Nimi: Sateenkaaret elämissämme
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: K-11
Fandom: Hetalia
Paritus: Spamano = Espanja/Romano
Genre: Fluff, romantiikka
Haasteet:
Neliottelu,
Kaiken maailman tekstejä – summer camp editionVastuuvapautus: Hetalia hahmoineen kuuluu Himaruya Hidekazille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Yhteenveto: ”Kestän ehkä sittenkin sen, etten saa omaa elämänkaartani irti sinun typerästä, onnellisesta elämästäsi.”
A/N: Yhtäkkiä tuli vastustamaton tarve Spamanon kirjoittamiselle, ja tässä on lopputulos. En tosiaan tiedä, mistä tää idea tuli, koska yleensä musta tän parin kirjoittaminen on ollut jotenkin tosi hankalaa, vaikka siitä tykkäänkin. Ihmisnimet taas käytössä, eli Lovino = Romano ja Antonio = Espanja.
Sateenkaaret elämissämme
”Ilta on kaunis, eikö vain.”
Antonio kääntyi katsomaan vierellään seisovaa italialaista vastausta odottaen.
”Saman näköinen kuin aina ennenkin”, tuli vastaus tuttuun sävyyn.
Antonio ei kyennyt täysin tukahduttamaan esille pyrkivää naurua, vaikka tiesikin sen mahdollisesti ärsyttävän toista.
Päivä tomaattipelloilla oli jättänyt jälkensä italialaiseen. Hiukset sekaisin, multatahra poskessa ja kaikin puolin uupuneen näköisenä Lovino vain kerta kaikkiaan oli uskomattoman suloinen. Olisi ollut kaikin puolin järkevää ja ystävällistä lähettää uninen italialainen sisälle nukkumaan, mutta jotenkin se ei tuntunut oikealta. Eikä hän tarkemmin ajateltuna voinut edes kuvitella lähettävänsä Lovinoa yhtään mihinkään. Luultavasti tulinen italialainen päättäisi valvoa koko yön, jos Antonio erehtyisi mainitsemaan, että hänen olisi aika mennä sänkyyn.
Lisäksi uupuneena Lovinon sai yleensä tavallista helpommin houkutelluksi keskusteluun, sellaiseen oikeaan ja todelliseen hetkeen, jolloin he jakoivat ajatuksiaan ja tunteitaan. Sellaisia oli liian harvoin; he kumpikaan eivät olleet mitään suuria pohdiskelijoita, tai ainakaan heidän mietteensä eivät usein päässeet päivänvaloon.
”Sateenkaari”, Lovino huomautti ja sai Antonion katsahtamaan ylös.
Upea monivärinen luonnonilmiö tosiaan kaartui taivaan poikki pysäyttävän kauniina. Sitten hän katsahti uudelleen Lovinon suuntaan. Hänen silmänsä olivat puoliksi kiinni, mutta luomien raosta katse oli selvästi suunnattu sateen ja auringon yhteiseen tuotokseen. Hänen kasvoillaan oli rentoutunut ja suorastaan onnellinen ilme, ja se harvinainen näky oli vielä sateenkaartakin sykähdyttävämpi.
”Mietitkö koskaan, mitä noiden päästä oikein löytyy?” Antonio tiedusteli uteliaana kuulemaan vastauksen.
”Ei mitään. Niiden päähän ei voi päästä”, Lovino totesi, mutta kuitenkin ilman terävää särmää äänessään.
”Totta. Ehkä kaikille on jaossa vain yksi aarre. Koska minä olen löytänyt omani jo satoja vuosia sitten, minun ei oikeastaan tarvitsekaan tavoittaa sitä sateenkaaren myyttistä päätä”, Antonio hymyili.
”Älä viitsi. Tuo on jo niin siirappista, että oksettaa”, Lovino tuhahti, mutta hänen ilmeensä kertoi muuta.
Italialainen oli jättänyt sateenkaaren ihailun ja katsoi nyt suoraan Antonioon.
”Ehkä minunkaan ei sitten tarvitse edes haaveilla mokomista tarunhohtoisista sateenkaaren päistä”, hän sanoi ja hymyili hitusen kirkkaammin.
