Nimi: Auringonjahtaajat
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Paritus: Janus/Aislin
Genre: Fantasia, slice of life, mutual pining, romantiikka
Yhteenveto: Ihminen ja nymfi lähtevät kauan odotetulle retkelle vuorille
A/N: Hyvää syntymäpäivää
Okaketulle, tässä vähän fantasiaromantiikkaa
Tässä pari kuvaa, joista sain inspiksen.
Huom, spoilaa tekstiä, joten ehkä kurkkaa kuvat vasta tekstin luettuasi
1,
2,
3,
4. Osallistuu haasteeseen
Teelusikan tunneskaala IILähestyessään Aislinin taloa Janus joutui kumartumaan useiden köynnöskaarien ja yhteenkasvaneiden puiden oksien alitse, sillä sinä kesänä metsänymfi ei ollut vielä raaskinut laulaa lehtiä ylemmäs. Aislin oli aina suhtautunut luonnolle laulamiseen nihkeästi, jota Janus oli aluksi pitänyt erikoisena, mutta opittuaan tuntemaan Aislinin, hän ei osannut kuvitella tämän suhtautuvan asiaan mitenkään muuten.
Oksanpää hipoi Januksen hiuksia hänen kumartuessaan alittamaan vielä viimeisen oksan ennen pihan porttia. Janus sipaisi ruskeita lyhyitä kiharoitaan, yrittäen painaa niitä hivenen siistimmiksi, mutta hiukset elivät omaa elämäänsä, eikä hänellä juuri ollut valtaa niiden suhteen. Janus tarttui kiinni puuporttiin, joka oli vuosi vuodelta enemmän vihreiden köynnösten peitossa. Koko pihaa ympäröi valkoinen aita, mutta sitä ei juurikaan näkynyt korkealle kurottavien horsmien, lupiinien, vuohenputkien, perennojen ja kymmenien - ellei jopa satojen - muiden kasvilajien peitosta. Janus nosti hellästi sormenpäällään lukon virkaa tekevän köynnöksen ja laski sen sisäpuolelle päästyään takaisin paikoilleen.
Oli lämmin päivä, joten Janus oli riisunut ohuen oliivinvihreän viittansa ja laskenut sen olkalaukkunsa päälle. Hän kurkisti nopeasti laukkuun ja tarkisti, että varhaisaamuna leivotut pullat eivät olleet täysin muussaantuneet matkan aikana. Hän raotti hieman niiden ympärille käärimäänsä liinaa, jolloin laukusta lehahti hänen kasvoilleen ihana tuoreen pullan tuoksu. Pullat näyttivät kokonaisilta.
Janus jatkoi kulkuaan mukulakivipolkua pitkin kohti pientä taloa.
Aislin talo ei oikeastaan näyttänyt talolta laisinkaan. Se oli soikea ja pitkä kuin hiidenkivi, mutta kiven sijasta se oli laulettu kokoon puun rungoista, köynnöksistä ja ruohoista. Se näytti enemmänkin retiisiltä, sillä taloksi laulettujen kasvien oksat ja lehdet ylsivät korkealle talon ylle, saaden aikaan vaikutelman, että jokin jättiläinen voisi helposti nyppäistä koko talon maasta halutessaan. Janus oli nähnyt useita metsänymfien taloja toimittaessaan leipomuksia asiakkaille, eikä Aislin talo muistuttanut yhtäkään niistä. Useimmat nymfit lauloivat itselleen suuria kartanoita ja pihalle kukkalabyrinttejä, sillä eihän se maksanut heille mitään.
Aislin pihalla oli myös aikamoinen kukkalabyrintti, tosin siinä labyrintissä hän pystyi kulkemaan vain yhtä tietä pitkin, sillä kaikkialla muualla luonto rehotti vapaasti ja kasvoi minne ylsi. Vain Aislinin solakka vartalo saattoi vilahtaa kukkien sekaan pieniä hiekkapolkuja pitkin kasveista huolehtimaan. Aislin piti kaaoksesta, luonnosta luonnollisena. Janus oli kerran kysynyt nymfiltä mikä oli tämän lempikasvi ja Aislin oli näyttänyt melkein tuskaiselta miettiessään ja päätynyt sanomaan, ettei äiti voinut valita lempilasta.
Janus koputti soikionmalliseen puuoveen ja kurkkasi sitten eteisen ikkunasta sisään. Ikkunalaudalla lepäävän luonnonkukkakimpun ohitse hän saattoi nähdä, ettei pienessä pyöreänmuotoisessa olohuoneessa näkynyt muuta elämää kuin se, jonka avonaisesta takaovesta sisään pääsevä kesätuuli toi mukanaan leikitellessään huoneessa kasvavien kasvien lehdillä. Auringonvalo paistoi kirkkaasti sisään avonaisesta takaovesta, saaden pienet pölyhiukkaset leikkimään useiden kymmenien kukkaruukkujen kasvien terälehdillä. Aislinin talossa ei ollut yhtäkään nurkkausta – vaikka pyöreässä talossa ei juurikaan ollut nurkkauksia muutenkaan – joka olisi vapaa kasvien loistosta.
Janus seurasi pientä mukulakivipolkua takapihalle ja joutui siirtämään laukkunsa lantionsa sivulta eteensä, jotteivat polkua ympäröivät kasvit raapisi kangasta piloille. Ruusunmarjapuskan piikit hipoivat jo hänen käsivarsiaan, vaikka hän yritti tehdä itsensä mahdollisimman pieneksi kulkiessaan eteenpäin.
