Kirjoittaja: Tomsessed
Ikäraja: S
Genre: Jotain slice of life -tyylistä kaiketi
Päähenkilöt: Joona ja Jasu
Yhteenveto: Joonan silmissä kiilsi menneisyys. Isän lähtö oli edelleen vaikea aihe, mutta se oli ajanut veljekset pitämään yhtä tavalla, jota ei voinut rikkoa kukaan tai mikään.A/N: Kirjoitin pojista aiemmin
täällä (S), ja nyt juhannustaikatoiveiden myötä tuntui luontevalta palata heidän tarinaansa. Tämä on siis yhteinen juhannustaika
Dokumentille ja
Kosmikille: molemmat toivoivat veljeksiä, ja sen lisäksi pienenä mausteena Dokumentille kesäsadetta ja Kosmikille käärmeitä. Toivottavasti tykkäätte!
Osallistuu
FinFanFun1000-haasteeseen sanalla 139. Veli
“Sä muistutat uitettua koiraa”, Joona tervehti avatessaan oven, jonka takana hänen isoveljensä seisoi toden totta läpimärkänä kesäisen sadekuuron jäljiltä.
“Mukava nähdä suakin”, Jasu murahti ja astui sisään. Hänelle oli sattunut paljon pahempaakin kuin lämmin vesisade, joka oli loppunut yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, eikä se ollut hänen suurin murheensa. Hän kaivoi takkinsa suojista ryttyisen paketin, jonka ympärillä naru meni miten sattui ja teippauksestakin osa oli hieman pettänyt, mutta joka näytti olevan muuten kunnossa. Hän katsoi pikkuveljeään tällä kertaa iloisemmin, ojensi tuomisensa ja tokaisi: “Tää on mun kummitytölle.”
Joona kohotti kulmiaan kysyvästi samalla, kun vastaanotti lahjan. Juulian laskettuun aikaan oli vielä reilu kuukausi, mutta Joona vaimoineen oli pyytänyt Jasua erityistehtävään heti, kun raskaudesta oli kerrottu.
Jasu ei kuitenkaan antanut lupaa kajota lahjaan ennen kuin Juuliakin olisi kotona, joten Joona vei paketin odottamaan. Sen jälkeen veljeksistä vanhempi suuntasi kylpyhuoneeseen ja nuorempi makuuhuoneeseen etsimään kuivia lainavaatteita sekä puhdasta pyyhettä. Kun Jasu viimein palasi tukka sekaisin ja vieraat vaatteet yllään, oli kahvi jo valmista ja leipätarvikkeet otettu esiin.
“Mitä Naksulle kuuluu?” Jasu kysyi samalla, kun voiteli itselleen leipää.
“Parempaa, luojan kiitos”, Joona huokaisi. “Se on vihdoin suostunu syömään.”
“Hyvä juttu.” Huoli lemmikistä oli painanut Joonaa jo jonkin aikaa, eikä ajoitus olisi voinut olla huonompi. “Ehkä sitäki jännittää ku teille tulee perheenlisäystä.”
“Niin… Ehkä.” Joona ei kuulostanut vakuuttuneelta, mutta Jasu näki tämän suupielessä hymynpoikasen, jota Joona yritti piilottaa kahvikuppiinsa.
Kuten Joona oli pienenä resuinen lelukäärme sylissään uhannut, oli hän isona hankkinut itselleen oikean käärmeen ja nimennyt sen Naksuksi lempilelunsa mukaan. Uhkaustaan sadasta käärmeestä Joona ei tietenkään ollut toteuttanut, vaan yksi oli riittänyt, mutta sitä yhtä Joona rakasti sydämensä pohjasta.
Samalla eteisestä kuului kolinaa, ja pian Joonan vaimo ilmestyi keittiöön. Juulia ehti tuskin istahtaa, kun Joona jo hääräsi paketin kimpussa. Sen verran Jasu sai veljeään pidäteltyä, että ehti selittää kauniimmalle osapuolelle muutamalla sanalla, mistä oli kyse.
"Mä aattelin, et siitä koulutetaan samanlainen käärmehullu ku susta", Jasu hymyili hellästi, kun Joona kaivoi paketista vihreän pehmolelukäärmeen.
Joonan silmissä kiilsi menneisyys. Isän lähtö oli edelleen vaikea aihe, mutta se oli ajanut veljekset pitämään yhtä tavalla, jota ei voinut rikkoa kukaan tai mikään. Joonan teinikapina oli meinannut johtaa vielä pahempaan kuin Jasun aikanaan, mutta Jasu oli kannatellut veljeään läpi vaikeimpien vuosien: ottanut turpaansa Joonan puolesta tämän suututettua vääriä ihmisiä, valvonut öitä peläten Joonan vuoksi, silittänyt selkää Joonan oksentaessa humalaa pönttöön. Jasu oli ohjannut Joonan samalle tielle kuin Joona hänet vuosia aiemmin, ja vasta isompana Joona oli todella ymmärtänyt, että isän puuttumisesta huolimatta hän oli saanut kotona hyvän miehen mallin ja sylikaupalla rakkautta. Ja vaikka alkuperäinen Naksu-pehmo oli vuosien varrella menettänyt merkitystään, eikä hänen tyttärensä tulisi koskaan yhdistämään lahjaa samoihin asioihin kuin isänsä, oli se silti tärkeimpiä yksittäisiä asioita Joonan elämässä, ja vain Jasu saattoi ymmärtää sen niin hyvin.
Lelu oli ehkä muisto isän lähdöstä, mutta tärkeintä oli ollut sen tuoma turva aivan arkisissa tilanteissa: ukonilmalla, painajaisten jälkeen ja kipeänä. Tilanteissa, joissa Jasu oli aina ollut läsnä.
Joona ei löytänyt sanoja, eikä Jasu niitä vaatinut. Joona tunsi puolisonsa käden olkapäällään, ja kun hän katsoi vaimoaan, hän näki tämän silmistä ymmärryksen. Lahja oli sanaton lupaus siitä, että Jasu tekisi kaikkensa heidän lapsensa hyvinvoinnin vuoksi.