”Tarkoittaako tuo...”
”Se tarkoittaa sitä mitä kuvitteletkin, idiootti”, Lovino tyytyi vastaamaan ja astahti lähemmäs.
”Sanoisitko nyt samaa kyytiä ne kolme kuuluisaa sanaa?” Antonio kysäisi toiveikkaana.
”Unissasi”, Lovino kivahti.
”Niin tapahtuukin jo melkein joka yö. Se on yksi vakituisista uniaiheistani.”
Varovasti, ettei vain rikkoisi hetken täydellisyyttä, hän kurotti eteenpäin ja kietoi kätensä Lovinon ympärille. Hän tiesi, että toinen oli jo toteuttanut hänen toiveensa, omalla tavallaan vain. Se riitti hänelle paremmin kuin hyvin.
”Meidän pitäisi ehkä mennä nukkumaan”, Antonio huomautti hetkistä myöhemmin.
He olivat päätyneet istumaan suurelle kivelle lähelle pellon reunaa tiiviisti toisiaan vasten painautuneina. Ilta oli lämmin ja harvinaisen pitkäkestoinen sateenkaari säkenöi kaikissa väreissään. Hänellä ei ollut vähäisintäkään halua liikahtaakaan, eikä tuntunut olevan italialaisella hänen kyljessäänkään.
”Ei ihan vielä”, Lovino sanoi hiljaa. ”Mietitkö koskaan, minkä värisiä elämät ovat?”
Antonio kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Lovi, oletko ihan kunnossa? Elämät eivät varsinaisesti...”
”Tiedän, ettei elämiä näe, eivätkä ne ole minkään värisiä, mutta kuvainnollisesti, typerys”, Lovino keskeytti hänet äkisti virkeämmän näköisenä.
Aihe vaikutti tosiaan kiinnostavan häntä.
”Itse ajattelen sitä aina joskus. Mietin, millaisista väreistä ne koostuisivat”, hän jatkoi.
Antonio oli hetken hiljaa ja pohti, mitä sanoisi. Lovino kysyi hyvin harvoin mitään tällaista, ja kun niin kerrankin tapahtui, hän myös halusi antaa kunnollisen vastauksen.
”Luulen, että ne näyttäisivät vähän tuolta”, hän sanoi lopulta viitaten taivaalla hehkuvaan väriloistoon. ”Uskon, että mukana olisi vähän kaikkea, ihan kuten sateenkaarissakin.”
”Sateenkaaret ovat pohjimmiltaan kaikki samanlaisia, elämät eivät.”
Antonio nyökkäsi ja naurahti sitten hiljaa.
”Mitä?”
”Sinun elämäsi on sitten varmaan pelkkiä tulen sävyjä. En ole milloinkaan törmännyt toiseen yhtä temperamenttiseen ja vaikeasti käsiteltävään henkilöön.”
”Yritätkö sanoa minua hankalaksi?”
”En suinkaan”, Antonio nauroi edelleen ja sai osakseen kevyen tönäisyn.
”Tuolla logiikalla sinun elämäsi koostuu maailman yksinkertaisimmista ja onnellisimmista väreistä, ehkä punaisesta ja kirkkaankeltaisesta. Ja sen punaisenkin on oltava jotain typerän iloista, josta on herkkyys ja vivahteikkuus kaukana”, Lovino totesi.
”Sydämeni särkyy”, Antonio voihkaisi Francisilta oppiminsa dramaattisin elkein.
”Ei toimi minuun”, italialainen tuhahti selvästikään hänen näyttelijänlahjojaan arvostamatta.
”Meidän kaaresta tulisi sitten melko iloisen tulinen”, Antonio lausahti hetkisen jälleen vierähdettyä rauhallisessa äänettömyydessä.
”Kuvitteletko siis, että meidän elämämme ovat värikaaria, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa?”
”Täsmälleen sitä minä tarkoitan. Enkä halua, että ne ikinä eroavat”, hän lisäsi vielä hetken mielijohteesta.