Viimein hän pääsi nurmikkoalueelle, joka koostui enemmän apiloista ja sammalista kuin itse ruohosta. Sen perällä hän äkkäsi Aislinin puuhailevan jotain violettien hyasinttien ympäröimänä.
Kun Janus käveli lähemmäs, hän erotti nurmikolla polvillaan istuvan Aislinin hymistevän pirteää sävelmää silitellessään hyasintinkukkaa. Nymfin palmikolle punotuissa ruskeissa kiharoissa oli valkoisia rohtovirmanjuuren kukkia. Kermanvalkoisen mekon vyötärönauhan pitkät hännät heiluivat aamutuulessa.
“Mitä hyasinteille kuuluu tänä aamuna?” Janus kysyi pysähdyttyään muutaman metrin päähän.
Aislin säpsähti ja nosti katseensa hymyillen heti tavoittaessaan Januksen kasvot.
“Janus!” nymfi hihkaisi, nousi pystyyn ja hypähti suoraa halaamaan miestä.
Janus naurahti Aislinin hiuksia vasten ja hengitti sisään hyasinttien ja rohtovirmajuuren tuoksua. Aislinin iho tuntui lämpimältä hänen kehoaan vasten, eikä Janus voinut olla varma johtuiko se auringosta, vai oliko nymfi vain aina ollut niin lämmin.
Kun he erosivat halauksesta, Aislinin poskia koristi puna ja hän kumartui pyyhkimään ruohonkorsia polvistaan. “Joko on aamu näin pitkällä?” hän sanoi ja vilkaisi taivaalle, jossa aurinko välkkyi metsän läpi. “Aurinko pettää minut aina näin alkukesästä, ajantajun vie mukanaan”, hän tuumi äänessään metsänymfeille tyypillistä runollisuutta, joka sai Januksen aina hymyilemään. Nymfi laski katseensa mieheen ja vilkaisi tämän laukkua uteliaasti. “Mikä on tuo lumoava tuoksu, voi haistanko tuoreen pullan?”
“Hajuaistisi ei ole pettänyt sinua, nymfiseni”, Janus sanoi ja siirsi riisutun takkinsa pois tieltä avatakseen laukun, jolloin pullan tuoksu voimistui.
“Niissä on parasta olla rusinoita, ihmiseni”, Aislin vitsaili takaisin ja ojensi kätensä laukkua kohti.
“Hei, ne ovat matkalle”, Janus muistutti ja sulki laukkunsa ennen kuin nymfin siro käsi ehti livahtaa laukkuun. “Oletko valmis lähtemään, meillä on pitkä matka edessämme.”
Nymfin hymy putosi kasvoilta ja tämä vilkaisi taakseen hyasintteja kohti. “Olenhan minä kaiketi”, Aislin sanoi ja hipaisi palmikkoaan.
“Onko hyasinteilla hätä?” Janus kysyi tarkkaillen nymfin jännittynyttä kehonkieltä.
“Voi ei toki, ne kukoistavat, näethän tuon”, Aislin vakuutti ja käänsi katseensa taas Janukseen, hymyillen hieman. “Vuorilla mahtaa olla kylmä, luuletko, että tarvitsen enemmän vaatetta?”
“Tänään on lämmin päivä, mutta tuuli siellä on navakampi”, Janus tuumi.
“Ehkä luovun mekostani ja vaihdan kaksilahkeiseen, enhän toki tahdo tuulen vievän minua mukanaan leijan tavoin”, Aislin vitsaili ja suuntasi kohti taloa.
Janus seurasi Aislinia sisälle ja odotti olohuoneessa, kun nymfi suuntasi ketterästi kapeita kierreportaita pitkin yläkertaan, joille Janus ei ollut uskaltanut astua ensimmäisen talokierroksen jälkeen, sillä hän oli jäänyt jumiin niille. Aislinin talossa ei ollut todellakaan liikaa tilaa, mutta tilaa Aislin ei näyttänyt kaipaavankaan.
Janus hipaisi vieressään roikkuvassa amppelissa kasvavaa daaliankukan terälehteä. Vaikka Aislinin pihalla vallitsi sekasorto, se oli hallittu sekasorto, sillä jokainen kasvi kasvoi sellaisella paikalla jossa sillä oli mahdollisuus menestyä. Jos jokin kasvi eksyi väärään paikkaan, Aislin kaivoi sen juuret mullasta ja istutti sen sille sopivaan paikkaan. Tunnustellessaan daalian silkkistä terälähteä, Januksen mieleen palasi muisto eräästä syksystä.
Metsänymfin laulu ei ollut tarkoitettu ihmisen korville, mutta Janus oli eräänä syksynä yllätysvierailulle putkahduttuaan kuullut Aislinin laulavan kuolevan kukan uneen, eikä hän ollut kuunapäivänä unohtanut sitä ääntä. Aislin ääni oli väreillyt puron hiljaista solinaa, lehtien rauhallista leikkiä ja satakielen surulaulua. Pehmeästä surusta ja hyvästejä kantavasta tuskasta huolimatta ääni oli ollut kaunein, minkä Janus oli ikinä kuullut ja se oli saanut kyyneleet hänen poskilleen aivan huomaamatta.
