Ikäraja: S
Fandom: Hobitti
Genre: draama
Disclaimer: Sisältää pelkkää leikkimistä Tolkienin hahmoilla.
Tiivistelmä: Hetkiä sen jälkeen, kun Bilbon piilottelema Arkkikivi paljastuu.
A/N: Hobittia lähdin kirjoittamaan ja Hobittia tuli kirjoitettua. Sitä tavanomaista tavaraa, eli tunteilua ja tunteiden pohdintaa.
ELÄ NÄMÄ TUNTEIDEN TUULETBilbon sydäntä kylmäsi, kun Thorinin kova koura tarttui häntä käsivarresta ja riuhtoi hobittia kohti portin reunamaa. Kivenjärkäleet portin juuressa eivät ottaisi häntä vastaan kevyesti, ja Bilbon olo oli kertakaikkisen neuvoton. Thorinin silmissä aiemmin kytenyt hulluus oli leimahtanut liekkeihin Bilbon tunnustuksen myötä, ja toivo siitä, että jotain järkevää oli vielä neuvoteltavissa oli kadonnut heti, kun Thorin oli antanut käskyn heittää hobitti portilta alas. Bilbo oli osannut odottaa pettymystä, mutta Thorinin suusta kuultuna jokainen hulluudensekainen sana tuntui pahalta. Rivendellissä aikoja, aikoja sitten Bilbo oli salakuunnellut Elrondin ja Gandalfin keskusteluja Durinin suvun heikkoudesta, mutta kun vuorelle oli vielä ollut matkaa, varoituksen sanat oli ollut helppo unohtaa. Ne olivat hiipineet Bilbon mieliin uudestaan Smaugin puhkuessa niskaan, ja lopulta Thorin oli livennyt polultaan kuin kuka tahansa varomaton kulkija. Arkkikivi Bilbon taskussa oli painanut tunti tunnilta enemmän, mutta hän ei saattanut sinetöidä Thorinin kohtaloa - ei, jos hänet pystyi vielä sinnikkyydellä pelastamaan.
Sinnikkyys oli kuitenkin ajanut Bilbon ojasta allikkoon, ja muiden kääpiöiden vastustuksesta huolimatta Thorin veti häntä ripeästi mukanaan mutisten petturuudesta. Bilbo oli matkannut kääpiöiden matkassa tarpeeksi kauan ymmärtääkseen, että epälojaalius oli rikoksista kammottavin, ja Arkkikiven anastaminen Thorinin nenän alta oli pahin mahdollinen virhe. Syyt Bilbon teolla olivat moninaiset ja hän oli yrittänyt kiivaasti olla ajattelematta asiaa, mutta tilanteen toivottomuus puski pintaan tunteiden tulvan. Äänet hänen ympärillään olivat pelkkää melua eikä Bilbo saanut selvää alhaalla huutelevien ihmisten puheesta. Thorin puristi häntä lujaa eikä suonut hänelle katsettakaan, sillä voro ei ollut sen arvoinen enää. Kylmä kivi nirhaisi Bilbon selkämystä, kun hänet paiskattiin reunaa vasten ja niin paljon kuin kääpiöt pistivät vastaan, he eivät voineet hylätä kuningastaan. Kumma kyllä Bilbo ymmärsi sen hyvin, vaikka hän ei ollut kyennyt olemaan lojaali loppuun asti. Hän oli hölmösti kuvitellut, että yksi uskoton teko olisi voinut tuoda rauhan, vaikkakin pakon sanelemana. Lopulta kyse oli ollut kääpiöiden ja ennen kaikkea Thorinin suojelemisesta ja se ei voinut olla väärin.
Bilbo havahtui viimein tajuamaan, että hän oli ollut kaikkea muuta kuin uskoton. Sydän hakkasi, sillä olihan se pelastajaa vailla, ja kaipasi oikeutta vääryyden hetkellä.
Vaan hänen ja Thorinin välissä ei ollut ketään. Kääpiöt olivat voimattomia kuninkaan mahdin edessä, ja Thorin itse oli sokaistunut kullanhohteesta. Bilbon ajatukset kiinnittyivät äkisti yhteen ainoaan hetkeen, jolloin Thorin oli katsonut eteensä kirkkain silmin ja se hetki oli silloin, kun Bilbo oli näyttänyt hänelle tammenterhon. Piskuisen terhon, joka sinnitteli Bilbon taskussa odottaen parempia aikoja. Se oli alku uudelle elämälle, uudelle puulle, ja Bilbo kantoi sitä mukanaan kuin muistuttaen itseään pienien asioiden tärkeydestä suuressa maailmassa. Thorin oli reagoinut Bilbon sanoihin pehmeydellä, jota hobitti ei ollut osannut odottaa, ja muisto tapahtuneesta pyöri Bilbon ajatuksissa kiihtyvään tahtiin nyt, kun Thorin oli kadottanut kaiken lempeyden.
