvat.


9. luku on sitten koskettava. Ei tuollaista tilannetta itselleen haluaisi, että molemmat vanhemmat otetaan pois yhtä aikaa, vaikka eri tavoin.

Ja taas tällainen yksityiskohta:

Jään istumaan kovapintaiseen vierastuoliin, joka on tehty epämukavaksi varmasti sen vuoksi, ettei kukaan viipyisi potilaan luona liian kauan.

Painaumajälkiä on kyllä hyvin valittu luvun nimeksi ja luku loppuu sopivasti sen avaamiseen. Painaumajälkiä on monenlaisia.

No niin, kymppilukuun:

”Ota vuoteesi ja käy.” Taiteilija on maalannut Jeesuksen näyttämään vihaiselta kuin yrittäisi sanoa, että sairaiden on syytä parantua ripsakkaasti ja sitten hipsuttaa maallisine tomumajoineen muualle sairaalan tiloja tukkimasta.

Toinen on menossa vakavana katsomaan äitiään sairaalaan ja minä nauran tuolle maalaukselle! Kun kaverillani oli tosiaan mielikuva sellaisesta kamalan isosta painavasta puusängystä että tyyppi raijaa sitä mukanaan. Että pitäisi vielä kävelläkin sen vuoteen kanssa, jestas. Vaikka järki sanookin että kyse taitaa olla sellaisesta rullattavasta matkapunkasta. 

Sitten tämä koskettava kohta:

”Ukki tiesi, että olet tulossa, Maria.”

Muistan kun kuulin pappani kuolleen, ensimmäisenä oli mielessä että olisin halunnut nähdä vielä kerran. Ehkä se lohduttaa kuolevaa, kun tietää että häntä luonaan ollaan ja että joku on vielä tulossa, vaikka sitten nukahtaisikin kesken kaiken sen viimeisen kerran.

[Kelsier]

Fairy tale: kiitos ja ihanaa kun jaksat kommentoida! Koskettavuuteen yritin pyrkiä. Ja saa näistä tulla hauskojakin mielikuvia, vaikka vakavista asioista puhutaankin.

Ficin nimi: 11. luku: Virran varrella
Ikäraja: S
Inspiskappale: One Day At a Time (kuuntele)

A/N: tämän luvun henkilö on isoisän kuolemaa kappelissa surrut Maria

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


11. luku: Virran varrella



Ukki piti joen rannalla istumisesta. Kun oli pieni, hän vei minut usein läheiselle joelle. Ei kalastamaan vaan ihan vain istuksimaan. Kyllä me joskus ongimmekin, mutta emme juuri saaneet saalista. Kuuntelin mielelläni, kun ukki kertoi kaikenlaisia juttuja ja poltti piippuaan. Opin pitämään piippusavu hajusta. Se tarkoitti minulle lapsuuden turvaa. Surullista, että lopulta juuri rakas piippu koitui ukin kohtaloksi. Kun minä pääsin yliopistoon Britteihin, ukki oli jumalattoman ylpeä – hänen sanansa, eivät minun.

”Pääset istumaan englantilaisten jokien rannoille. Niissä on taikaa, Maria”, hän sanoi ja röhötti lämmintä nauruaan.

Minä olin tietenkin paljon innostuneempi alkavista kirjallisuuden opinnoistani kuin kämäisistä joista ja Brittein saarten surullisen kuuluisasta säästä, jotka yhdistin jostain syystä toisiinsa.

Myönnettäköön, että sittemmin tulin istuneeksi monien jokien varsilla, paljon useammilla rantatöyräillä kuin olisin koskaan uskonut. Usein minulla oli seurana opiskelukavereita ja viinipulloja, harvemmin olin yksin hopeisten tähtien kanssa. Lähetin ukille kuvan jokaisesta ja hän kiitti minua, kun soittelimme. Joka kerta hänen yskänsä kuulosti pahemmalta. Hän ei itse ollut huolissaan.

”Täytyy elää päivä kerrallaan, Maria. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.”