Aislin oli lopettanut heti huomattuaan Januksen ja kertonut viimein miksei hän pitänyt luonnolle laulamisesta: siksi, että luonnon piti antaa kasvaa vapaasti, eikä sitä saanut orjuuttaa.
Useimmat nymfit eivät ajatelleet luonnolle laulamista orjuuttamisena, vaan ohjaamisena, joka ei satuttanut luontoa. Se oli heille mahdollisuus luoda jotain uutta ja kaunista. Muut nymfit kutsuivat Aislinia turhan herkäksi, mutta Aislin piti päänsä, eikä käyttänyt lauluaan luonnon ohjaamiseen jos vain suinkin pystyi sen välttämään.
Aislin palasi viimein alas vihreässä tunikassa ja ruskeissa housuissa. Nymfi hymyili Janukselle, mutta Janus ei voinut olla huomaamatta, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Hän seurasi nymfin hitaita liikkeitä tämän kerätessään keittiössä evästä laukkuunsa. Yleensä Aislinin kävely oli enemmän pyörähtelyä ja hypähtelyä.
Kun he pääsivät viimein lähtemään, aurinko oli jo ehtinyt metsän ylle.
“Jos meitä onnistaa, saatamme saada kyydin maanviljelijältä peltojen läpi”, Janus tuumi vilkuillen taivasta. “Muuten meille tulee kiire, jos aiomme ehtiä auringonlaskuksi.”
Aislin vaikutti myös kireältä, hän puristi otsa kurtussa ja rystyset valkoisina laukkunsa hihnaa. “Minä pidän pelloista, kävelen mieluusti niiden halki”, hän sanoi tapaillen pirteää äänensävyä.
“Onko jokin vialla?” Janus kysyi tavoitellen toisen katsetta.
“Ei toki”, Aislin väitti katse metsänreunassa, josta alkoivat pilkottaa esiin vuoret. Hän sormeili laukkunsa päällä lepäävän violetin viittan reunaa nopeilla liikkeillä. “Erikoista, että saatan nähdä kaukaiset vuoret miltein kotipihaltani”, Aislin tuumi. “Miten asia, joka näyttää olevan niin lähellä, voi olla niin kaukana?”
Janus vilkaisi Aislin kättä, joka heilui nymfin liikkeiden mukana vain viiden sentin päästä hänen omastaan. “Joskus kaikista lähimpänä olevat asiat ovat kaukaisimpia”, hän sanoi ja nosti katseensa vuoriin.
“Sinä puhut kuin nymfi”, Aislin naurahti, mutta se pikainen katse naurahduksen jälkeen paljasti, että hän tiesi, mitä Janus tarkoitti.
“Ettet vain viettäisi aikaa muiden nymfien kanssa selkäni takana?” hän vitsaili ja tönäisi Janusta.
“Vain pakon lomassa. Kaupungin nymfit ovat teeskentelijöitä”, Janus huomautti.
Aislin hymyili suloista hymyä, sillä kertaa aitoa hymyä. Siinä samassa heidän takaansa alkoi kuulua hevosen kavioiden kopinaa ja rattaan pyörien kolinaa. He kääntyivät ympäri ja näkivät maanviljeilijän ratsastavan heitä kohti vankkureillaan. He heilauttivat kättään vankkureiden lähestyessä ja mies pysäytti ratsunsa.
“Minne matka?” parrakas mies kysyi ja kosketti heinähattuaan tervehdykseksi.
“Vuorille, satutteko olemaan menossa siihen suuntaan?” Janus kysyi.
“Satunpa hyvinkin, tosin vain viisi pellonmatkaa. Hypätkää kyytiin jos haluatte”, mies sanoi ja viittoi taaksensa.
“Kiitos, mielellämme”, Janus kiitteli ja kiersi vankkurin taakse ja vänkesi itsensä korkeahkon vankkurin reunalle. Hän oli juuri ojentamaisillaan kätensä Aislinille auttaakseen tätä, mutta nymfi hyppäsi hänen viereensä vaivattomasti niin kuin ei olisi joutunut käyttämään ollenkaan voimaa. Janus oli unohtanut jo, että nymfit olivat ketterämpiä kuin ihmiset. Vaunut nytkähtivät liikkeelle.
“Mitä kuuluu teeskentelijöiden valtakuntaan”, Aislin kysyi heilutellessaan jalkojaan reunan yli.
“Samaa kuin yleensä, kaikilla on niin kiire, etteivät ehdi ihailemaan päivän kauneutta”, Janus huokaisi katse loittonevassa metsässä.
“Muuttaisit maalle, täällä ei tunneta kiirettä”, nymfi ehdotti ja pukkasi Janusta kylkeen.
“Me kaikki emme voi elää luonnolla”, Janus huomautti ja laski laukkunsa olaltaan viereensä. Kunpa hän olisikin syntynyt nymfiksi. “Mutta ei se mitään”, hän sanoi kepeästi ja nosti alas valuneen leukansa ylös. “Kaupungissa on puolensa. Leipomo on kotini, enkä osaa kuvitella sieltä lähteväni.”
“Ymmärrän”, Aislin sanoi hiljaa katse ruskeissa kengissään. “Minäkään en voisi kuvitella jättäväni kotini, jo vuorille lähtö heikottaa minua. Kodistani on tullut luontoni ja luonnostani kotini.”
