Nimi: Lentäviä puita Koldovstoretzin tapaan
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Paritus: Fleur Delacour
/Petrova PorskoffGenre: Slice of life, fluff
Yhteenveto: Fleur on jo vuosia halunnut tietää onko Petrovan väite Koldovstoretzin taikakoulun huispaustavasta totta.
A/N: Koldovstoretzista ei tiedetä juuri muuta kuin tuo lentävät puut juttu, joka selviää tarkemmin tässä ficissä, joten en spoilaa enempää. Eli kaikki muu kyseisestä paikasta on omaa sepitystä. Osallistuu haasteisiin
Kerää kaikki hahmot II,
Se oikea ja sen haaremi II,
Taikakouluhaaste,
Teelusikan tunneskaala II ja ff100
Jos jossain riittää lunta, on se Koldovstoretzissa. Fleur on nähnyt lunta ennenkin, vaikka sitä onkin Ranskan eteläosissa hyvin harvoin, mutta Koldovstoretzin täytyy voittaa
maailman lumisin paikka titteli, sillä seisoessaan Koldovstoretzn porttien edessä Fleur ei yltäisi koskettamaan lumikinosten päällystää, vaikka nousisi seisomaan varpailleen.
”En ole tjainnut ikina nahda sinua njoin paljoissa vaatteissa”, Petrova huikkaa pilke silmäkulmassaan ilmestyttyään portin taakse aivan yllättäen. Fleurin sydän hypähtää kuullessaan Petrovan venäläisen aksentin karkeuden tämän puhuessa englantia. Hän ei ole edes tajunnut, miten paljon on kaivannut tätä. Oliko tämä ilmiintynyt, vai vaimensiko lumi todella niin hyvin äänet?
Petrovalla on kädessään valtava nippu isoja metallisia avaimia, joita tämä kalistelee löytääkseen oikean metalliporttiin, joka näyttää enemmän vankilan portilta kuin Venäjän suurimman taikakoulun porteilta. Beauxbatonsin portit ovat kullan väriset, kiehkuraiset ja niissä on lumottuja perhosia ja ruusuja, mutta Koldovstoretzissa ei näköjään koreilla turhan tähden.
”Samoin, mutta sinä sentään asut tässä maailmankolkassa”, Fleur heittää takaisin ja livahtaa sisään portin raosta, jonka Petrova juuri vetäisi. Petrovalla on yllään paksu punainen turkisviitta, jonka toinen puoli näyttää olevan sininen. Näköjään uskollisuus joukkuetta kohtaan jatkuu, vaikka olisikin lomalla. Päässään tällä on ruskea karvahattu, joka peittää lyhyet ruskeat hiukset kokonaan. Fleur suutelee Petrovaa poskille ranskalaiseen tapaan ennen kuin tämä ehtii edes sulkea porttia, nauttien naisen jokseenkin miehekkäästä tuoksusta, joka on pysynyt samana kaikki nämä vuodet. Fleurin päähän putkahtaa tuhat asiaa, jotka hän haluaa tehdä Petrovalle ja yhdessä tämän kanssa.
”Onko täällä aina näin ’irveästi lunta?” Fleur päivittelee.
”Kamtšatkan niemimaa on maailman lumisin paikka, joten on. Talvisin”, Petrova kertoo. ”Kesaisin lunta on onneksi yleensä vain vuorilla.”
”No ’uh”, Fleur sanoo ja värähtää kylmästä. ”Mennäänkö sisälle?” hän kiirehtii sanomaan, sillä kylmä luikkii taitavasti hänen valkoisen untuvatakkinsa läpi. Hän oli hankkinut takin ihan sitä vierailua varten, mutta näköjään olisi pitänyt ottaa liikkeen paksuin takki.
Petrova naurahtaa, heittäen päätään hivenen taaksepäin, niin kuin aina. ”Voi tjeitä ranskalaisia, onko tjeillä noin huono pintaverenkierto?”