”Jos tuo oli kosinta, saat ehdottomasti rukkaset. Mutta eivät ne eroa, hölmö. Ne ovat luultavasti muutenkin jo niin tiukasti yhdessä, etten pääsisi sinusta eroon, vaikka haluaisinkin.”
Moni olisi voinut pitää sanoja pahimmanlaatuisena solvauksena, tai ainakaan kommentti ei olisi saanut suurinta osaa ihmisistä ilahtumaan. Antonio hallitsi kuitenkin tämän. Hän tiesi, kuinka vaikeaa italialaista tuli tulkita, ja tämän nimenomaisen lausahduksen hän tiesi olevan jotakuinkin lupaus yhteisestä loppuelämästä. Ennen kuin Lovino ehti sanoa enää sanaakaan, hän tuli vedetyksi mukaan kesäöisen lämpimään suudelmaan.
Upotessaan yhä syvemmälle huumaavaan tunteeseen ja toisen huulten tuntuun omiaan vasten Antonio antoi kätensä liukua toisen selkään ja hiuksiin. Suudelmassa maistuivat laskeva aurinko ja lempeä kesäsade, eikä hän voinut kuvitellakaan olevansa enää rahtuakaan onnellisempi.
Tässä siis sitä tulisuutta, hän ajatteli epämääräisesti tuntiessaan Lovinon hampaat alahuulellaan. Hän vastasi eleeseen antamalla kätensä sujahtaa italialaisen ohuen t-paidan alle. Toisen iho oli lämmin ja sileä, ja hän tunsi Lovinon värähtävän sylissään.
Samassa kaikki puolitekoisetkin ajatukset kaikkosivat hänen päästään. Lovino oli seurannut esimerkkiä ja teki parhaillaan jotakin, joka sai suoranaiset sähkövirtaukset kulkemaan hänen lävitseen. Oliko edes mahdollista, että yksi kosketus, sekin lantion yläpuolella, saattoi saada aikaan sellaisen reaktion? Kai se oli osa kesäöiden taikaa, tai sitten mahdottomuudet olivat yksinkertaisesti heidän kohdallaan mahdollisia. Oli miten oli, tunne oli täydellinen.
”Kestän ehkä sittenkin sen, etten saa omaa elämänkaartani irti sinun typerästä, onnellisesta elämästäsi”, Lovino kuiskasi kietoen jalkansa tiiviimmin hänen vyötärölleen.
Antonio ei muistanut, milloin he olivat päätyneet siihen, istumaan sateen kostuttamaan heinikkoon, mutta ei hän jaksanut siitä paljoa välittääkään. Kai se oli tapahtunut joskus keskellä sitä hehkuvaa autuutta, jonka jäljiltä hän huomasi menettäneensä paitansakin.
”Sehän on hauska kuulla”, Antonio virnisti vasten kosteuden entisestään kihartamia hiuksia. ”Etkä tule koskaan joutumaan kestokykysi rajoille, jos se minusta on kiinni.”
”Sinä koettelet kärsivällisyyttäni joka päivä, jollet sattunut tietämään.”
Antonio nauroi jälleen ja heittäytyi selälleen pitkäksi venähtäneeseen heinikkoon italialaisen mukaansa vetäen.
”En tiedä, mihin joutuisin ilman sinua.”
”Kliseisintä, mitä olen pitkään aikaan sinun suustasi kuullut, ja se on jo paljon sanottu. Ja vastaus on tietysti kadotukseen”, Lovino tokaisi ja nojautui hipaisemaan kielensä kärjellä hänen huuliaan.
Saman tien Antonio kadotti jälleen keskustelun punaisen langan, jos siinä saattoi sanoa sellaista olleenkaan. Sen sijaan hän ryhtyi jälleen imitoimaan heidän kuvitteellisia, värikkäitä elämänkaariaan kietoutumalla Lovinon ympärille niin tiiviisti kuin saattoi. Olivat elämät näkyviä ja värikkäitä tai eivät, sillä hetkellä hän ainakin saattoi nähdä kahden loistavan ja värikylläisen valokaaren punoutuvan yhteen heidän yhteytensä merkiksi.
