Nimi: Harhakuvitelmista, tuulitansseista ja kastanjanpunaisista unelmista
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Paritus: Fleur/Luna
Genre: Fluffy, pienoinen angst
Yhteenveto: Miksi Fleur pakenee omista häistään ja minne hän menee?
A/N: Osallistuu haasteisiin
Kaiken maailman tekstejä,
Kerää kaikki hahmot II,
Se oikea ja sen haaremi II ja ff100
Kun Fleur ajatteli unelmataloaan, hän ajatteli suurta valoisaa valkoseinäistä taloa, jonka olohuoneen yli kaksimetrisistä ikkunoista näkisi vehreään ja hoidettuun
le jardin à l’anglais -tyyliseen puutarhaan, jonka korinttilaisten pylväiden tukeman paviljongin varjossa hän joisi aamulattensa ja söisi croissantteja. Kun hän ajatteli talonsa sisustusta, hän ajatteli valkoista, kultaa, hopeaa ja niiden seassa muutamia yksittäisiä karhunvatukan, laventelin, akvamariinin ja jaden värisiä huolellisesti valittuja esteettisiä koriste-esineitä, joihin vieraiden silmät ihaillen pysähtyisivät.
Kun Fleur ajatteli unelmaelämäänsä, hän ajatteli taloa maaseudun ja kaupungin rajalla, arvostettua työtä, jossa hän saisi näyttää taitojaan ja komeaa, lempeää ja ahkeraa kumppania, jonka kanssa he saisivat kauniita lapsia. Hän ajatteli elämänsä koostuvan kaikesta kauniista, harmonisesta ja täydellisestä, kaikesta, jonka hän itse kokoaisi. Kohdatessaan elämässään valinnan, hän ajatteli tietä, joka veisi hänet sinne ja kysyi itseltään miten hänen oli valittava, jotta hän pääsi kohti ajatuksiinsa maalaamaansa maalausta.
Siksi Fleur yllättyikin niin, kun hän löysi kodin auringonkukilla tapetoitujen seinien sisältä, paikasta, jossa koristetyynyt ovat terrakotanpunaisia ja kiivinvihreitä ja jossa kynät ja hiusharjat löytyivät samasta purkista.
Ei hänen ollut tarkoitus jäädä ruohon ympäröimälle tuuliselle kukkulalle, joka oli niin kaukana maisemapuutarhasta kuin olla ja voi, mutta sinne hän oli päätynyt juostuaan valkoinen mekko yllään karkuun tunnetta, jolle hän ei osannut antaa sanoja. Tunnetta, joka hukutti sydämen, kahlitsi mielen ja tukki keuhkot niin, ettei voinut tehdä mitään muuta kuin juosta pakoon valintaa, jonka hän oli uskonut johtavan lähemmäs maalausta.
Keltamekkoinen tyttö oli tarjonnut teetä ja katon pään päälle eikä ollut kysynyt
miksi vaikka oli mennyt päivä, viikko ja kuukausi. Oli vain ollut ja hymyillyt ja kertonut ruttusarvisista niistaisikeistä, jolle entinen Fleur olisi nauranut päin naamaa, mutta joista nainen nyt kysyi itse kysymyksiä.
Se entinen Fleur, joka oli haaveillut kiiltävänvalkoisista marmoritasoista ja kaksitoistasakarisista kattokruunuista oli jäänyt jonnekin muualle, jäänyt menneisyyteen miehen kanssa, jonka hän oli luullut haluavansa. Ehkä kaikki tunteet olivat olleet harhakuvitelmaa, sillä Fleur oli koko sydämestään luullut rakastavansa punatukkaista lempeää miestä, kunnes hääpäivä oli lähestynyt lähestymistään ja Fleurin sydän oli rikkoutunut rikkoutumistaan.
Kun Fleur nyt katseli kesätuulessa tanssivaa kastanjanpunaiseen mekkoon pukeutunutta tyttöä, jonka laineilevat vaaleat hiukset lensivät jokaiseen ilmansuuntaan ja jonka huulilla oli pirteä hymy, hän hymyili itsekin, sillä hän ei toivonut enää mitään. Hän ei nähnyt mitä tulevaisuus toi tullessaan tarttuessaan tyttöä kädestä ja antautuessaan tämän mukaan tuulitanssiin.
Ehkä vika oli ollut liiassa kuvittelussa, toiveissa, suunnitelmissa; ruusunpunaisissa unelmissa – pilvilinnoissa, jotka eivät koskaan toteutuisi, mutta joita kohti hän oli kuitenkin tehnyt kaikkensa saadakseen,
tehnyt liikaa saadakseen, niin paljon liikaa, että epäonnistuminen sattuisi, tuhoaisi hänet, jos hän heräisi viisikymmentävuotiaana vieläkin pohtien mikä tie hänet veisi unelmamaalauksen luokse. Ehkä piti vain osata olla ilman toivoa tulevaisuudesta, nauttia hetkestä ja ottaa vastaan mitä tulevaisuus tarjosi, vaikka tarjottimella ei olisikaan kalliita taloja ja harmonista elämää. Siten, pikkuhiljaa, voisi alkaa luoda uusia unelmia – kastanjanpunaisia unelmia, jotka perustuivat siihen, mitä hänellä nyt oli, eikä siihen, mitä hän joskus voisi saada.
Kahden solakan vartalon kieppuessa tuulen mukana Fleurin mielessä alkoi kyteä uusi unelma, joka kutitti vatsanpohjaa. Voisiko aurinkoa hymyilevä tyttö nähdä jotain hänessä?
Voisi, vastasivat Lunan huulet, kun tuulitanssi loppui suudelmaan.