Ukki tarkoitti sillä, ettei minunkaan pitäisi huolehtia. Minä luin Shakespearea ja katselin opiskelijakämppäni ikkunasta tasaista harmaata sadetta. Teimme retket Skotlannin ylämaille ja kuvasin vuolaita puroja. Puhelu ei tullut yllätyksenä, asian vakavuus ja kiireellisyys sitäkin enemmän.

”Osta lippu seuraavaan koneeseen.”

Nyt minä istun tutun joen varrella ja itken. Kyyneleitä valuu äkäisesti kuin ne eivät muka haluaisi liittyä uoman rauhalliseen soljuun. Tunnen jonkin pehmeän töksähtävän selkääni. Koiran tuhiseva kuono koskettaa seuraavaksi poskeani. Tunnistan sen ukin naapurin Hildan collieksi.

”Gerry piti tästä paikasta”, Hilda sanoo. ”Siksi olet varmaan täällä.”

Collie istuu viereeni ja tapittaa minua hämmentyneenä, ymmärtämättä miten voin surra niin paljon.

”Tule, Lucky, annetaan Marian olla rauhassa. Mennään katsomaan, jos Mary tarvitsee apua.”

En katso taakseni, mutta on ilmeistä, että Hilda suuntaa ukin ja mummin talolle. Minä olen mummin kaima. Jos olisin ollut poika, minusta olisi tullut ukin tapaan Gerry. Ajateltu nimi oli enne.

Ukki oli tavattoman levoton. Sen ymmärrän vasta nyt. Hän ei matkustanut pois Valloista sodan jälkeen, mutta lähijoen vesi teki monta matkaa hänen puolestaan. Muistan, kun katsoimme ukin kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Pocahontasia ja kuinka hän alkoi itkeä kuullessaan ”Virta minne veneen vie”. Sen jälkeen hän lauloi minulle silloin tällöin tuota melodiaa käheällä äänellään. Mummi sanoi, että ukin sielun on rauhaton ja alati aaltoileva. Jotta hän voisi pysyä paikallaan, hänen täytyy välillä käydä joella, jolla on samanlainen luonto. Hän tunsi sisimmässään kaipuuta joen pyörteisiin. Siksi kyyneleet tulivat sanojen ”Vaan kaikki elää ei voi niin polkuja muutellen/ Kotiin jäät, jos kokonaan et tiedä koskaan” kohdalla. Siksi hän uskoi, että joissa on taikaa.

Otan osan ukin tuhkasta mukaan Britannian. Hän oli toivonut, että ne ripoteltaisiin yhteen puroon, josta olin lähettänyt hänelle kuvan. Hän olisi kertonut minulle toiveen itse, mutta niin ei koskaan ehtinyt tapahtua. Tiedän, että siellä jossain ukki kuitenkin hymyilee ja pudistaa päätään.

”Mitä sinä, Maria, harmittelet. Toteuttaminen ei ole vielä myöhäistä, päinvastoin.”

Nousen viettävältä rannalta ja pudistelen vaatteitani. Yllätyn, kun ne eivät ole yhtään kosteat. Uudessa kotimaassani saan tällaisten sessioiden jälkeen kävellä kotiin vähintään hieman nihkeänä. Vanhempieni luona minua odottaa lämmin ateria ja halaukselliset sympatiaa itkettyneiden silmien vuoksi. Joki tietää, että yksi sen varrella istuja on poistunut ikuisille ulapoille.

[Fairy tale]

Voi että minä pysähdyn välillä lukemaan parikin kertaa jonkun lauseen, jonka olet niin hienosti sommitellut. Tässä luvussa oli tämä jokiteema. Ukki on yhtä (oli) yhtä levoton kuin joen virtaava vedet, vaan silti:

Jotta hän voisi pysyä paikallaan, hänen täytyy välillä käydä joella, jolla on samanlainen luonto.

Ja tuo että joki tekee matkoja levottoman ihmisen puolesta...

