Nimi: Piirrän riimun, enkelisireenin
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: angst, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Sam Winchester/Gabriel (”Sabriel”)
Varoitukset: Sisältää
itsetuhoisuuteen (=itsemurhaan, kuoleman toivomiseen) liittyviä teemoja.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Osallistuu
FinFanFun1000 -haasteeseen sanalla
146. Setä.Piirrän riimun, enkelisireenin
Gabriel oli tottunut olemaan mitätön joukon jatko, joten hän ei ihmetellyt ollenkaan, ettei kukaan katsellut hänen peräänsä sen jälkeen kun portti toiseen todellisuuteen oli auki, eikä hänestä ollut kenellekään mitään hyötyä. Sekin, kun Lucifer tuli Jackin kera häntä härnäämään, oli sitä samaa paskaa kuin taivaassakin ennen. Lucifer halusi ärsyttää. Saada hänet hermostumaan pienestä ja tekemään itsestään narrin pojan edessä, joka ei tuntenut, saati sitten välittänyt hänestä vielä tippaakaan.
Ei se mitään. Luciferin ahdistelu ei ollut toiminut taivaassa, eikä se toimisi nytkään. Gabriel oli aina osannut kääntää selkänsä ja kävellä pois. Hän käveli aina leirin reunalle asti, ei kuitenkaan kauemmas, sillä hän ei halunnut tulla vieraiden enkeleiden tappamaksi.
”Vaikka tuskin kukaan edes huomaisi, vaikka häviäisin. Olen pelkkä nolla”, Gabriel ajatteli hiljaa itsekseen. Hän piirsi liidulla uuden suojariimun kelohonkaan niiden tilalle, jotka hän oli raapinut saapuessaan pois. Nämä uudet olivat voimakkaampia kuin vanhat, sillä hän oli arkkienkeli ja osasi piirtää sellaisetkin merkit, joita ei löytyisi vanhoista enokinkielisistä enkelioppaista. Mutta mitäpä silläkään oli väliä. Kiitosta siitä hän tule kuitenkaan saamaan.
”Uh… Gabriel?” kuului epävarma kutsu selän takaa. Gabriel ei vaivautunut kääntymään, vaan siirtyi kelolta toiselle.
”Isäsi ei kyllä tykkää hyvää, että liikuskelet ympäriinsä keskenäsi”, sanoi Gabriel ja ihan vain vilkaisi sivusilmällä poikaa. Jack oli likainen, mutta ulkoisesti sievä nuori mies. Todellisuudessa vain lapsi, toki. Hän rutisti naamalleen tuiman ilmeen.
”Ei Lucifer kieltänyt minua tekemästä mitään. Sitä paitsi, olen kiertänyt nämä leirini rajat joka päivä.”
”Sepä kiva”, sanoi Gabriel. ”Samista minä tosin puhuin. Tai siitä toisesta. Tai Cassiesta. Vinkki-vinkki, kyllä sinulla vanhempia riittää, vaikket siihen juuri Luciferia sotkisikaan.”
Jack seurasi Gabrielia juuri niin vakavana kuin tomera ja pikkuvanha taapero. Gabriel ei epäillyt ollenkaan, etteikö hän tosissaan olisi varmistanut leirin ja sen pakolaisten turvaa, sillä nefilit ovat luonnostaan voimakkaimmillaan nuorina ja vilpittöminä. Eikä Jack ollut vielä vuodenkaan ikäinen. Hän kirkas kuin kointähti itse, mutta Canis Majorista suurempi. Suurimmat ja kirkkaimmat palavat vain nopeimmin ja räiskähdellen, sillä vanhemmiten ristiriita ihmisyyden ja enkeliyden välillä tulee panemaan absoluuttiselle vanhurskaudelle lopun. Se nyt vaan on niin, ettei sielu ja valo mahdu samaan astiaan särkemättä sitä.
