Fio: Ikä tosiaan muovaa ihmisen ajatusmaailmaa paljon, ja tämä kaksikkokin toisaan sais sen huomata
Mahtoi Niellaa harmittaa, kun pulun nappaamisesta ei sadellutkaan kehuja ja karamelleja
Tässä taas jatkoa, kiitos kommentistasi
4. lukuPaukauttelin kaappeja äänekkäästi purkaessani ruokaostoksia. Typerä tyttö, kuolisi sitten kadulle pulutauteihin tai joutuisi sitten pedofiilin kynsiin, mitäpä minä välitin.
Heittäydyin sohvalle ja laitoin telkkarin päälle. Surffasin hetken aikaa kanavilla, mutta sieltä ei tullut mitään mieleistä katsottavaa. Avasin ikkunan kaihtimet ja vilkaisin pihalle. Autoja. Koiranulkoiluttaja. Ei Niellaa. Käänsin katseeni taas telkkariin, jossa pyöri hammastahnamainos. Taputin levottomasti sohvan selkänojaa.
Murahdin ääneen ja nousin ylös. Miksi minulla piti olla niin hiton rasittava omatunto?
Lähdin kävelemään takaisin kaupalle ja siitä eteenpäin suuntaan, jonne olin nähnyt Niellan menevän. Jos olisin toisesta ulottuvuudesta tänne juuri saapunut neljätoistavuotias tyttö, minne minä menisin?
Katseeni osui tien toisella puolella olevaan ravintolaan, jonka ikkunassa oli suuri riikinkukko. Tytöt pitivät riikinkukoista. Kipaisin kysäisemässä ravintolasta, jospa joku olisi nähnyt uteliasta tyttöä, joka ei ollut ymmärtänyt suomea, mutta kysely osoittautui ajanhukaksi. Jatkoin kyselemistä liikkeestä toiseen.
Kävelin varmaan viisi kilometriä eteenpäin, ennen kuin käännyin takaisinpäin. Ahdistus ja syyllisyys painoi sydäntäni, vaikka ei pitäisi. Ei se ollut minun ongelmani, toistin itselleni jatkuvasti, mutta miksi se tuntui minun ongelmaltani?
Oli tullut pimeä, kun aloin kipuamaan kerrostaloni rappusia kolmoskerrokseen. Missä ihmeessä Niella nukkuisi? Puistossa penkillä? Jossain roskalavalla? Jonkun pedofiilin kotona?
Ilmeisesti ei missään niistä, koska Niella istui kolmannen kerroksen ylimmällä rappusella minua odottaen mutustellen irtokarkkipussin antimia. Tuijotin häntä ja hän tuijotti minua. Niella räpäytti silmiään ensin ja taitteli pussin suun kiinni.
”Anteeksi”, tyttö sanoi ja nousi ylös, tämän kulmat olivat nöyrän näköisesti alhaalla, mutta tunnistin kyllä tuon kuuluisan esityksen. Tämäkin oli hänelle peliä. ”En saisi pitää huolenpitoasi itsestäänselvyytenä. Olen kiitollinen, että autat minua.”
Kävelin tytön ohi ovelleni. ”Kuka sanoi, että autan enää”, mutisin ja työnsin avaimen lukkoon.
”Olit etsimässä minua, se sanoo”, Niella huomautti.
Vilkaisin tyttöä synkästi, mutta päästin hänet sisään. ”Mistä pöllit nuo”, sanoin ja nyökkäsin tytön karkkipussia kohti riisuessani takkini naulaan.
”Yksi mies antoi”, Niella sanoi ja laittoi oman violetin – minun ostamani – takkinsa naulaan.
”Kuka mies? Miksi?”
”En tiedä, en minä puhu suomaata.”
”Suomea”, korjasin seuratessani Niellan reipasta etenemistä sängyn suuntaan. ”Mutta mitä hän tahtoi? Yrittikö hän saada sinua mukaansa?”