Ei. Ei. Ei. Bilbo kieltäytyi uskomasta, että kääpiö oli menetetty tapaus. Hän oli omin silmin nähnyt, kuinka kateuden ja ahneuden sijaan Thorinista löytyi puoli, joka rakasti. Tunne kuulsi läpi puheista, jotka koskivat Ereboria, ja Bilbo jos kuka ymmärsi, miltä tuntui rakastaa kotia. Mutta mikä hän oli puhumaan Thorinille Ereborista, kun kuningas oli jo kotonaan ja kodista oli tullut hänelle kuin vankila? Koti oli lohikäärmeen saastuttama ja turmeli Thorinin mieltä enemmän kuin mitä rakkaus kykeni parantamaan. Ei riittänyt, että Thorin oli kotona. Oli oltava muutakin. Bilbo tunsi jalkojensa nousevan maasta, kun Thorin kohotti häntä ylemmäs. Aika oli loppumassa kesken. Hetken he olivat kasvokkain ja jäljelle oli vain sekunteja. Hän ei pääsisi irti, ei mitenkään, sillä niin kova oli kääpiön ote.
Hänessä oli puoli, joka rakasti.Bilbo parahti ajatusten viimein muuttuessa teoiksi, ja hän painoi huulensa vasten Thorinin huulia. Vaikutus oli välitön. Hiljaisuus laskeutui Ereborin ylle ja Bilbo kuvitteli ohikiitävän hetken verran, että aika oli pysähtynyt. Ote, jonka piti heittää Bilbo alas tantereeseen, kiskaisi nyt hobitin kauemmas reunalta ja Bilbo hoiperteli kivikossa. Huulia pisteli, sillä suudelma oli ollut täynnä Thorinin partaa. Hän ei kyennyt kääntämään katsettaan pois Thorinista eikä suoranaisesti tahtonutkaan sitä tehdä. Kukaan ei uskaltanut liikkua. Thorinin kasvoille oli levinnyt kauhunsekainen ilme, ja hobitti peruutti kauemmas pieni punanhäive poskillaan. Katuiko hän mitään? Ei tietenkään. Hänellä oli tapana seistä tekojensa takana - olivatpa ne sitten järjen tai sydämen tuotoksia. Suudelma saattoi olla vailla järkeä, mutta niin oli Thorin itsekin yhä enenevissä määrin.
"Bilbo, mene. Mene jo", Balin kehotti hiljaa ja Bilbon mahaa kouraisi pettymys. Hän oli toivonut, että... että mitä? Oli vaikea palata ajatuksiin ennen suudelmaa. Balin oli oikeassa. Hänen kannattaisi ottaa jalat alleen ennen kuin Thorin toipuisi järkytyksestään. Lohikäärmeen vaikutus oli peruuttamaton eikä Bilbolla ollut mitään muuta annettavanaan, sillä hän oli paljastanut jo omat, syvimmät motiivinsa. Selkää kivisti yhä, mutta henkinen kipu oli tukahduttavampaa ja Bilboa puistatti koko Erebor. Hän lähtisi takaisin Kontuun eikä antaisi Gandalfin enää ikinä suostutel...
"Ei."
Thorinin ääni herätti ajan jälleen kulkemaan. Hän ei tehnyt elettäkään koskeakseen Bilboon ja se rauhoitti hobitin mieltä. Jokin kääpiön katseessa oli muuttunut. Thorinin katse valui Bilbosta alas omiin käsiinsä ja kääpiö henkäisi sormiensa kipristyessä nyrkkiin.
"Mitä minä olen tehnyt? Melkein tappanut paljain käsin omiani. Tuonut sodan kotiovellemme. Katsonut kultaa kuin se olisi sydämeni ainoa intohimo. Eihän minun pitänyt alentua tällaiseen!" Thorinin ääni oli murheinen ja riipaisi Bilbon sisintä. Kuninkaan kahleet murtuivat sana kerrallaan, mutta kukaan ei osannut vielä iloita siitä. Oliko se sittenkään pysyvää? Häviäisikö Thorin mielensä syvyyksiin äkisti ja arvaamatta niin kuin silloin, kun Bilbo oli esitellyt hänelle tammenterhoa ja tullut keskeytetyksi? Katse kääntyi takaisin Bilboon. Hobitti seisoi paikoillaan kuin patsas eikä hänellä ollut hajuakaan, mitä seuraavat hetket toisivat tullessaan. Thorin oli noussut sumustaan, mutta Bilbon sisuksia nakersi epäilys. Hän oli suudellut kuningasta kuin se olisi ollut hyväksyttävä teko.