”Ota siitä liitu ja opettele tätä”, käski Gabriel. Epäröiden Jack seurasi Gabrielin nuolen ja sen alle kaarevan kamman. Hän piirsi toiseen runkoon saman kuvion esimerkin seuraten. He tekivät näin koko lopun matkaa leirin ympäri. Gabriel piirsi ensin riimun, kertoi sen kielen ja merkityksen ja Jack kopioi sen. Tekeminen yhdisti heitä, vaikkei Jackilla oikein ollut syytä välittää hänestä tai kiinnostua jostain oppitunnista laisinkaan. Eihän Gabriel ollut hänelle oikeastaan mitään muuta kuin pelkkä nimi.
”Jos kerran olet isäni veli, niin me olemme sitten verisukulaisia”, sanoi Jack, niin kuin nyt lapsi ajattelee ääneen.
”Niin, onhan se Cassie tosiaan veljeni”, Gabriel pyöräytti silmiään. Lucifer oli kielineen jo ehtinyt sekoittaa poikaparan pään. Luvannut varmaan kuun taivaalta ja muuta roskaa, niin kuin manipulatiivinen opportunisti nyt aina lupailee kaikenlaista kivaa oman etunsa nimissä. Gabriel näki valovuoden päähän Luciferin aikeen torpedoida erityisesti Jackin ja Samin välit, sillä Sam kilpaili Jackin huomiosta eniten. Ehkä Lucifer jopa kuvitteli rakastavansa poikaa, tai ainakin ansaitsevansa hänen pyyteettömän kiintymyksensä, mutta tosiasissa hän halusi satuttaa Samia. Mikään ei loukkaisi Samia enää enempää kuin se, jos Jack kääntäisi hänelle selkänsä. Sitä varten Lucifer ei antanut hänen kuolla tai olla rauhassa. Mitä tahansa kääntääkseen veistä haavassa.
Mutta mitäpä siitä Jack olisi ymmärtänyt, hän oli täysi märkäkorva.
”Kuule, poika. Minä en ihan oikeasti edes halua sotkeentua sinun ja Winchestereiden tai kenenkään väleihin. Sen vanhemman taulapään kanssa meillä on närhen munat näyttämättä ja sitä rataa muutenkin”, sanoi Gabriel kun he olivat tulleet takaisin ympyrän alkuun.
”Närhen munat?” kummeksui Jack.
”Meinaan, että on olemassa tyyppejä, jotka välittävät ja rakastavat sinua ihan oikeasti. En heittäisi sitä kankkulan kaivoon ihan vaan noin niin kuin Saatanaa seurustellakseni.”
”Tahtoisitko, että sinua sitten rakastettaisiin yhtä paljon?” Jack kysyi ja se löi Gabrielia suoruudellaan kasvoihin kuin avokämmen. Jackilla ei kenties ollut elämänkokemusta enempää kuin sylivauvalla, mutta tunteiden tasolla hän oli huomattavan nopeaälyinen ja lahjakas. Hän näki suoraa Gabrielin syvimpiin kipuihin asti. Nefilin pistävällä katsellaa hän kairautui läpi hylkäämisen, välinpitämättömyyden ja väkivallan ja näki paljaana sammuvan arkkienkelin. Gabriel murensi jäljelle jääneen liidunpätkän sormissaan jauhoksi.
Puut olivat pudottaneet lehtensä, mutta ne eivät maatuneet enää. Tämä maa, tämä todellisuus oli Jumalan hylkäämä ja jo kuollut. Sellaiseksi Gabrielkin itsensä tunsi. Heitteille jätetyksi. Kuinka monta sataatuhatta kertaa hän oli Jumalaa rukoillut tulemaan luokseen Helvettiin, mutta oliko Hän tullut? Aivan kuten tämä kirottu maa, oli Gabrielkin heitetty sivuun unohdettuna sivujuonena, jonka kohtalo oli vain ajaa tuhoon. Jos Jack oli supermassiivinen taivaankappale, niin Gabriel tähti, josta ei tullut edes novaa.