Niella kohautti olkiaan. ”Kovasti hän puhui ja minä kuuntelin syöden karkkia. Hänellä oli joku juttu, jolla hän osoitti minua. Sitten hän antoi paperia minulle, joten piirsin siihen kukkasen. Se mies hermostui lopulta ja yritti tarttua minuun, joten minä lähdin paikalta”, hän sanoi hämmentävän neutraalisti, niin kuin ei olisi ollenkaan tajunnut mitä oli tapahtunut.
”Joku juttu? Aseko”, minä kauhistuin, koska olin saanut sen käsityksen, että Suomessa ei ollut ollenkaan tavanomaista kantaa asetta mukana.
”En minä vaan tiedä”, Niella sanoi ja kohautti olkapäitään uudestaan.
”Alkoiko se mies jahtaamaan sinua?”
”En tiedä, hän oli vähän pullukka ja lyhytjalkainen, ei sellaisesta ole minulle kilpajuoksuvastusta”, tyttö totesi ja hypähti istumaan sängylleni. ”Oletko tavannut koskaan ketään toista Kankaalta?” hän jatkoi reippaasti.
”Kengät”, huomautin. Olinkin ehtinyt unohtamaan, että Kankaalla pidettiin kenkiä sisällä.
Tutkailin Niellaa otsa kurtussa. Olihan Niella nätti, mutta oli se nyt ihme, jos tämä kahden päivän aikana oli törmännyt jo kahteen pedofiiliin. Ehkä olin aliarvioinut sellaisten määrän tässä maailmassa. Minun pitäisi tosiaan muuttaa pois tästä lähiöstä.
Niella riisui kengät ja toi ne eteiseen. ”Mutta oletko?”
”Tietenkään en. Vaikka tapaisinkin jonkun, ei minulla olisi keinoa tietää, koska me molemmat yrittäisimme sopeutua joukkoon.”
”Mutta tänne kuitenkin lähetetään aika paljon muiden ulottuvuuksien lainrikkojia. Kaksitoistatuhatta vuodessa ja se on vain Kankaan tilastot”, hän huomautti.
”Eivät ne kaikki päädy Suomeen – miten sinä edes päädyit tänne?” Tuntui olevan kovin epätodennäköistä, että kaikista tämän ulottuvuuden paikoista he päätyivät samaan kaupunkiin.
Niella kohautti olkapäitään. ”Ajattelin sinua.”
Kovasti oli olkapäiden kohautusta, joten en viitsinyt alkaa panttaamaan enempää. Aloin kypsentämään kanaa Niellan tarkkaillessa toimiani. En edes ajatellut ruuanlaiton eroavan erityisesti Kankaan ruuanlaitosta, mutta oli totta, että Metsäpuron taikakoulussa oppilaat eivät juurikaan opetelleet laittamaan ruokaa. Sen opetus jäi vanhempien kontolle, mikäli nyt sattui olemaan tarpeeksi onnekas, jotta sellaiset oli.
Niellalla oli, mutta silti tämä oli asunut koulussa läpi vuoden, koska tämän vanhemmat työskentelivät siellä. Isä luonnontaikuuden opettajana, äiti koulun johtajana. Tyttö oli ollut pienestä pitäen lellitty kakara. Jotain varsin pahaa tämä oli kuitenkin tehnyt, kun tänne oli päätynyt.
Kana ja riisi valmistuivat. Niella ei pitänyt täysjyväriisin mausta, sanoi sitä kuivaksi. Minä sanoin, että voisi kaikin mokomin syödä vain karkkejaan, mutta oli turha valittaa, jos vatsa tulisi kipeäksi. Niella ei vastannut, joten ehkä tällä oli jo vatsa kipeänä.
Niellan vanhemmat olivat aina kohdelleet tytärtään pyhimyksenä. Olin ollut siitä aina kateellinen, koska isääni en ollut tuntenut ja äitini oli kuollut ollessani kuusi. Hän oli ollut pitkään sairas, joten hän oli ehtinyt järjestää asiat niin, että oli hankkinut viimeisillä rahoillaan minulle koulutuksen Metsäpuron taikakoulussa. Olivat nekin rahat menneet hukkaan, koska olin ehtinyt käydä koulua vain neljä vuotta.
”Miksi sinä päädyit tänne. Oikeasti”, kysyin viimein Niellalta, päättäen etten antaisi hänen livahtaa aiheesta vastaamatta.