[Kelsier]

Fairy tale: kiitos taas! Ihana sinä

Ficin nimi: 12. luku: Anarkistin hajatelmia
Ikäraja: S
Inspiskappale: Nothing Left For You (kuuntele)

A/N: Loppu lähenee ja alamme palata takaisin alkuun. Päähenkilönä on Marian isovanhempien naapuri Hilda, jonka ullakolla prologin puhuja, mielenpalatsin omistaja majailee. Tämä onkin viimeinen virallinen luku. Epilogissa tosiaan palataan prologin henkilöön.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



12. luku: Anarkistin hajatemia



Minua pidetään hulluna kissanaisena, vaikka omistan koiran. Se on arkkityyppi, johon ei todellisuudessa tarvita kissoja ollenkaan, riittää kun on muiden mielestä vähän tärähtänyt. Ullakollani asuu mies, joka on selvästi paossa jotain. Hän asuu siellä, koska Lucky ei haukkunut häntä hänet nähdessään. Minä otin hänet kattoni alle, koska luotan koirani vaistoon ja olenhan minä, jumala paratkoon, vinksallani.
Jared ei enää poistu ullakolta niin kuin teki aluksi. En oikeasti tiedä miehen nimestä, aloin vain kutsua häntä Jarediksi eikä hän näyttänyt panevan pahakseen tai korjannut minua. Olen palannut juuri naapurin Maryn luota. Harmi, että hänen miehensä Gerry kuoli. He olivat niin mukava pariskunta. Tietysti Mary on mukava vieläkin, nyt yksin.


Laitan kahvit tulemaan ja istahdan katselemaan ulos ikkunasta. Lapsena minua osoiteltiin. ”Sinulle ei ole mitään jäljellä.” Minä olin reipas ja avoin, mutta laari oli aina tyhjä, koska kukaan ei oikeastaan tahtonut olla Harley Quinnin tai Peppi Pitkätossun ystävä.
Ensimmäinen poikaystäväni peloteltiin pakosalle kuiskaamalla, että jos se antaa sydämensä minulle, niin minä syön sen. En syönyt, mutta koko jutussa satutettiin enemmän hänen tunteitaan kuin minun, mikä ei suinkaan ollut idioottien tarkoitus. Olisi pitänyt mahtua muottiin, jossa minä olen se, jolle tehdään hallaa ja jota ei säästetä hetkeäkään.
Kahvinkeitin piippaa olevansa valmis. Tassutan astiakaapille ja otan esiin Nalle Puh –mukini. Ruskeaan nesteeseen lorahtaa paljon kermaa, joka ennen sulautumistaan kieppuu kierteiksi.


Minä olen nyt kolmenkymmenenviiden. En nuori enää, mutten kovin vanhakaan. Luulen, että vahingossa olen jättänyt monet nuolemaan näppejään ja viilettänyt itse eteenpäin hopeisella yksisarvisella auringonlaskuun. Mutta uskon, että kukaan ei ole hävinnyt, vaikka onkin kokeillut kanssani – seurustelua, ystävyyttä, mitä tahansa – ja se on sitten mennyt puihin.
Kun minä olen sulkenut heille oven, on joku toinen avannut ikkunan. Todellisuudessa oveni ei tietenkään ole heiltä koskaan kiinni vaan toivottaa heidät tervetulleeksi apposen avoimena.
Lucky tulee kyhnyttämään kättäni kuonollaan ja silitän sen pitkulaista päätä. Se puhahtaa kuin huokaisi onnesta ja häntä alkaa vispata lattialla oikealle ja vasemmalle kuin hienoin pölyhuiska.


Ullakolta kuuluu kopinaa, Jared varmaan kävelee ympäriinsä. Yleensä hän ei liiku. Kun vien hänelle ruokaa, hän näyttää olevan muissa maailmoissa, kuin itsensä sisällä. Hän käyttää yläkerran vessaa silloin kun minä en näe.
Käyn kaatamassa itselleni uuden kupin kahvia ja nappaan samalla jääkaapista donitsin. Minä pidän kylmistä donitseista, enkä viitsi ketään varten teeskennellä etten pitäisi. Pihalla livahtelee laiskasti lehtiä haipuvan tuulen keinuttamina.
Minä olen tippunut korkealta monta kertaa – ja kovaa. Mutta se täytyy elämässä hyväksyä, jos haluaa olla sen luokan hullu kuin minä. En halua olla oman menneisyyteni luomus, mielummin näkisin tulevaisuuteni tekevän minut. Lucky haukahtaa ylöspäin kuin moitteeksi ja sykkyröityy lepäämään jalkaterieni päälle.


