Nimi: Kissa-kissa -jahti
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Killing Eve
Ikäraja: S
Genre: Draama
Yhteenveto: Mitä sanottavaa Evellä on Villanellelle, kun hän herää kakkoskauden tapahtumien jälkeen?
A/N: Itsenäinen jatko-osa one-shotille Maailman paras naissalamurhaajaduo, K-11, mutta voi lukea ilman tuon lukemista. Sijottuu kakkoskauden jälkeen ja spoilaa sen loppua. Osallistuu haasteeseen 12+ virkettä, FFF1000 sanalla kissa ja Kesäbingo.

Villanelle katseli, kuinka Eve otti pitkän huikan vesipullosta ja toisti saman jännittyneen eleen vielä kaksi kertaa pystyäkseen antamaan itselleen aikaa päättää, mitä sanoa. Villanelle tiesi, ettei tilanne ollut Evelle helppo, mutta hän luotti siihen, että nainen tajuaisi, mikä tälle oli parasta.

Even laski vesipullon alas, mutta puristeli sitä yhä käsissään antaessaan katseen kiertää ympäri huonetta: katse kiersi läpi valkeiden, kultakuvioisten seinien, tumman vaatekaapin, öisten ikkunoiden, Villanellen ja olohuoneeseen vievän oviaukon ohi pysähtymättä mihinkään.

“Meidän ei tarvitse jäädä, jos et halua, voimme lähteä heti jonnekin muualle: keskelle kuumaa aavikkoa tai vaikka Alaskaan, talven ihmemaahan”, Villanelle kertoi seuraten Even katsetta.

“Miksi ihmeessä minä haluaisin aavikolle tai Alaskaan”, Eve sanoi ääni täristen, puristaen vesipulloa käsissään yhä tiukemmin, “enkö minä tehnyt sinulle mielipiteeni selväksi?”

“Se oli tyhmä ja hyödytön mielipide, joten otin valtuudekseni olla kuuntelematta sitä”, Villanelle tokaisi ja hymyili lauseensa perään.

“Sinä ammuit minua”, Eve tiuskaisi, viskaisi vesipullon seinään ja irvisti sitten, kun liike sai ampumahaavan koskemaan. Villanelle katseli kuinka vesi valui pitkin lattiaa rikkinäisen vesipullon kyljestä. “Ja nyt sinä kuvittelet, että meillä on paikka yhdessä jossain tässä maailmassa?”

“Tulisit nyt järkiisi Eve”, Villanelle huokaisi ja nousi ylös ikkunasyvennykseltä kävelläkseen kohti sänkyä, jossa Eve makasi hankalannäköisessä istuma-asennossa, “niin minun ei tarvitse oikeasti tappaa sinua.”

Even suu puristui viivaksi vain ani harvoin, mutta nyt oli yksi niistä harvinaisista hetkistä. Hän vilkaisi täysikuun kajastusta ja satamakaupungin valoja läpi päästävää ikkunaa Villanellen takana selvittääkseen missä he olivat – tai ehkä suunnitellakseen pakomatkaa.

“Olemme Genevessä”, Villanelle kertoi ja käveli minibaarin luokse, jonka jääkaapista hän nappasi pienen viskipullon ja pari proteiinipatukkaa, jotka hän heitti sängylle; ei hän suinkaan halunnut Even muuttuvan raadoksi.

“Ja mikähän sinun visiosi mahtaa olla”, Eve tokaisi mulkoillen proteiinipatukoita, jotka olivat juuri sellaisen matkan päässä, että hän ei saisi niitä kurkottamatta, mikä epäilemättä sattuisi haavaan.

“Minun visioni on se, että me kaksi saamme elää rauhassa yhdessä“, Villanelle sanoi ja käveli sängyn luo, jotta hän saattoi ojentaa patukat Evelle, “syö, näytät kalpealta.”

Eve viskasi proteiinipatukan Villanellen naamaan, joka sattui yllättävän paljon, vaikka patukan kyljessä mainostettiin sen syöjän tuntevan olonsa höyhenenkevyeksi.

Eve käytti taas saman tylsän kortin: “Koska sinä ammuit minua!”

Villanelle pyöräytti silmiään, istui sängyn reunalle ja tokaisi: “Blää blää, sinä puukotit minua ensin, enkä minä valittanut läheskään noin paljoa.”

Eve tuijotti häntä kuin uskomatta korviaan – Villanellen suorasukainen röyhkeys sai useiden ihmisten kasvoille sen ilmeen – mutta pian Even suupielet kaartuivat hymyyn ja hän purskahti hivenen hysteeriseen nauruun, jonka hän lopetti nopeasti irvistäen ja laski kätensä ampumahaavan päälle.

“Niinpä taisin tehdä”, Eve myönsi viimein ja huokaisi vilkuillessaan taas huonetta, “tähänkö se meidän kissa-hiiri -jahtimme sitten johti?”

“Kissa-kissa -jahtimme”, Villanelle korjasi, sillä kummastakaan heistä ei ollut hiireksi, “olemme tasoissa nyt”, hän lisäsi hivenen hymyillen, pitäen yllä pienen määrän toivoa.

Eve siirsi katseensa Villanellen vihreänsinisiin silmiin ja sanoi: “Niinpä taidamme olla.”

Villanelle avasi baarista nappaamansa miniviskipullon ja siemaisi siitä huikan, jonka jälkeen hän ojensi sen Evelle, joka joi pullon yhdellä kulauksella loppuun. Villanelle ei voinut olla hymyilemättä Evelle, jonka kasvot valaisi ikkunasta kajastava täysikuun valokeila. Eihän viskipullon jakaminen paljoa ollut, mutta ainakin Villanelle saattoi leikitellä ajatuksella, että heillä oli mahdollisuus.

Sisilja: Mukavaa, että pidit Kummallekaan näistä naisista ei kyllä sovi hiiren osa, molemmat niin neuvokkaita ja vahvatahtoisia naisia Röyhkeää Villanellea on hauska aina kirjottaa Kiitos kommentistasi!