Niella kohautti olkapäitään ja avasi yhden keittiönkaapin tutkiakseen sen tarjontaa. Suljin kaapinoven ja tuijotin häntä tuimasti.
”Kerro minulle.”
Niella esitti niin kuin ei olisi kuullut, istui sohvalle ja otti kaukosäätimen käteensä. Marssin hänen viereensä ja tartuin kapulaan, mutta Niella ei suostunut päästämään irti. Olin kuitenkin meistä vahvempi ja vetäisin kaukosäätimen itselleni. Tyttö tipahti sohvalta lattialle ja katsoi minua silmät sirrissä.
”Joko sinä häivyt täältä tai kerrot minulle totuuden”, minä uhkailin ja osoitin vielä ovea.
Niella tuijotti minua yhä vihaisesti, mutta sitten tilalle nousi uhmakas ilme, josta ei seuraisi mitään hyvää. Niella nousi ylös ja aivan yllättäen hän läimäisi itseään kasvoihin. Eikä mitenkään kevyesti, vaan sellaisella voimalla, että läpäisystä kuului kova ääni.
”Mitä ihmettä sinä teet?” minä tivasin katsoessani, kuinka tyttö räpytteli silmiään ja hieraisi poskeaan.
Niella hymyili minulle ilkikurisesti. ”Se sinun vuokraisäntäsi luulee, että sinä teet minulle pahaa. Minä menen hänen luokseen ja näytän hänelle, että sinä olet satuttanut minua. Sitten sinä joudut hankaluuksiin.”
En osannut aluksi edes suuttua, koska suunnitelma tuntui minusta niin absurdilta. Muutaman sekunnin kuluttua vatsani meni umpisolmuun, koska tiesin, että Niellan suunnitelma onnistuisi.
Niella näytti tavattoman tyytyväiseltä itseensä istuessaan sievästi alas sohvalle. ”Mutta voin olla menemättä, jos lopetat tuollaiset typerät kysymykset ja olet kiltisti”, hän sanoi ja ojensi kättään kaukosäädintä kohti.
Ikinä minun ei ollut tehnyt enemmän mieli satuttaa jotakuta kuin sillä hetkellä. Mutta sittenpähän Niella vain saisi oikean syyn mennä etsimään vuokraisäntäni ja vuodattaa krokotiilinkyyneliään.
Paiskasin kaukosäätimen nurkkaan niin, että siitä irtosivat patterit. Marssin ulos asunnostani, joka sillä hetkellä tuntui enemmän Niellan asunnolta.
Löysin itseni baarista yhden, kahden ja lopulta kolmen oluen ääreltä. Vihasin olutta, mutta join sitä silti, koska sitä minä naperonakin olin juonut kasvettuani Kankaan kurjimmassa kolkassa, jossa ei ollut ollut juomakelpoista vettä, joten nesteytys oli hankittava oluesta ja viinistä. Siinä tosin oli ollut prosentteja vain nimellisesti. Näissä oluissa oli prosentteja enemmän, mutta ei kuitenkaan minulle tarpeeksi, joten tilasin yhden vodkashotin.
”Rankka päivä?”
Vilkaisin viereeni istahtanutta naista. Hiukset samaa tuhkanruskean sävyä kuin minulla, lähestyi kolmeakymmentä, pyöreähköt kasvot, mutta kurvikas vartalo. Päällä jakkupuku, niin kuin olisi tullut suoraan töistä.
”Voisi sen niinkin sanoa”, vastasin ja yritin arvata naisen tarinaa katsomalla tätä. ”Ongelmia toimistolla?”
Nainen hymyili kireästi. ”Olisipa. Se olisi hauskempaa kuin se, että yllättää miehensä panemasta puutarhuria.”
”Auts, tarvitset pari shottia”, sanoin ja tilasin kaksi naiselle ja täytön omaani.