Oliko se?
"Bilbo."
Siinä se oli. Lempeä ääni täynnä inhimillisiä tunteita. Bilbo tuijotti Thorinia ja saattoi tuskin uskoa, että hän kuuli nimensä tämän huulilta. Helpotus oli niin suuri, että Bilbon huokaus kuului taatusti alas asti, ja jopa Balin äityi hymyilemään. Hänen jalkansa tärisivät, kun jännitys laukesi kehosta ja hetkellinen heikotus pyyhkäisi Bilbon ylitse kuin lauma hukkia. Hän hoiperteli kauemmas kääpiöistä ja viittoi heitä pysymään kauempana, sillä yhtäkkiä kaikki asiat vilisivät hänen mielessään yhtä aikaa.
"En voi olla täällä", hän kuiskasi äkisti ja sulki korvansa muulta maailmalta, joka huusi hänen peräänsä Bilbon siirtyessä juoksujalkaa takaisin Ereborin uumeniin. Hän halusi olla hetken yksin.
* *
Käytävä oli pimeä. Ulkona vinkuva tuuli ja haltioiden haarniskojen kalahdukset kantautuivat yhä Bilbon korviin, mutta hän ei halunnut edetä enää kauemmaksi. Erebor oli valtava ja hobitti hukkuisi sinne pian ikiajoiksi, jos hän ei ollut varovainen. Käytävä oli tarpeeksi etäällä muista, ja Bilbo istahti sen kiviselle lattialle aikomuksenaan vain olla. Jalat nytkähtelivät, sydän pompotti ja kädet hieroivat reisiä - toisin sanoen hänen olonsa oli yhä levoton. Miksi ihmeessä? Bilbo työsti ajatuksiaan, vaikka hetki ei tuntunut siihen kaikkein sopivimmalta. Thorin oli, no, jokseenkin paremmassa kunnossa kuin aikaisemmin, ja se oli syy iloon. Oli kuitenkin asioita, joita ei saanut tekemättömiksi, ja Bilbo tuskaili omaa hölmöyttään. Hän oli suudellut, koska välitti Thorinista syvästi. Mutta minkälaisella hetkellä hän oli omat tunteensa tajunnutkaan! Olivathan ne kasvaneet hänen sisällään jo pitkään, mutta jos hän olisi tuonut ne julki aiemmin, niin... no, niin. Olisiko matka taittunut yhtään rennommin? Tuskinpa. Thorinin tunteet olivat Bilbolle edelleen mysteeri, ja se ahdisti häntä suunnattomasti. Toisinaan hän oli ollut näkevinään Thorinin katseen harhailevan hänen suuntaansa, mutta seuraavalla hetkellä Bilbo jo kuvitteli keksineensä kaiken.
Hänen uhkarohkea tekonsa oli horjuttanut Thorinin myrkyttynyttä mieltä, mutta se saattoi johtua pelkästään järkytyksestä. Kuningas oli tuskin osannut odottaa, että hobitti kantoi sisällään niin suurta salaisuutta. Viime aikoina Bilbosta oli tuntunut siltä kuin hän olisi ollut täynnä salaisuuksia, ja se oli johtunut paljolti Arkkikivestä. Sen piilottaminen Thorinilta ei missään vaiheessa tuntunut Bilbosta hyvältä, mutta kun katsoi Thorinin vajoamista syvemmälle pimeyteen, teko muuttui siedettävämmäksi.
Bilbo kuuli askelia. Häntä lähestyttiin varoen. Ehkä se oli Gandalf. Kertoisi hänelle, että oli aika lähteä Ereborista ennen kuin tilanne muuttuisi entistä tukalammaksi. Thorin ei hyvänä päivänäkään katselisi haltioita kotiovellaan. Kun mukana oli melkoinen määrä taitavia sotureita, Bilbo kykeni ymmärtämään Thorinin huolen. Oli kuitenkin eri asia puolustaa asemiaan sanoin kuin asein. Lohikäärmetaudin kourissa Thorin oli nähnyt edessään vain sotaa. Bilbo toivoi hartaasti, että kuningas jaksaisi jälleen luottaa puheen voimaan. Thorin osasi halutessaan puhua suurella sydämellä, mutta sitä puolta hän ei turhan usein tuonut esiin.