He vilkaisivat toisiaan pikaisesti ja näkivät molemmat saman sanattoman katseen toisen silmistä, sen joka kaihersi heidän sydämiään aina, kun he tapasivat: ihmistä ja nymfiä ei ollut tarkoitettu yhteen, ei ainakaan kahta yhtä itsepäistä kuin he. Yhtäkkiä heidän läheisyytensä alkoi tuntua painavalta. Vankkureiden kapealla reunalla heidän olkapäänsä hipoivat toisiaan.
“Toivotko koskaan, että olisit päättänyt asettua muualle”, Janus koetti onneaan. Aikuisuutensa kynnyksellä nymfit joutuivat tekemään koko loppuelämäänsä koskevan päätöksen: etsiä paikka, josta tehdä omansa. He eivät sitoutuneet paikkaan vain maallisella omaisuudella vaan myös omalla hengellään, joka teki sieltä lähdön epämukavaksi. Aislinin mukaan tuntui siltä kuin osa itseä jäisi jälkeen. Jos nymfi joutui liian pitkäksi ajaksi pois kodistaan, oli edessä kuolema.
“Joskus”, Aislin sanoi haikeasti huokaisten. “Joskus minusta tuntuu, että olen liian yksin, vaikka sielussamme olemmekin yksinelijöitä”, hän sanoi ja vilkaisi sitten Janusta tapaillen kepeämpää ilmettä. “Luonto kuiskii kyllä tarinoita, mutta harvemmin tuo rusinapullia”, nymfi sanoi veikeä ilme kasvoillaan ja ojensi kättään vaativasti Janusta kohti.
Janus naurahti ja kurotti ottamaan laukustaan kaksi pullaa.
Aislin äännähti ihastuneesti tarttuessaan pehmeään rusinapullaan ja viedessään sen nenänsä alle. Hän haisteli innokkaasti tuoreen pullan tuoksua niin pitkään, että Janus alkoi luulla, ettei tämä muuta aikonut tehdäkään.
“Se on tarkoitettu syötäväksi”, Janus huomautti suu täynnä pullaa.
Aislin mulkaisi miestä leikillisesti ja upotti hampaansa leivonnaiseen.
He ehtivät juuri syödä pullansa, kun maanviljelijä pysähtyi ja sanoi jäävänsä tähän. Janus ja Aislin kiittivät kyydistä ja alkoivat jatkaa matkaa kohti vuoria, jotka näyttivät yhtä kaukaisilta kuin metsänreunassakin, mutta silti kumman läheisiltä.
“Entä sinä”, Aislin kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun ainoat äänet lähtivät hiekanjyvien rusahtelusta heidän kenkiensä alla ja peloille laskeutuneista linnuista. “Toivotko koskaan valinneesi toisin?”
Janus katsahti Aislinia yllättyneesti, tuntien vartalonsa jännittyvän. “Minkä suhteen?”
“Minkään suhteen”, Aislin vastasi ympäripyöreästi, mutta Janus tiesi mitä tämä haki sanoillaan.
Aislin halusi tietää, katuiko Janus sitä, että tämä ei ollut tullut, kun Aislin oli pyytänyt toista karkaamaan kanssaan kauas kaupungin laidalla sijaitsevasta Aislinin synnyinmetsästä. Siitä metsästä, jonka kaupungin johto oli päättänyt hakata laajentaakseen reviiriään. Aislinin oli ollut lähdettävä kauas alueesta, jolla ikuisesti kummittelisivat metsän mukana kuolleiden metsänymfien henget, jotka piinasivat surullaan jälkeensä jättämiä nymfilapsia, jotka olivat olleet liian nuoria sitoutumaan yhteen luontoon.
Aislin oli pyytänyt ystäväänsä mukaansa, mutta Janus oli pelännyt liikaa tuntematonta ja jäänyt kaupunkiin. Tappajien valtakuntaan.
“Toivonhan minä”, Janus vastasi viimein varastaen vilkaisun nymfin suuntaan, joka ei uskaltanut katsoa häntä. “Mutta kuka tietää, ehkä toivoisin samalla tavalla, jos olisin valinnut toisin.”
“Luulet, ettet olisi voinut olla onnellinen”, Aislin sanoi hiljaa, äänessään surua.
“En minä sitä. Luulen vain, että olisin kohdannut erilaisia ongelmia kuin sinä”, Janus myönsi.
Aislin vilkaisi taakseen pellolle suunnannutta maanviljelijää, joka tuskin asui kaukana Aislinin kodista. Janus tiesi Aislinin ajattelevan, että hän olisi voinut sentään yrittää. Useat asuivat kaukana kaupungeista ja pärjäsivät ihan hyvin. Ehkä hän olisi pärjännyt, mutta nyt hän hän oli leipuri, eikä hänestä ollut enää maanviljelijäksi.
Kumpikaan ei jatkanut enää aiheesta, sillä he tiesivät, että asiasta puhuminen toi mukanaan vain surua ja katumusta. He olivat puhuneet asiasta jo enemmän kuin koskaan, sillä heti jälleennäkemisen jälkeen heille oli muodostunut sanaton sopimus, ettei menneisyyden kannattanut antaa pilata nykyisyyden iloa. Janus toivoi nytkin, ettei Aislin olisi ottanut asiaa puheeksi, sillä heidän väliinsä leijui synkkä railo, jonka kiinni kuromiseksi kumpikaan ei keksinyt puheenaihetta. Hiekanjyvät tuntuivat pureutuvan kengänpohjiin entistä äänekkäämmin.