”Pohjanmaan kautta”, nainen sanoi ja kilisti lasiani, ennen kuin kumosi ensimmäisensä ja sitten heti perään toisen. Unohduin tuijottamaan, joten kumosin shottini vähän myöhässä. Aikamoinen viinapää naisella oli, kun irvistyksestä ei ollut jälkeäkään. Itse jouduin käyttämään aika lailla tahdonvoimaa, että sain pidettyä naamani peruslukemilla.
”Tuota en olekaan ennen kuullut”, huomautin maiskutellessani hieman huuliani polttavan shotin jäljiltä.
”Ai
pohjanmaan kautta? En tiedä mitä murretta se on vai onko. Ehkä se on pohjanmaalta tullut”, nainen selitti ja tilasi itselleen vielä kaksi shottia. Kumottuaan ne, nainen katseli minua niin kuin yrittäisi itse arvata tarinaani ulkonäköni perusteella. Minua kiinnosti kuulla mitä tämä keksisi, koska vaatetukseni oli kuin suoraan muutaman vuoden takaisesta Prisman katalogista, jossa olisin voinut poseerata sellaisena tavismallina, jonka PR-osasto olisi hankkinut saatuaan huomautuksia epänormaalin hyvännäköisistä malleista ja siitä, mitä se tekisi kuluttajien itsetunnolle.
Katso, näinkin tavallinen mies voi näyttää hyvältä meidän vaatteissa!”Äänessäsi onkin vähän aksenttia. Anna kun arvaan… olet Ranskasta?”
”Luxemburgista, aika lähelle”, korjasin, koska se oli sellainen mikroskooppinen maa, josta kukaan tavallinen ihminen ei tiennyt mitään. Joskus olin mennyt myös Ranskalla, mutta naiset halusivat aina jostain syystä kuulla minun puhuvan ranskaa, eikä Kankaan vanha kieli sitten mennytkään niin täydestä, kun puhuin sitä pari fraasia.
”Oi, eksoottista, en tunne ketään sieltä”, nainen sanoi ja kallisti päätään niin, että hiusten latvat koskettivat baaritiskiä. Hän hivuttautui vähän lähemmäksi. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Heikki”, vastasin. Vihasin sitä nimeä. En tiedä miksi olin valinnut sen. Vammaisten hoitolaitoskodissa minulle oli annettu lista nimiä, joista olin valinnut summamutikkaan jonkin H-kirjaimella alkavan. Nyt tietysti tiesin, että Heikki oli vanhan miehen nimi, eikä oikeastaan sopinut parikymppiselle jätkälle. Voisihan sen kai muuttaa, mutta sekin maksaisi jotain, eikä rahaa varsinaisesti ollut hukattavana varsinkaan, jos Niella jatkaisi kiristystään.
Nainen tirskahti. ”Onko Luxemburgissa paljon Heikkejä?”
”Ei, mutta suomalainen isäni taisi olla humalassa nimetessään minut. Kieltäkin aloin oppimaan vasta seitsemän vuotta sitten.”
”Minä olen Tiina. Umpisuomalainen Tiina...”
Umpihumalaisesta tämä ei ollut enää kaukana ja jos tässä oltiin menossa sänkypuuhia kohti, halusin naiseni mieluummin kohtuuselvänä, joten jotain liikkeitä oli parasta tehdä nyt. En halunnut toistaa sitä fiaskoa, että toinen nukahtaisi kesken kaiken. Ei tehnyt hyvää itsetunnolle.
”… vaikka taitaa meillä olla jotain kautta sukujuuria Skotlantiin”, nainen höpötti ja kurtisti otsaansa miettivästi. Sitten tämä heilautti kättään ja naurahti. ”Kerropas Luxemburgista. Onko se nätti maa?”
En saanut päähäni missä Skotlanti oli, joten otin aiheenmuutoksen mieluisasti vastaan. En kyllä tiennyt mitään Luxemburgistakaan, mutta laskin käteni baaritiskille niin että sormet hipaisivat Tiinan käsivartta.
”Lähes yhtä nätti kuin sinä”, vastasin, vaikka ei se kummoinen iskurepla ollut. Tiina kuitenkin naurahti ja puraisi huultaan.
”Haluatko lähteä täältä?” Tiina kysyi yllätyksekseni. Oho, ei tarvinnut paljoa voidella. Taisi aika innokkaasti haluta harrastamaan kostoseksiä.