Villapaita kutittaa ihoa. Kohennan nutturaani ja siirrän muutaman karanneen suortuvan korvan taakse. Olen taas unohtunut pohtimaan kaikenlaista. Pyykit odottavat silittämättöminä sängyn päällä ja pölykoirat ulvovat sohvan takana. En tahdo häätää Luckya paikaltaan ja se on tarpeeksi hyvä tekosyy istua vielä hetken oravanpyörän ulkopuolella.
En minä pilvissä hoippuvine päineni ole siitä vapaa. On siivottava ja käytävä kaupassa, pidettävä armeija hengissä. Hajanaiset ajatukset valtaavat kuitekin minut. Ehkä minä elän loput päivistäni ilman toista ihmistä, mutta katsotaan. Ei se rakastaminen niin vaikeaa ole. Puhelin pärähtää soimaan. Toivon, että se on Mary.

[Fairy tale]

Jännästi olet aloittanut ja siihen tulet kohta päättämään, samalle ullakolle tuohon samaiseen paossa olevaan tyyppiin.

Tämän luvun tyyppi vaikuttaa monella tavalla ihan tavalliselta naiselta arkensa kanssa. Mutta jokin hänessä on, mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä että hän on vähän tärhtänyt. Ja alkanut pitää myös itse hieman sellaisena. Hän kuitenkin tuntuu ymmärtävän hulluutensa rajat eikä suinkaan luovuta sille valtaa.

Pyykit odottavat silittämättöminä sängyn päällä ja pölykoirat ulvovat sohvan takana.

Tämä kuvaa jotenki sellaista hetkessä elämistä ja olemista. On töitä ja tekemistä, mutta kaikkea ei viitsi tai jaksa tehdä juuri nyt. Ne voivat odottaa. Ja mikä onkaan saanut tämän naisen tarjoamaan ulkkohuoneensa vieraalle - no ainakin hänen koiransa. Ehkäpä koira kaipasi heidän arkeensa jotain uutta ja erilaista?

Nämä osat ovat siitä jänniä, että ne herättävät paljon erilaisia ajatuksia ja pohdintaa. Jos lukisin tämänkin osan nyt uudelleen, ehkä tarttuisin johonkin toiseen lauseeseen tai huomaisin jonkun uuden yksityiskohdan. Tai jäisin pohtimaan tuota naapurin Maryn merkitystä.

[Kelsier]

Fairy tale: Ihana, että olet jaksanut seurata tätä koko matkan ajan. Kiitos sinulle! Nyt päästään takaisin ullakolle ja nähdään miten siellä majailijalle käy

Ficin nimi: Epilogi: Jännityksen loppu
Ikäraja: S
Inspiskappale: Thrill of It All (kuuntele)

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



Epilogi: Jännityksen loppu



Kuulen, kun ovi käy. Tiedän, että he tulevat nyt. Taivaalle kiitos, että Hilda on mennyt yöksi naapuriin Maryn luo. En aio mennä heitä vastaan, tulkoot perille asti hakemaan minut. Mitä järkeä minun on tehdä heidän työnsä. Äänet huutavat toisilleen, vaikka todellisuudessa on hiiren hiljaista, sillä he puhuvat ajatusten kautta ja samalla tavoin minä kuulen heidät.

”Ylös, ullakolle”, jäljittäjän ääni käskee.

En tunnista väristä kuka jäljittäjistä on kyseessä, mutta varmaankin joku uusi, minun katoamiseni jälkeen rekrytoitu. Muut kolme ovat tuttuja. Malia ja Sotto ja Thomas – minun toverini ylivilkkaan mielikuvituksen omaava Thomas on johtajana. Heillä on tummat vaatteet ja taikuuden silottamat askeleet, kun yksi käsipari vetää ullakon haitariportaat yläkerran tasanteelle.