Niinpä Januksen ajatukset ajelehtivat heidän jälleennäkemiseensä, joka oli tapahtunut kuusi vuotta sen jälkeen, kun Janus oli antanut pelkuruutensa voittaa. Janus oli ollut tulossa enonsa kanssa vuorilta, samasta paikasta, jonne he olivat nyt matkalla, ja heidän kärryjensä pyörä oli rikkoutunut Aislinin kotitien varrella. Janus oli suunnannut mökille apua hakemaan ja tunnistanut Aislinin heti tämän avatessa oven.
Janus oli pelännyt, että Aislin olisi kantanut kaunaa, mutta tämä otti hänet vastaan kuin parhaan ystävänsä. Sen jälkeen Janus ei ollut malttanut pysyä poissa. Hän oli vieraillut Aislinin luona välimatkasta huolimatta joka toinen viikko, vaikka matka kaupungista Aislinin luo kesti päivän ja yön. Muutaman kuukauden jälkeen hän oli joutunut lopettamaan tajutessaan, että mitä useammin hän kävi Aislinin luona, sitä enemmän hän halusi jäädä. Hän ei voinut tehdä niin, sillä hänen äitinsä oli kovin sairas, eikä isä pärjännyt yksin leipomon kanssa. Nyt äiti oli jo kuollut, eikä isällä ollut muita.
Janus vilkaisi Aislinia, jonka kasvoilla väreili suru.
“Minä jouduin aika hankaluuksiin hankkiessani rusinoita pulliin”, Janus aloitti, sillä ei kestänyt enää railoa heidän välissään, joka tuntui kasvavan vain suuremmaksi, niin suureksi, että se alkoi pureutua hänen sydämeensä kipeästi.
“Niinkö?” Aislin sanoi ja piilotti nopeasti surun kasvoiltaan.
“Kyllä vain”, Janus sanoi ja aloitti kertomuksen siitä, miten rusinat olivat olleet loppu kaupungin jokaisesta kaupasta ja miten hän oli joutunut nappaamaan erään lihakauppiaan karanneen sian ja päätynyt kylpemään mudassa sitä tehdessään saadakseen lihakauppiaan antamaan hänelle kupillisen rusinoita. Tarinan lopuksi railo heidän välissään oli sulkeutunut ja Aislin nauroi jo aidosti, pahoitellen vähä väliin, että Janus oli joutunut sellaiseen kiipeliin hänen takiaan.
“Ei se mitään, rusinat olivat sen arvoisia, saivathan ne sinun huulillesi hymyn jo kahdesti.”
Aislin punehtui hieman ja sipaisi hiuksiaan. “Sinustapa on tullut sujuvapuheinen”, Aislin hassutteli huultaan purren.
Puheenaihe johti toiseen ja kolmanteen ja neljänteen ja pian päivä olikin jo kääntynyt iltaan ja taivas hämärtynyt. Kun seuraava puheenaihe kuoli kokoon, he pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta ja jäivät katselemaan taivaan peittäviä vuoria, joiden juurella he nyt jo seisoivat.
“Vuoret”, Aislin henkäisi silmät suurina niin kuin olisi unohtanut niiden olemassaolon.
“Vuoret”, Janus toisti katsellessaan korkealle kohoavia jättiläisiä.
Hermostus palasi taas Aislinin kasvoille heidän lähtiessään kipuamaan vuorenrinnettä ylemmäs.
“Miksi olet noin kireä, luulin, että olet halunnut tätä pitkään?” Janus ihmetteli. Hän muisti kuinka ihastuneena Aislin oli kuunnellut häntä heidän jälleentapaamisiltanaan, kun Janus oli kertonut mitä he olivat nähneet enonsa kanssa vuorilla.
“Olenkin. Olen unelmoinut tästä nymfinpoikasesta asti”, Aislin sanoi otsa kurtussa, kädet puristaessa laukun hihnaa. “Äitini polvella kuuntelin lumoutuneena tarinoita vuorien salaisuuksista ja siitä asti olen kuvitellut tarinat mielessäni, mutta mitä jos totuus ei vastaa tarinoita? Mitä jos ne eivät ilmesty ollenkaan?” Aislin huokaisi ja vilkaisi taivaalle.
“Tarinoiden kirjoittajat ovat kaikki nähneet ne ja kuvailleet ne sanoiksi näkemänsä perusteella. Et joudu pettymään”, Janus vakuutti ja viittoi taivaalle. “Katso, ilmanpaine on muodostanut ohuita pilviä vuorille. Ne tulevat kyllä. Minä laskin tähdet ja mittasin ilmanpaineen”, Janus lisäsi osoitellen taivasta.
“Entä jos laskit väärin?” Aislin huolestui.
“Enoni tutkii työksensä tähtiä, olen oppinut laskemaan tähtiä pikkupojasta asti, Aislin”, Janus huomautti, mutta Aislin vaikutti yhä kireältä. “Mutta vaikkemme niitä näkisi, voimme tulla toisten uudestaan. Tai voimme jäädä yöksi vuoren laelle ja odottaa seuraavaa iltaa.”