”Joo”, sanoin ja heilautin kättäni baarimikolle, jotta saisin laskun. Tiina hipaisi kaulansivuani, kun en katsonut, saaden minut värähtämään. Maksoin molempien laskun ja sitten lähdimme kävelemään ulos baarista.
”Meille vai teille?” Tiina kysyi avatessani hänelle oven.
”Teille”, vastasin, vaikka jossain syvällä aivojeni perukoilla kyti pervo ajatus siitä, että mitä mahtaisi Niella tehdä, jos toisin sinne naisen, jonka kanssa sekstailisin siinä sängyllä, jossa hänen oli tarkoitus nukkua. Ei taitaisi tykätä. Voisin viimein päästä eroon siitä perkeleen maanvaivasta.
”Onpa sitten hyvä, että potkin petturimieheni ulos talosta”, Tiina hymyili humalaista hymyä ja puristi persettäni meidän päästyämme ulos baarista.
Niin me päädyttiin panemaan Tiinan aviovuoteeseen, vaikka ehdotin, että sohvallakin kävisi. Tiina kuitenkin välttämättä halusi tehdä sen sängyssä, koska eipä ollut hänenkään miehensä välittänyt pannessaan puutarhuria suoraan eteisen ikkunan edessä.
”Voinko jäädä yöksi, vai luuletko, että miehesi tulee takaisin?” kysyin jälkeenpäin, koska en halunnut mennä takaisin asuntooni, jossa Niella odottaisi minua. Toivottavasti luulisi, että minulle olisi sattunut jokin onnettomuus ja alkaisi kärvistellä tunnontuskissa.
”Jää. Mitä väliä, vaikka tulisikin”, Tiina sanoi ja painoi otsansa olkapäähäni niin, että tunsin hänen äänekkään hengityksensä olkavarttani vasten. Tuntui oudolta yrittää nukahtaa toisen hengittäessä vieressä, kun se toinen ei ollut Niella. Tiinan hengenvedot eivät olleet ollenkaan tasaisia: sisäänhengitystä hädin tuskin kuuli, mutta uloshengitys oli epäsäännöllinen ja raskas.
En ollut koskaan seurustellut vakituisesti kenenkään kanssa. En ollut kauhean ihmisläheinen ihminen, enkä huomannut toisen flirttailevan minulle ellen sitten ollut varta vasten baarissa hakemassa seksiseuraa. Ennen Villeä oli kanssani Subwayssa työskennellyt eräs Lotta, joka oli oikeastaan tosi kiva tyyppi, mutta en ollut tajunnut tämän flirttailevan minulle enkä itse tietenkään ollut tajunnut, että voisin flirttailla tälle. Olimme kai sitten liian samanlaisia, kömpelöitä ihmissuhdeasioissa. Sitten Lotta oli muuttanut pois koska oli saanut opiskelupaikan Joensuusta. Vasta silloin olin tajunnut kuinka paljon minua oli jäänyt harmittamaan, etten ollut tajunnut tehdä mitään.
Mutta suhteissa pitäisi kertoa asioita itsestä, enkä tiennyt miten voisin ikinä kertoa jollekulle ulkopuoliselle entisestä elämästäni. Minua pidettäisiin epäilemättä hulluna. Tähän mennessä olin kertonut menneisyydestäni vähän eri valheita jokaiselle, jonka kanssa jouduin juttusille, joten en tiennyt mitä sitten kertoisin sille mahdolliselle seurustelukumppanille. En haluaisi valehdella, mutta totuus olisi epäilemättä liikaa, tavallaan myös minulle, sillä jos jollain ihmeellä toinen uskoisi tarinaani, tämä epäilemättä haluaisi tietää lisää enkä oikeastaan halunnut muistella kaikkea sitä, jonka olin menettänyt.
Tuijotin valkoista kattoa ja sen kristallikruunua, jonka juuri erotin hämärästi, koska huoneessa oli oikeat pimennysverhot. Tekisi mieli lähteä, mutta jäin kuitenkin. Ehkä saisin ilmaisen aamiaisen.