"Bilbo?"
Hobitin hengitys tiheni, kun hän tajusi lähestyvän kulkijan olevan Thorin. Kääpiö jäi seisomaan etäälle Bilbosta ja odotti, että hän reagoisi. Bilbo ei pelännyt, vaikka Thorin taatusti oletti niin. Hänen kämmenensä hikosivat aivan muista syistä ja kurkku oli kuiva kuin Smaugin autioittama maa.
"Tule vain."
Kuuliko hän Thorinin huokaavan helpotuksesta vai kuvitteliko hän vain? Bilbo käänsi katseensa ja siristi silmiään erottaakseen pimeässä edes häivähdyksen Thorinista. Askeleet pysähtyivät hänen vierelleen ja pian seinää vasten ei nojannut ainoastaan Bilbo. Molemmat olivat hiljaa ja antoivat tuulen ulvoa. Se mellasti, nousi vuoren viertä korkeuksiin, ja laantui, kunnes uusi puhuri iski jälleen. Bilbosta se oli hyvin kaunista. Kukapa ei voisi samaistua tuuleen ja sen sykleihin, kun se kuvasi elämää itsessään niin oivallisesti. Sydän hakkasi ja eli mukana tunteiden tuulissa, mutta myös tyyntyi, kun oli saanut elämöidä aikansa.
"Jos olisit käskenyt minun lähteä, olisin lähtenyt. En halua aiheuttaa sinulle enää yhtään mielipahaa. Mutta... jos sallit, niin haluaisin puhua kanssasi. Ymmärrän kyllä täysin, jos haluat palata Kontuun ja jättää hölmöt kääpiöt taaksesi", Thorin valikoi sanojaan tarkkaan, ja Bilbon ei tarvinnut nähdä hänen kasvojaan ymmärtääkseen, kuinka pahoillaan kuningas oli.
"Jos olisin halunnut takaisin kotiin, olisin tehnyt sen jo aikapäiviä sitten. En tiedä, minkä sortin hulluutta se on, että sinnittelen yhä täällä."
"Me teemme hulluja asioita suojellaksemme elämämme tärkeimpiä asioita, Bilbo."
Thorin hohkasi lämpöä Bilbon vierellä. Kun läheisyyden tiedosti, sitä oli mahdoton unohtaa. Bilbo oletti, että Thorin viittasi puheillaan suoraan hobitin suudelmaan, jonka saattoi olettaa olevan osoitus siitä, mikä Bilbolle oli tärkeintä. Hobitti pysytteli hiljaisena ja nypläsi sormillaan paitaansa. Tottahan se oli.
"Mahal yksin tietää, kuinka paljon minä haluan suojella kansaani ja kotiani. Mutta en tällä tavalla. Minä turmelen kotini ja ystäväni, jos Durinin suvun kirous ei väisty minusta", Thorinin tumma ääni sai uudelleen synkkiä sävyjä.
"Thorin, olen nähnyt, kuinka silmäsi ovat kirkastuneet elämänilosta ja taas tummuneet riipaisevan kateuden ja ahneuden myötä", Bilbo käänsi päänsä Thorinin puoleen, vaikka kääpiö tuskin näki sitä, "mutta että sinäkö turmelisit kotisi? Ei, Thorin. Sinä rakastat Ereboria eikä yksikään tekosi ole ollut tämän paikan turmioksi. Mutta sisintäsi lohikäärmetauti syö ja sitä minä pelkään. Että muutut varjoksi, joka kavahtaa elämän ääniä."
Bilbo puhui niin kiivaasti, että jälkeenpäin hän ei muistanut puoliakaan sanomisistaan. Hän tepasteli kauemmas Thorinista, joka tuntui vajonneen omiin ajatuksiinsa, ja Bilbo mietti kuumeisesti, että millaisiin ajatuksiin. Taas piti sietää hiljaisuutta. Kukaan seurueesta ei selvästikään uskaltanut tulla heidän luokseen.
Sitten, murahdus pimeydessä. Bilbo ei saanut Thorinin sanoista selvää, mutta kääpiö toisti sanomansa ja tällä kertaa selkeämmin.
"Kuinka monta kertaa vielä ajattelit minut pelastaa, Bilbo?"