Aislin hymyili viimein. “Hermoilen turhaa, tiedän tuon”, hän sanoi ja sipaisi palmikkoaan. “Mutta sinä olet siitä onnekas, että olet ne nähnyt jo monesti. Ne elävät sinun muistoissasi, vaikket niitä tänään näkisi”, hän sanoi ja tuijotti ylöspäin kohoavaa vuorta. “Nymfi harvoin poistuu luonnostaan toisaalle. En usko, että kestäisin jäädä pitemmäksi.”
“No meidän ei tarvitse. Olosuhteet ovat täydelliset”, Janus vakuutti. Ylöspäin kipuaminen alkoi jo tuntua pohkeissa.
“Kuinka ylös vaellamme?” Aislin kysyi katsellen hieman pelokkaan alaspäin, jossa maa hähmötti jo muutaman kymmenen metrin päässä. Polku muuttui nyt niin kapeaksi, ettei sillä voinut kävellä kahta vierekkäin. Myös tuuli koveni, jolloin Janus viimein antoi viileälle periksi ja puki laukun päällä levänneen viitan ylleen.
“Tuolle vuorenhuipulle”, Janus sanoi ja osoitti toisen parinkymmenen metrin päässä kohoavaa tasannetta, jolla Janus oli seisonut aina edellisillä reissuillaan. “Sieltä näemme vuorten toiselle puolelle, jonne ne ilmestyvät.”
Aislin äännähti Januksen takana hermostuneen oloisesti.
Viimein heidän kipeytyneet pohkeensa saivat levätä, kun he saavuttivat tasanteen. Aurinko värjäsi parhaillaan taivaanrantaa ruskan väreillä ja vuorien yllä leijui ohuita pilviä. Aislin katseli taivaan sijasta alaspäin hieman huimaantuneen oloisena. Nymfikin oli pukenut viitan ylleen, jonka kauluksen alle hän yritti piilottaa kasvonsa.
“Olemme korkealla”, Aislin sanoi hieman heiveröisesti ja tarrasi kiinni Januksen käsivarteen.
“Katso ylös”, Janus kehotti.
Aislin katsoi ja tämän kasvoille nousi pieni hymy. “Kaunista”, hän myönsi, mutta hänen otteensa Januksen kädestä oli yhä hermostuneen tiukka. “Milloin ne tulevat?”
“Pian. Heti pimeän laskeuduttua”, Janus lupasi ja silitti Aislinin kättä sitä sen kummemmin ajattelematta. Aislin käänsi katseensa Janukseen ja Janus tajusi, ettei toisen käden silittäminen ollut tavanomaista edes heille. Hän pysäytti kätensä ja katseli kuinka auringonlasku värjäsi Aislinin kasvot kullalla ja nosti esiin ruskeita pisamoita tämän kasvoilta.
“Lupasit minulle kerran, että toisit minut tänne, muistatko?” Aislin kuiskasi silmissään pehmeyttä.
“Muistan”, Janus sanoi yhtä hiljaa. Heidän jälleennäkemisiltanaan. “Anteeksi, että minulla kesti näin kauan.”
“Syy on myös minun. Anteeksi, että viivyttelin lähtöä”, Aislin sanoi haikeasti hymyillen ja puri huultaan. “Puhuin valheita aiemmin, tavallaan. En halunnut lähteä tänne vain koska pelkäsin pettyväni. Pelkäsin myös… ettet enää haluaisi nähdä minua, sillä tämän jälkeen et ole minulle lupauksia velkaa.”
Januksen sydämen täytti lämpö, vaikka hämärtyvän illan pimeys ja vuoren tuulet kylmensivät hänen ihoaan. “Minä tulen aina olemaan sinulle velkaa. Siitä kun en uskaltanut tulla mukaasi”, Janus huomautti hiljaa.
“En olisi saanut pyytää”, Aislin sanoi silmät kosteina, jota Janus ei olisi voinut huomata pimeydeltä, ellei hän olisi seisonut niin lähellä. Tuuli pyöritti heidän viittojaan toisiansa vasten.
“Minun olisi pitänyt lähteä mukaasi”, Janus sanoi tarkoittaen sitä koko sydämensä pohjasta. Hänen sydäntään kivisti nähdä, miten Aislin toivoi samaa, vaikkei sitä ikinä myöntäisi hänen takiaan. Häntä kivisti nähdä, miten he olivat niin lähellä, mutta silti heidän elämänsä olivat niin kaukana toisistaan. Häntä kivisti tietää, että tämän jälkeen kuluisi vielä enemmän aikaa, ennen kuin hän antaisi itsensä nähdä Aislinin, sillä hänen oli annettava rakkautensa ensin kuolla kasaan, jotta hän kestäisi jälleen lähteä pois tämän luota.
Aislinin poskia pitkin vierivät kyyneleet peilasivat Januksen kasvoja, mutta ennen kuin kumpikaan ehti sanoa muuta tai tehdä mitään, taivaalta alkoi kuulu matalaa ääntä, voimakasta, mutta samaan aikaan kovin hiljaista ja kaukaista. Ääntä, joka muistutti tuulen puhallusta kostean pullonkaulan reunaa vasten.
He käänsivät nopeasti katseensa taivaalle, jonka pilvien seasta alkoi muodostua hahmoja.
“Ne tulevat! Auringonjahtaajat, ne tulevat!” Aislin hihkaisi ja pyyhki kasvonsa viitanreunaan. Hän yritti kurottaa kaulaansa mahdollisimman ylös nähdäkseen paremmin, vaikka heillä oli jo aitiopaikka.