”Antaisin mitä vain jos joku yhtä hehkuvainen sielu rakastaisi minua yhtä paljon kuin Sam. Ja sinä olet auttamatta liian pieni tajuamaan mitä se edes tarkoittaa”, Gabriel totesi hiljaa ja pudisti päätään. Eikä Jack totisesti mitään ymmärtänytkään. Se on lapselle niin helppoa vain ottaa miettimättä mitä se toisille maksaa.
Taivas oli pilvetön ja silti tummanharmaa. He kävelivät yhtä matkaa takaisin leirin sisimmäistä hökkelikylään, jossa valmistauduttiin viimeisiin aikoihin. Jack meni puheista huolimatta Luciferin luokse. Gabriel tunsi ytimissään miten se Samiin sattui. Hän istui kannon päälle ja jäi siihen istumaan. Kukaan ei tullut hänen luokseen tai kysynyt häneltä yhtään mitään. Aivan kuten hän arvasi. Kädet liidusta valkoisena, eikä kukaan kysynyt miksi, missä hän oli ollut.
”Sama vaikka kuolisin”, Gabriel ajatteli taas kerran.
”Vaikka itse itseni tappaisin.”Ihmiset kävelivät hänen ohitseen luomatta katsettakaan. Dean haastoi Luciferin kanssa riitaa ja ojensi Jackia parempien keinojen puutteessa huutamalla. Castiel oli helisemässä. Mary Winchester ei kaiketi edes tiennyt Gabrielia nimeltä, saati sitten sitä, että hän oli arkkienkeli - jos nyt rampa ja käytännössä taistelukyvytön enkeli oli enkeli ollenkaan. Sam istui jonkun hökkelitalon ränsistyneellä kuistilla naama ja takki veressä. Lucifer piinasi häntä vain olemalla olemassa.
Silloin Gabriel tajusi, että vaikka hän oli yksin, hänellä yhä oli mahdollisuus tehdä jotain jonkun hyväksi. Hän meni Samin luokse.
”Ai, hei Gabe”, sanoi Sam.
”Sopiiko, jos istun tähän?” kysyi Gabriel.
”Hmm, jaa”, Sam huokaisi, mutta koska hän ei varsinaisesti kieltänyt, Gabriel istuutuessaan kietoi ihmissilmin näkymättömän siipensä Samin ympärille. Vaikkei Sam sitä osannut aavistaa, hän tunsi sen suojan ja huokaisi. He istuivat hiljaa. Sam oli peittänyt suunsa nyrkillään ja näytti surkealta. Täysissä voimissaan vuosia sitten Gabriel olisi voinut kurkistaa hänen päähänsä tuosta noin vain lukea hänen ajatuksensa. Mutta ilman omaa valoaan hän oli enkeliksi sokea. Gabriel ei nähnyt edes Samin sielua, vaan hänen täytyi pinnistää hahmottaakseen edes sen ääriviivat ympärillään.
”Minä juttelin poitsunne kanssa. Lucifer panee hänen päähänsä pahoja ajatuksia”, Gabriel kertoi. Sam nyökkäsi. Kaukaa kuului kun Dean kiroili ja potki romuja. Tässä leirissä kukaan ei ollut enää onnellinen. Jokainen oli käpertynyt itseensä ja omissa oloissaan. Ryhmittäytyneenäkin ihmiset istuivat hipihiljaa. Lapset leikkivät, mutta eivät nauraneet. Gabrielin ja Jackin piirtämät suojariimut olivat hiljentäneet jostain kaukaa kaikuneuden taisteluiden huminan. Ei se mitään auttanut, sillä maailmanloppu oli täällä siinäkin tapauksessa, vaikka taiat antaisivatkin siltä päivän levon.
