Nimi: Kadun toiselle puolen
Kirjoittaja: Ronen
Esilukija: nominal, kiitos <3
Ikäraja: S
Genre: fluffihko slice-of-life
Hahmot: Petunia/Arabella + Harry
Vastuuvapaus: En omista, en tienaa.
Haasteet: Fluffy10 #3 (sanalla herkkä), Harry Potter -paritusketju
A/N: Olkoon tämä omistettu Saappaattomalle, joka on Petunian suuri ystävä.
Petunia Dursley asteli rivakasti rouva Arabella Figgin epäsiistin puutarhan läpi, tuhahti kaikkialla lojuville kissanleluille ja tyrkki edessään olevaa Harrya kohti ovea. Petuniaa tavallaan hävetti tilanne, johon oli jouduttu taas – niin mielellään kuin Figg ottikin Harryn aina hoidettavakseen, Petunia tunsi sisällään jonkin vastahakoisen osan, joka ei olisi halunnut viedä poikaa naapurin rouvalle hoitoon. Ei Petunia Harrysta välittänyt samalla tavalla kuin Dudley-kullasta, mikä oli ihan ymmärrettävää, mutta jatkuva toisiin ihmisiin tukeutuminen sai hänet turhautumaan. Ties vaikka Figg ajattelisi, että hän on huono äiti. Ja sitähän Petunia ei suostuisi nielemään.
Tällä kertaa tilanteeseen sitä paitsi päädyttiin sen takia, että Petunia oli hyvä äiti. Vernon, hän ja Dudley oli kutsuttu illalliselle erään Vernonin liikekumppanin luo, ja Vernon oli hyvin hanakasti ollut sitä mieltä, että Harrya nyt ei ainakaan voisi jättää yksin taloon ja toisaalta häntä ei myöskään voisi ottaa illalliselle. Vernonin ratkaisuna olisi ollut pojan jättäminen koko illaksi autoon Gettysworthien pihatielle, ja siinä Petuniankin raja sentään kulki. Vernon ei itse pitänyt kovin paljon rouva Figgistä, mutta Petunian mielestä nainen oli sentään siedettävä ja ihan tyydyttävä lastenhoitaja.
Kaksikko pysähtyi etuovelle, Petunian luiseva käsi painoi ovikelloa ja hän kuuli, kuinka sisällä helähti. Kissa naukaisi ja hetken päästä rouva Figg tuli avaamaan oven. Hänellä oli päällään harmaa neule ja pitkä kukkahame – vaateyhdistelmä, joka Petunian silmään näytti hämmentävän mitäänsanomattomalta. Figg hymyili maireasti Petunialle.
”Iltapäivää, Petunia. Ja hei, Harry, miten voit?”
Figg pörrötti Harryn tukkaa. Petunia katsoi naisen kättä ja pyöräytti pikaisesti silmiään.
”Iltapäivää, rouva Figg. Pahoittelen niin paljon, että tulen näin äkillisellä aikataululla kysymään asiaa, mutta tarvitsisimme Harrylle hoitajaa täksi illaksi. Minä ja Vernon olemme menossa illalliselle ja Dudley on, hmh, ystävänsä luona yökylässä, niin…”
”Minä hoidan Harrya kyllä.”
”Olen kiitollinen. Tulen hakemaan pojan joskus huomenna aamupäivällä, jos se ei ole sinulle vaivaksi.”
”Ei suinkaan. Petunia hyvä, keitin juuri teetä, tulethan kupilliselle?”
”En minä…”
Figgin katse oli hyvin painokas, ja Petunia astui vastahakoisesti kynnyksen yli. Arabella ohjasi Harryn yläkertaan lukemaan kirjaa ja palasi sitten Petunian seuraksi keittiöön. Teepannusta nousi lempeä earl greyn tuoksu ja Arabella kaatoi siitä kaksi kupillista maaseutumaisemakuppeihin. Keittiössä oli hetken haudanvakava hiljaisuus, kun Arabella puhalteli teetään jäähtymään ja Petunia sekoitti hopealusikalla omaansa.
”Miten voit, Petunia?”
Figgin kysymys rikkoi hiljaisuuden.
”Hyvin, hyvin… Vernon ahkeroi töissä kovasti ja Dudley kasvaa niin hurjaa vauhtia.”
”Sitä Dudley kyllä tekee.”
Figg naurahti, ja Petunia tiesi lausahduksen viittaavan Dudleyn ylipainoon. Petuniaa harmitti, mutta hän ei antanut sen näkyä.
”Entä sinä?”
”Minä voin oikein hyvin myös, kiitos kysymystä. Yksi kissoistani, Persilja, joutui hiljattain leikkaukseen, mutta tässä pärjäilen.”
Petunia hörppi teetään, vaikka se poltti huulia ja kieltä; hän vain halusi mahdollisimman nopeasti pois rouva Figgin keittiöstä.
”Tiedäthän… ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, Petunia, kun tuot Harryn luokseni. Poika on mukava ja oikein fiksu ikäisekseen, ja minä vanhana ihmisenä pidän siitä, kun saan nuorempaa seuraa. Kun omaa perhettä ei oikein ole.”
Petunian silmät kohtasivat Arabellan katseen, joka välähteli kyynelistä.
”Arabella…”
Arabella silitti Petunian olkapäätä ja hymyili vaisusti. Petunia ei liikahtanutkaan.
”Sinä välität pojasta. Kyllä minä sen tiedän, kun kuulen joskus iltakävelylläni miehesi huutavan. Näen ikkunastanne hänen punaiset kasvonsa. Ja sellaisina hetkinä… minä pelkään sinun ja poikiesi puolesta.”
Petunia sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Vernon oli vaikea ihminen. Joskus nuorempana paljon lempeämpi, mutta nyt välillä kova ja kylmä, ilkeäkin. Sellainen mies, jota Petunia ei täysin tunnistanut.
Petunia värähti, kun Arabellan käsi siirtyi hitaasti silittämään hänen poskeaan ja pyyhkimään pois kyyneliä, joita hän ei itse huomannut edes vuodattaneensa. Kosketuksessa oli sellaista lämpöä ja välittämistä, jota Petunia ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Siinä hetkessä naisten välillä oli jokin yhteys, jota he eivät olleet odottaneet – jonkinlaista kumppanuutta, ehkä. Yhteys, jonka Harry oli olemassaolollaan saanut aikaan kahden samassa maailmassa elävän mutta niin kaukana toisistaan olevan ihmisen välille.
Petunia avasi silmänsä ja kohotti suupieliään Arabellan iloksi. Arabella laski kätensä pöydänreunalle ja siemaisi teetä. Petunia teki samoin ja kulautti muutamalla hörppäyksellä earl greynsä loppuun.
”Kiitos. Minun pitää…”
”Mennä. Älä huoli, minä pärjään Harryn kanssa.”
”Nähdään huomenna aamupäivällä.”
Arabella nyökkäsi.
”Mukavaa illallista, Petunia.”
”Hei sitten.”
Ja niin Petunia Dursley poistui talosta, käveli hamettaan suoristaen kadun toiselle puolelle ja palasi kotiinsa, jossa hallittiin huudolla ja raivolla.