Pilvistä uivat esiin vuorenhuippujen kokoiset siniharmaat yövalaat. Vaikka Janus oli nähnyt ne useasti, oli aina yhtä hätkähdyttävää katsella kuinka tyhjästä ilmestyi taivaalle jättimäisiä olioita, jotka uivat ilmassa yhtä vaivattomasti ja sulavasti kuin tavalliset valaat vesissä. Ne heiluttivat pyrstöjään ylös alas laulaessaan matalaa lauluaan. Ne pyörähtelivät hitaasti ympäri kuin leikkien, paljastaen toisilleen vatsojaan täplittävät tähdenomaiset pilkut.
Janus vilkaisi Aislinia, joka katseli näkyä suu auki ja silmät pyöreinä. Januksen sydäntä kivisti yhä, mutta samalla läsnä oli lämpö ja hellyys, jota hän tunsi nymfia kohtaan.
“Ne ovat…” Aislin aloitti, mutta ei osannut pukea sanoiksi mitä ne tarkalleen olivat.
“Kauniita”, Janus lopetti katse Aislinissa.
Aislin naurahti häkeltyneesti tuijottaessaan valaiden rauhallista lipumista kohti horisonttia, jonne aurinko oli laskenut. Ei niitä turhaan kutsuttu auringonjahtaajiksi. Ne seurasivat aurinkoa saavuttamatta sitä koskaan, sillä ne ruokkivat itseään auringonsäteiden vihoviimeisillä hiukkasilla, niin ainakin sanottiin. Niiden ääntelyä saattoi kuulla missä tahansa auringonlaskun jälkeen, mutta näkyviksi ne toi vain sisävuoriston sumu.
“Tietävätkö ne, että me olemme täällä?” Aislin kysyi katsellessaan kuinka yksi valas pyörähti hitaasti ympäri paljastaen sinisen selkänsä.
“Eivät. Ne tietävät vain auringon”, Janus sanoi katsellen horisonttia kohti lipuvia valaita.
“Mutta
mitä ne ovat?” Aislin ihmetteli katsellessaan valaita. “Mitä ne tekevät? Miksi ne jahtaavat aurinkoa?”
“Kukaan ei tiedä. Ne ovat niin ylhäällä, ettei kukaan ole voinut niitä koskettaa, ei edes ampua jousella”, Janus sanoi. “Yövalaat ovat yksi elämän suurista mysteereistä.”
“Minusta tuntuu, että ne suojelevat aurinkoa”, Aislin sanoi hymyillen. Ensimmäiset valaat olivat jo kadonneet kaukaisen metsän ylle. Viimeinen valas hajotti pilvet pyrstönsä iskulla.
“Se on mukava ajatus”, Janus myönsi. Hän oli kuullut enoltaan teorioita siitä, että aurinko veti niitä perässään kuin orjia, mutta hän piti enemmän Aislinin ajatuksesta.
Valaiden matalat äänet kaikkosivat tuulien mukana ja viimeisenkin valaan pyrstö hälveni ilmaan.
“Ethän joutunut pettymään?” Janus kysyi ja huomasi viimein, kuinka pimeä oli laskeutunut. Hän kaivoi laukustaan esiin pienen lyhdyn ja sytytti sen.
Aislin hymyili onnellista hymyä lyhdyn valossa ja värähti hieman kietoessaan viittaansa ympärilleen, jota koventunut tuuli yritti viskoa ympäriinsä. “En. Ne olivat enemmän kuin osasin kuvitella.”
Koko päivän kävelyn aiheuttama väsymys alkoi viimein tuntua. He suuntasivat alas hiljaisuudessa ja söivät viimeiset Januksen tuomista pullista. Oli liian pimeää paluumatkalle, joten he asettuivat nukkumaan vuoren laelle viittoihinsa kääriytyneenä katsellen tähtiä.
“Oletko sinä kunnossa näin kaukana luonnostasi?” Janus huolehti katsellessaan Aislinia, jonka palmikosta tuuli oli vienyt rohtovirmanjuurenkukat.
“Olen. Väsynyt vain. Jaksan kyllä”, Aislin sanoi ja hivuttautui painamaan poskensa Januksen olkapäätä vasten.
Kipu kaihersi yhä Januksen sisintä, kun hän tajusi, miten paljon hän kaipasi tätä. Hän päätti, ettei antaisi itsensä nukahtaa, vain jotta hän voisi kuunnella Aislinin rauhallista hengitystä ja tuntea tämän hengityksen itseään vasten.
Väsymys vei kuitenkin voiton ja kun Janus heräsi auringonsäteisiin oli Aislin jo siirtynyt kauemmas kaivamaan laukustaan aamiaista.
“Katso”, Aislin sanoi ja osoitti horisonttiin, josta aurinko oli nousemassa. “Siellä ne ovat, auringonjahtaajat. Ihan toisessa suunnassa, vaikka vasta me ne näimme.”
“Niinpä taitavat olla. Auringonkierron päässä”, Janus sanoi venytellessään kovasta alustasta kipeitä lihaksiaan.
“Mahtavatko auringonjahtaajat levätä?” Aislin kysyi ojentaessaan Janukselle omenan.
“En usko että niiden tarvitsee”, Janus sanoi ja puraisi palan makeasta omenasta.
“No minulle lepo teki hyvää”, Aislin sanoi ja nousi ylös. “Tosin vielä enemmän auttaisi kotiin pääsy. Kaukanaolo kaihertaa rintaani.”