”Herttainen lapsi. On sinuun tullut”, sanoi Gabriel Jackista. Sam vilkaisi häntä sivusilmin ja kohotti kulmakarvaansa. ”Ihan totta”, Gabriel jatkoi, kuvaillen varovaisesti miten yhtäältä naiivin ehdoton ja toisaalta valmis oppimaan uutta Jack oli. Miten hän oli ollut avoin kuuntelemaan selitystä riimuista, vaikka hän yksin oli niin vahva, että saattoi taistella vaikka tuhatta enkeliä vastaan. Jack selvästi oli sekä oppimishaluinen että kykyinen, eikä suinkaan luottanut pelkkään pullisteluun.
”Minäkö olen sinusta naiivi?” Sam kysyi. Liekö se vinoiluksi tarkoitettu, mutta ei tässä leirissä mikään hauska maistunut miltään. Gabriel pakotti kuitenkin kasvoilleen jonkinmoisen kujeilijan hahmotelman.
”Sanoin, että Jack on älykäs ja empaattinen. Yrittäisit edes lukea rivien välistä.”
”Ihan miten vain. Lucifer käyttää kuitenkin Jackia hyväkseen. Ihan niin kuin minuakin. Vetää aina oikeista naruista. Jackin soisi olevan vähemmän kuin minä, sillä minä olen huono ja tyhmä.”
”Älä sano noin!” Gabriel kivahti. Hänestä oli aivan käsittämätöntä, että Sam, Sam joka oli pitänyt hänestä huolta, puhunut kauniisti ja kohdellut hyvin kun kukaan muu ei edes välittänyt, piti itseään epäonnistuneena. Sam räpytti silmiään. Muutama kyynel valui pitkin likaista poskea.
”Olisi vain pitänyt antaa ruumiini mädäntyä”, hän sanoi. Gabriel katsoi itseään ja liituisia käsiään.
Oli niin helppo nähdä sata syytä, miksi Samin piti elää. Silti hän tunsi itsensä yhtä joutavaksi kuin Gabriel. Yhtä avuttomaksi korkeampien voimien edessä. Lucifer vain härnäsi Gabrielia, mutta Samia hän todella painosti. Hän uhkaili, kieroili itsensä Jackin mielikiksi ja kaivoi hiekanmuru kerrallaan maan Samin jalkojen alta. Gabriel oikaisi siipensä. Siitä tuulenvireen kaltainen havina. Sam säpsähti.
”Jos annan yhden neuvon, niin uskotko sen?” sanoi Gabriel. ”Älä anna Luciferille tilaa. Kävele pois. Poika kyllä seuraa esimerkkiä, jos pysyt lujana.”
”Oletko noin varma?” kysyi Sam. Todellisuudessa Gabriel ei ollut, sillä hän oli aina tosiaan kääntänyt selkänsä ja kieltäytynyt valitsemasta huonoista vaihtoehdoista. Mutta ei se ollut hänelle mitään hyvää tehnyt. Olisiko Gabriel kärsinyt vähemmän, jos hän olisi tukenut Mikaelia? Entä Luciferia? Olisiko hän säästynyt kaikelta pahalta? Sam katsoi Gabrielia ja Gabriel Samia. Gabriel piirsi peukalollaan Samin kämmensyrjään Gabrielin sinetin, jota myös enkelisireeniksi kutsutaan.
”Mistään en ole niin varma kuin sinusta, Samshine.”
”Tarkoittaako tämä riimu jotakin?” kysyi Sam. Gabriel ei sanonut mitään. Eikö heidän välillään aina ole ollutkin jokin merkillinen yhteys? Totta kai se haalea liitu kädessä tarkoitti hyvin koruttomasti, että suojelen sinua kaikelta. Kyllä Saminkin se pitäisi sanomatta ymmärtää.
Jos Gabriel saisi valita uudestaan, niin hän tekisi kaiken samoin, vain kohdatakseen Samin näin uudestaan.
FIN