Malia tulee ensimmäisenä. Hänen suojauksensa ovat niin vahvat, että hän pullauttaa keuhkoistani ilmat pihalle. Hän vetää muuriaan taakse päin vain hiukan, ja hymyilee ilkeästi. Sotto on varjona Malian vierellä, mutta hän ei huolehdi kuin omasta hipiästään. Thomas nousee viimeisenä, heti jäljittäjän kannoilla, joka on onneton laiha poikariepu.

”Pitkästä aikaa Gavrilo. Vai pitäisikö sanoa, Jared?”

Thomasin ääni on tyyni ja rauhallinen. Irvistän, koska olen yhtäkkiä pohjattoman väsynyt.

”Voitte laskea suojat. En halua tehdä vastarintaa. Olkaa kiltit älkääkä rikkoko vain mitään. Hän on ollut minulle hyvin ystävällinen.”

Thomas viittaa Maliaa olemaan välittämättä sanoistani, mikä on täysin turhaa, sillä en usko, että Malia hellittäisi, vaikka häntä nimenomaan käskettäisiin tekemään niin.

Malia ja Sotto ovat aina kuuluneet separatisteihin, mutta Thomas oli ennen ystäväni. Jäljittäjä katselee minua avoimen halveksivasti, vaikka vähänpä hänen halveksunnallaan on merkitystä, kun hän tekee sen muiden turvallisesta varjosta eikä omilta jaloiltaan. Kukaan ei lähesty minua. He eivät näe, että ole täysin tyhjä, vaikka itse tunnen sen jokaisella solullani. Mielenpalatsini on valunut pois, turvallisempaan paikkaan. Päässäni on enää häilyvä kuva, jota he voivat oikeudenkäynnissä tarkastella.

”Haluatko kuulla syytteesi?” Thomas kysyy.

”Ei tarvitse. Saanko kävellä itse vai pitääkö jonkun teistä taluttaa minut?”

Alan nousta puhuessani niin hitaasti, etteivät he voi kuvitella minun hyökkäävän tai yrittävän pakoon. Sotto astuu näkymättömän rajan yli ja tarttuu käsikynkkääni.

Menemme ulos, takapihalle, jossa meitä ei voi nähdä. Sotto tökkää minut Thomaksen pidettäväksi. Katselen, kun he muodostavat loitsua portaalia varten. Se on kikkailua, sillä loitsun muodostamiseen tarvitaan juuri nämä kolme: Sotto, joka on kaatunut ja noussut jälleen; Malia, jonka sydän ei enää lyö ja viimeisenä aineena se, joka on kadottanut hetkensä eli halveksuntaa uhkuva jäljittäjäpoika.

”Kuka hän on?”  kysyn nyökäten poikaa kohti.

Thomas puristaa minua kipeämmin. ”Sotton velipuoli. Eikä kuulu sinulle miksi hän on sopiva portaalin luontiin.”

Ilmassa alkaa väreillä himmeää läpinäkyvää loistetta ja saatan muutenkin tuntea, että ovemme on valmis. Thomas ja minä menemme ensin, muut jäävät taaksemme ja sokaistun päivän kirkkaudesta toisessa maailman ajassa.

En paljasta heille koskaan, mitä todelliselle mielenpalatsilleni tapahtui. Minun maallinen hurmokseni ja jännitykseni päättyi lopulta köyden kiristymiseen kaulan ympärille. Mutta olin oppinut tempun, jolla pieni sieluni hippunen voi jatkaa elämäänsä mielenpalatsissani. Ja koska sinä luet tai kuulet tai tunnet tämän sydämessäsi, niin olet löytänyt tilukseni niiden piilopaikasta. En onnittele, koska tästä voi koitua sinulle vielä hyvin suurta vaivaa – niin kuin koitui minulle. Mestari ei kuitenkan antanut minulle turhaan avaimia sielutemppuun. Enkä minäkään jättänyt turhaan mielenpalatsiani hyvien ihmisten löydettäväksi. Kaiken huumassa minä säästin tärkeimmän.