Myös Januksen rintaa kaihersi, mutta se ei johtunut kaukanaolosta, vaan päinvastaisesta.
Päivä oli taas vaihtunut illaksi, kun he viimein saavuttivat Aislinin kotiportin. Aivan liian nopeasti, vaikka he olivat hidastaneet askeliaan huomattavasti mitä lähemmäs Aislinin kotitaloa he saapuivat.
“Jäät varmaan vielä yöksi, pimeässä metsässä vaellus ei ole järkevää”, Aislin sanoi nostaessaan kotiporttinsa lukon virkaa toimittavan köynnöksen lempeästi ylös. Hän työnsi portin kunnolla auki odottaen, että Janus nappaisi siitä kiinni, mutta Janus pysähtyi ja antoi portin heilahtaa kiinni. Railoksi heidän välilleen.
“En tohdi, olen ollut poissa liian kauan, isäni kaipaa minua”, Janus sanoi hiljaa katse portissa, jonka päällä hänen kätensä lepäsi.
Aislin kääntyi katsomaan häntä. “Vai niin”, hän sanoi, yrittäen kovasti peittää pettymyksensä, mutta hän oli siinä yhtä huono kuin Janus.
Janus vilkaisi varovasti nymfiä ja näki tämän otsan kurtistuneen ja silmistä paistavan ikävän. “Meidän pitää tavata useammin”, Janus sanoi, niin kuin aina, vaikka tiesi, ettei se tulisi tapahtumaan. Kirjeitä vaihdettaisiin, mutta tapaamiset jäisivät puolivuosittaisiin, kenties harvempiin, sillä jos he yhtään sen useammin tapaisivat, se sattuisi sydämeen liiaksi.
“Niin pitää”, Aislin sanoi ja yritti hymyillä.
Janus viivytteli yhä portin edessä. Käden sen päältä nostaminen tuntui hankalalta, mutta viimein hän pakotti käden irti, vilkaisi vielä Aislinia kireästi hymyille ennen kuin kääntyi lähteäkseen.
“Janus!” Aislin melkein parahti. Janus pysähtyi ja kun hän kääntyi ympäri, Aislin kurotti aidan yli ja tarttui kiinni hänen paitansa rinnuksesta, vetäen häntä itseään kohti. Janus ei ehtinyt edes reagoimaan ennen kuin tunsi jo nymfin huulet omillaan.
Janus henkäisi yllättyneesti vasten nymfin huulia, mutta painautui lähemmäs, sillä mitään muuta hän ei elämässä halunnut yhtä epätoivoisesti. Hän tarttui kiinni Aislinin kasvoista ja veti toista lähemmäs, mutta portti heidän välissään tuli tielle ja tökki heitä oksillaan.
Kun he viimein irrottuivat suudelmasta, oli molempien kasvoille noussut puna.
“Miksi teit noin?” Janus kysyi hengästyneesti kyyneliä silmissään, sillä miten hän nyt voisi lähteä, kun halusi jäädä niin paljon.
Nymfi hymyili kainosti. “Jäisitkö?” hän kysyi, kimmeltävien silmien takaa paistaen tuska. “Nämä sanat sattuvat yhtä lailla minua kuin sinua, mutta joko jää tai mene iäksi. Luontooni pääsin, mutta sydäntäni yhä kaihertaa ikävä menetyksestäsi johtuen. En kestä kokea samaa kerta toisensa jälkeen.”
Janus sipaisi Aislinin poskea, jolle hänen kätensä oli jäänyt viipyilemään. Hänen järkensä ja sydämensä olivat riidelleet tästä asiasta vuosia, joten hän tiesi, ettei sydän antaisi periksi. Ei vuoden, kuuden tai kymmenen jälkeenkään. Hän oli yrittänyt uskotella itselleen, että nämä satunnaiset vierailut olivat tarpeeksi, mutta eivät ne olleet. Elämä ilman Aislinia oli kuin kaamosta: hän laski päiviä aurinkonsa näkemiseen ja kidutti itseään pysymällä pimeässä, jotta tottuisi siihen. Ja kun hän viimein alkoi tottua, hän antoi itselleen luvan nauttia auringonsäteistä hetken aikaa, vaikka sen jälkeen kaamos kesti vain kauemmin.
Sillä hetkellä päätös tuntui ilmiselvältä.
“Minä jään. Iäksi.”
Aislinin silmät pyöristyivät. “Jäätkö?” hän kysyi ääni väristen, uskomatta onneaan.
“Jään. En ollut rohkea kuusitoistakesäisenä ja kadun sitä joka päivä. En halua viettää loppuelämääni katuen sitä, etten uskalla ottaa askelta tuntemattomaan.”
Aislin päästi innostuneen hihkauksen ja kiersi kätensä Januksen kaulan ympärille suudellakseen tätä. Eikä Janus ollut ikinä kokenut mitään, mikä olisi saanut hänen sydämensä pomppimaan yhtä onnellisen kiivaasti.
“Sinä tunnet minut”, Aislin huomautti suudelman jälkeen, kun heidän kasvonsa yhä viipyilivät toistensa lähellä.
Janus naurahti silittäen metsänymfin hiuksia. “Minä tunnen sinut”, hän kuiskasi nymfin huulia vasten.
Miten ihanalta tuntui viimeinkin antaa sydämelle periksi ja seurata aurinkoa.
