Nimi: Kesäinen yllätys
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama, "romantiikka"
Paritus: Severus/Lily
Ikäsuositus: S
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Haasteet:
Finfanfun 1000 Sana 311. Haaveellisuus Juhannustaikaa
Kiirsulle:
Kesäisissä tunnelmissa toivoisin kauheasti tekstiä Severuksesta ja kukkaseppeleestä jossain muodossa. Usvaisia öitä pellolla, puissa kiipelyä, päivänkakkaroita.
Kirjoitin jo aiemmin, mutten ehtinyt viimeistelemään kuin vasta nyt, näköjään tänään tulee vielä synttärilahjaksikin samalla ihan sattuman kaupalla.
Pahoittelut, että tämä osuu toiveisiisi vain osittain, mutta toivottavasti tämä pieni tuokiokuva tuottaa silti iloa.
Kesäinen yllätysIllan valo hiipui vähitellen hämäräksi. Severus istui keinussa, jossa Lily oli notkunut sisarensa kanssa vielä joitakin tunteja sitten. Hän oli katsellut hiljaa sivusta, seurannut tyttöjen yhteisiä leikkejä uskaltamatta kuitenkaan ottaa niihin osaa. Siskosten juostua kotiinsa illalliselle Severus oli myös maleksinut kotia kohti, pettyneenä siitä, ettei taaskaan ollut saanut viettää hetkeäkään aikaa Lilyn seurassa. Tunnelma Kehrääjänkujalla oli kääntynyt iltaa myöten tuttuun tapaan kohti riitaa, ja poika pakeni isänsä juopuneita syytöksiä takaisin paikkaan, jossa tunsi aina olonsa rauhallisemmaksi.
Keinu liikahteli kepeästi, vaikka pojan mieli olikin raskas. Hän töni laiskasti vauhtia varpaillaan, kunnes jalka osui johonkin, joka liikahti. Uteliaisuus sai Severuksen seisauttamaan vauhtinsa ja katsomaan, mistä oli kyse.
Nippu lakastuvia kukkia oli levinnyt hänen jalkoihinsa. Severus muisti äkkiä, kuinka tytöt olivat punoneet jotain heiniä yhteen kikatellessaan keinun luona. Kun hän käänteli kukkasia käsissään, ne tosiaan liittyivät toisiinsa löyhästi ketjuna. Hän muisti myös, että Petunia oli juossut kotiin edeltä kukkaseppele päässään ja Lily oli viskannut jotain käsistään kiirehtiessään siskonsa perään. Tässä oli siis Lilyn keskeneräiseksi jäänyt yritelmä. Severus tunsi äkkiä sympatiaa noita surkeina nuokkuvia kukkia kohtaan. Ne olivat olleet Lilyn käsissä, Lilyn sylissä tämän istuessa kukkasten keskellä päivänkakkaraniityllä. Vilkaisten nopeasti ympärilleen hän kokosi ne yhteen ja istui tutkimaan niitä tarkemmin. Ehkäpä hän osaisi koota seppeleen uudestaan ja yllättää Lilyn?
Tehtävä ei ollutkaan niin helppo kuin Severus oli ensin ajatellut. Eipä ihme, että se oli jäänyt Lilyltäkin kesken. Yritettyään hetken tuloksetta hän tarttui epäröiden taikasauvaansa. Ehkä kukaan ei kiinnittäisi huomiota näin pieneen taikaan? Äiti moitti häntä harvoin, mutta alaikäisenä taikomisesta hän oli kuitenkin varoittanut vasta hiljattain niin ankarasti, että takalisto oli ollut yhtä arkana kuin isänkin selkäsaunojen jäljiltä. Mutta olihan hänen
täytynyt näyttää Lilylle kuinka taikuus toimi, ei tämä olisi muuten uskonut häntä...
Usva laskeutui niityn ylle ja kostea heinä kasteli housut, mutta kaikessa hiljaisuudessa päivänkakkara toisensa jälkeen kiertyi sievästi toistensa ympäri, varret punoutuivat tiiviiksi kehäksi ja hiljainen kuiske täydensi taikasauvan huolellista liikettä. Oli jo miltei pimeää, kun poika tarkasteli arvioiden aikaansaannostaan ja jätti sitten seppeleen odottamaan keinun laudalle. Mahdollisuus ei ollut suuri, mutta ehkäpä juuri Lily löytäisi sen, hän haaveili mielessään. Kotitalo oli jo pimeä sekin, mutta takaovi oli jätetty auki, kuten aina. Severus hiipi sisään kenenkään huomaamatta ja nukahti hymy huulillaan.
~ * ~
Saavuttuaan aamulla suuren puun luo Severus huomasi ensimmäisenä puuttuvan seppeleen. Hänen mielensä valahti matalaksi. Oliko joku, ehkä Petunia, huomannut kukat ja heittänyt ne menemään? Pahoilla mielin hän istahti keinuun, viitsimättä edes tönäistä sitä vauhtiin. Silmäillessään ympärilleen hän ei kuitenkaan nähnyt kukan kukkaa.
Tirskahdus jostakin yläilmoista havahdutti Severuksen. Kun poika katsahti ylös, hän näki Lilyn istuvan vankalla oksalla lehvien siimeksessä, jalkojaan heilutellen ja päivänkakkaraseppele hiuksillaan.
"Kiitos, Sev", tyttö heläytti iloinen hymy huulillaan. "Arvasin heti, että se oli yllätys sinulta!"
Severus tiesi helahtaneensa punaiseksi, mutta oli niin mielissään, ettei jaksanut välittää moisesta. Lily ei koskaan kiusannut häntä, sen enempää kalpeudesta kuin punastumisestakaan.
"Kiipeä tänne minun viereeni", kutsui Lily. Severus ei aikaillut, vaan nousi vanhan puun ryhmyistä runkoa ketterästi kuin orava. Ei hän turhaan ollut kiipeillyt tässä samaisessa puussa pikkupojasta saakka. Tyttö teki hänelle tilaa vetäytyen hieman sivummalle oksallaan, mutta Severuksen asetuttua hänen vierelleen he istuivat kuitenkin hengästyttävän lähekkäin. Severus mietti, oliko hän koskaan huomannutkaan, että Lilyn silmäripsetkin olivat punertavat, kun valo kultasi ne siivilöityessään lehvästön lomasta. Kukkaseppele näytti somalta hänen päässään ja kun Lily katseli häntä silmiin aivan läheltä, Severus tunsi iltaisen vaivannäkönsä tulleen moninkertaisesti palkituksi. Toisen hellä hymy sai hänet miltei vaivaantuneeksi, vaikka samaan aikaan hän oli onnellisempi kuin ehkä koskaan.
"Katso, miten kauas täältä näkyy", hän osoitti ujostellen. Aamuaurinko sai päivänkakkaraniityn hehkumaan raikkaana ja kauniina. Lily ei kuitenkaan katsellut kukkasia. Hän nojautui lähemmäs Severusta ja kurotti antamaan suukon hänen punehtuneelle poskelleen.
Severus laski ujosti kätensä Lilyn kädelle ja tämä pujotti sormensa yhteen hänen omiinsa. Lily nojasi Severukseen ja heidän tarkkaillessaan yhdessä puun oksilla hyppeleviä pikkulintuja, poika tunsi sydämensä aivan pakahtuvan, niin onnellinen hän oli.
"Syksyllä mennään yhdessä Tylypahkaan", hän sanoi haaveellisena. Lily katsoi häneen hymy silmissään pilkehtien.
"Siitä tulee tosi hauskaa!"
~ * ~