"Mitä?"
"Et kavahda peikkojen tai hukkien edessä, huijaat haltioita, ja viet kallisarvoisimman kiven vuoresta, vaikka tiedät, etten ehkä ymmärrä tekoasi. Ja nyt puhut kuin yhä välittäisit minusta, vaikka olen tehnyt sinua kohtaan suurta vääryyttä. Oletko edes oikea olento, vai jokin suurempi voima kaukaa muilta mailta?" Thorin oli löytänyt uudestaan tiensä Bilbon vierelle. Hobitti hengitti niin kuuluvasti, että pimeässäkin hänet oli taatusti helppo löytää.
"Tulen ehkä kaukaa, mutta en ole ylimaallinen. Juoksisin mielelläni karkuun jokaista peikkoa ja hukkaa, joisin viiniä haltioiden kanssa ja katselisin Arkkikiven kaunista kimallusta käsissäsi, mutta...", Bilbo kuiskasi ja mietti, päättäisikö lausettaan ollenkaan. Mutta mitä sellaista hän voisi sanoa, mitä Thorin ei olisi jo aavistellut mielensä syövereissä? Hän puri huultaan ja toivoi, että tällä kertaa Thorin pelastaisi hänet.
"Eiköhän se ole jo tullut selväksi, kuinka paljon sinusta oikeasti välitän", Bilbo totesi, mutta tajusi samalla, että ei vieläkään tiennyt, mitä Thorinin päässä liikkui, "mutta sinä olet yhä mysteeri tunteinesi. En kadu suudelmaa, jos se tosiaan vei sinusta taudin, mutta minä pelkään, että se vei myös mahdollisuuden olla ystäväsi, Thorin."
Peikko pimeyden periköön. Bilbo olisi mielellään nähnyt Thorinin kasvot, jotta hänellä olisi ollut edes vähäinen mahdollisuus päästä perille toisen mielentilasta. Tunsiko hän sääliä hobitin tähden, kun tämä niin hölmösti oli mennyt rakastumaan, vai katsoiko hän Bilboa edelleen kuin ystävää? Mietteitä oli monta, ja jokainen niistä oli nyt liikaa. Bilbo henkäisi ja päätti, että lähtisi. Hän ei voisi jäädä, kun...
"En voi olla ystäväsi kaiken tapahtuneen jälkeen, Bilbo."
Hobitin sydän jysähti. Jos käytävässä olisi ollut valoa, se olisi paljastanut Bilbon kalpeaksi valahtaneet kasvot. Olihan hän aavistanut lopputuleman, mutta kieltäytynyt silti luopumasta toivosta. Thorinin kädet laskeutuivat Bilbon olkapäille ja hobitti tajusi kääpiön siirtyneen hänen eteensä. Kosketus tuntui etäiseltä, sillä sitä ohjaava mieli ei rakastanut takaisin, ja Bilbo kiemurteli sormenpäiden alla.
"Sillä sinä tarjoat minulle jotain syvempää, ja minun kirkastunut mieleni viimein näkee sen. Usko kun sanon, että sydämeni on kaihonnut perääsi jo pitkään. Sinun ansiostasi se yhä lyö."
Hobitin kiemurtelu pysähtyi yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Hän ei tiennyt, kuinka oli mahdollista elää sellaista tunteiden kirjoa kuin mitä hän oli käynyt läpi viimeisten minuuttien ja päivien aikana, mutta niin Bilbo vain oli tehnyt.
"Sinä... sinä senkin pässi", Bilbo parahti ja nojautui koko painollaan Thorinia vasten. Rintakehän kevyet nousut ja laskut hiljensivät Bilbon kuuntelemaan sydämen eloisaa tahtia, mutta sitten hän muisti, että Thorin ehkä kaipasi selvennystä hänen viimeisimpään lausahdukseen.
"Sinä pidät puheessasi liian pitkiä taukoja. En kestä sellaisia."
Thorinin nauru valaisi käytävän paremmin kuin mikään muu valoilmiö. Se oli ensimmäinen kerta, kun Bilbo todella kuuli Thorinin nauravan. Toivo Ereborin paremmista päivistä eli taas.
"Siinä tapauksessa vaihtaisin sanat mieluiten uuteen suudelmaan kanssasi", Thorin viimein totesi.
"Jos suutelet minua nyt, en ehkä koskaan pysty palaamaan kotiin."
"Ole sitten täällä kuin kotonasi."
Ja niin Bilbo oli ja suuteli kuningasta.
