Nimi: Maailmani päättyy punaiseen
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Genre: Angstinen kartanoromantiikka (vähänninku)
Yhteenveto: Kirje mieheltä entiselle vaimolleen
Varoitukset: Viittauksia kuolemaan
A/N: Jatko-osa tarinalle
Maailmani on mustavalkoinen, anna minun maalata siihen väriä, K-11, sitä ei välttämättä tarvitse lukea ennen tämän lukemista, mutta suosittelen sen lukemista ainakin tämän jälkeen, jotta kokonaiskuva hahmottuu
Nyt
Finicampin parittomien viikkojen viihdykettä: kirjoita kirje -haasteen inspiroimana sain kirjoitettua tarinan toisesta näkökulmasta tuolle aikaisemmalle kirjelle. Kirjoitin tän myös käsin, sori käsialasta jo heti
1,
2,
3Rakkaani,
Nyt on paahtava, kaunis ja vehreä kesä ja siitä on jo puolitoista vuotta, kun sinä lähdit luotani. Sanoit maailmaamme aina niin mustavalkoiseksi, mutta toivoin, että olisit jäänyt niin pitkäksi aikaa, että olisit saanut nähdä kartanon tilukset kukoistamassa keskikesällä. Puutarhan ruusut, narsissit, daaliat ja kielot ovat toki valkoisia, mutta varret, pensaat ja ruoho ovat vihreää, tummaa, vaaleaa, piikikästä, pehmeää... Uusi vaimoni on pitänyt puutarhasta hyvää huolta, vaikka hän käykin jatkuvaa sotaa voikukkia vastaan, jotka kasvattavat aina uusia inhottavan keltaisia kukkia, kun edellinen on ehditty nyppäistä pois. Sanoit kirjeessäsi, että pidät väreistä, mutta jos olisit täällä en usko, että sinäkään olisit sietänyt niitä rikkaruohonkuvatuksia puskemassa täydellisen nurmikkokentän läpi.
Uskon, että pitäisit puutarhasta sen valkoisuudesta huolimatta. Se on kaunis ja symmetrinen, aivan kuten sinä. En tosin tiedä olisiko sinusta puutarhanhoitoon, tulit syksyllä ja lähdit talvella, etkä ehtinyt minulle kertomaan paljoa siitä mistä pidät, vain päinvastaista. Vaikka rakastankin sinua yhä kovasti, olen onnellinen, ettei uusi vaimoni jaa kanssasi samaa nokkavaa luonnetta, vaan kertoo minulle vain kauniita asioita. Kauneudessaan hän kyllä jää sinulle toiseksi, en usko, että koskaan voisin löytää yhtä upeaa ilmestystä kuin sinä.
Istutin omin käsin puutarhan keskelle yhden punaisen ruusupensaan. Katselen sitä parhaillaan kirjoittaessani sinulle tätä kirjettä lasiseinäisessä paviljongissani uuden vaimoni keittämän teekupposen kera. Muutama paviljongin ikkuna on auki, joten voin kuulla lintujen suloisen laulun kajastavan puutarhasta. Nyt kuulen myös vauvan itkua, joka ei ole läheskään yhtä kaunista kuin lintujen ääni, tai sinun äänesi, mutta vauva vaikenee aina ajallaan, uusi vaimoni pitää siitä huolta.
Vauva ja puutarha vievät häneltä paljon aikaa, jonka takia olen alkanut ajattelemaan sinua entistä enemmän. Olin pettynyt, vihainen, hämmentynyt siitä, miten saatoit jättää minut, mutta ennen pitkään annoin sinulle anteeksi. Ymmärrän, että sinulla on heikkoutesi, en ole vielä löytänyt vaimoa, joka ei olisi jakanut samaa heikkoutta. Saattaa olla, että uusi vaimoni myös antaa maailman painaa itsensä kasaan eikä jaksa enää jatkaa, hänen silmissään on sama pilke – heikkouden pilke, joka sinussakin oli – mutta toistaiseksi vauva pitää hänet elossa. Mutta kentis, kun vauva ei tarvitse enää vaimoani pitämään häntä elossa, käy niin, että hän ei yllättäen jaksakaan ja voin jatkaa etsimistä – sinun kuvajaisesi etsimistä.
Suo anteeksi, vauvan itku ei millään lopu.
Mihin jäinkään… vaimoni kiirehti paikalle varsin myöhään, joten vauvan tyynnyttelyssä meni hetken aikaa. Mikä harmi, tee on ehtinyt muuttua kitkeräksi. Varsin erikoisen kitkeräksi, vaikka olin poissa vain viitisen minuuttia. Sinä osasit keittää paljon parempaa teetä, mutta uusi vaimoni osaa olla välillä kovin avuton. Joskus mietin mistä minua näin rangaistaan, kun vaimoni tahallaan tekevät elämästäni hankalaa… Sinäkin toki teit elämästäni hankalaa, mutta näin jälkikäteen muistelen sinua vain lämmöllä.
Tässä pöydällä edessäni on sinun kirjeesi, jota olen viime aikoina lukenut usein. Sanoit kirjeessä, että minä olin tuhrinut mustaani sinun valkoisuuteesi ja tehnyt sinusta harmaan, mutta olet väärässä. Näin sen hyvin vahvasti sen jälkeen, kun jätit minut, sillä et ollut ikinä näyttänyt valkoisemmalta minulle kaiken sen punaisen keskellä. Pidän mustavalkoisuudesta, mutta en ymmärrä, miksi kirjeessäsi sait aikaan vaikutelman, että halusin sinut valkoisissa hepeneissäsi tänne siksi, että minä koin itseni pahaksi ja tarvitsin sinua tasoittamaan pahuutta. Kenties verhoudun mustaan, mutta sieluni on aina ollut valkoinen.
Kylläpä tämä tee on pahaa.
Huoman että olit oikekassa siitä että mustetta on hankala korjatata sen jälkeen kun se on tahriurunut en tiedä miksi nenäni noin alkoi vuotatamaan verrta odota odota hetki palan pian kirjoitaman kirjen lopp