”Kovin ’auskaa, itse valitit Ranskan kuumuudesta koko ajan, eikä ollut kuin kaksikymmentäviisi astetta”, Fleur huomauttaa heidän kävellessään koulurakennusta kohti polkua pitkin, joka vaikuttaa enemmän labyrintiltä, sillä portilta koululle pääsee näköjään vain yhtä väylää pitkin, jonka lumivallien yli ei mitenkään voi nähdä, ellei ole melkein kolmemetrinen.
”Eri asia, kylmyytta kestaa kerrospukeutumalla, mutta ihoa ei voi ottaa pois”, Petrova sanoo ja virnistää ilkikurisesti vilkaistessaan Fleuria. ”Vaikka tjaisitkin hieman yrittaa, sellaiset merkit ihooni jätit.”
”Sinä pidit siitä”, Fleur sanoo ylpeästi, ajatukset heidän viimevuotisessa tapaamisessaan Pariisissa. Onko siitä tosiaan niin kauan? Vaikka heidän tapaamiskertansa voitaisiin laskea yhdellä kädellä, aina kun he tapaavat, tuntuu siltä, niin kuin he olisivat viettäneet koko elämänsä yhdessä.
He saapuvat viimein rakennuksen eteen, joka on varsin erityyppinen rakennus kuin Beauxbatons. Rakennuksessa on jotain piparkakkumaista, sillä sen seinät ovat punaruskeaa tiiltä ja sen muutamat koristukset ikkunoiden ympärillä, kattojen alla ja seinien kulmissa ovat valkoisia niin kuin piparkakkutalon kuorrutus. Tornien katot ovat punasinivalkoraidallisia ja kuperia kunnioittamaan maan värejä ja ortodoksista tyyliä.
”Ennen kun menemme sisalle, haluan nauttaa sinulle huispausharjoitukset”, Petrova sanoo ja vinkkaa päällään vasemmalle lähtevän polun suuntaan.
Fleur päästää kurkustaan valittavan korahduksen ja kiertää kätensä ympärilleen muka lämmittääkseen itseään. Petrova vain naurahtaa.
”Enaa et voi kutsua minua valehtelijaksi”, Petrova sanoo ja ottaa muutaman askeleen takaperin polkua kohti.
Sitä hetkeä Fleur on kieltämättä odottanut. Siitä asti, kun Fleur oli tavannut Petrovan Victorin syntymäpäiväjuhlissa, hän on epäillyt naisen vetävän häntä nenästä väittämällä, että Koldovstoretzissa pelataan huispausta puilla eikä luudilla. Aina sen ensitapaamisen jälkeen hänen on ollut tarkoitus tulla tarkistamaan naisen väite omin silmin, mutta viisi vuotta kului ja vaikka kirjeitä on välitetty ja silloin tällöin tavattu Ranskassa Petrovan vieraillessa siellä otteluiden takia, ei Fleur ehtinyt Venäjän lumiseen itäkolkkaan. Paitsi nyt.
”Minä en vieläkään usko sinua. Ei ’uispausta voi pelata
puunrungoilla”, Fleur tokaisee.
”Joudut pian syömaan sanasi”, Petrova sanoo ja kääntyy kunnolla ympäri kävelläkseen huispauskentän suuntaan. Fleur seuraa naista lumipolkua pitkin. Kuljettuaan polkua vähän aikaan, muuttuu polku lumiportaikoksi ja sen päädyssä heidän eteensä avautuu huispauskenttä, jonka yllä lentelee parhaillaan ihmisiä allaan
ihka oikeita puita. Fleur katselee puiden lentoa suu raollaan. Puissa ei ole lehtiä, vaan edessä on tyhjät oksat ja takana luudan harjaksen tilalla pitkät juuret. Puut eivät ole mitenkään kovin isoja, mutta ne ovat paksumpia kuin normaalit luudat ja varmaan siten mukavampia istua.
”Uskotko jo?” Petrova naurahtaa Fleurin ilmeelle.
”En ’aluaisi, mutta kai se on pakko”, Fleur sanoo tuijottaen ihmeissään puunrunkojen lentoa. ”Mikä järki tässä on?”
”Usein perinteissa ei ole jarkea”, Petrova naurahtaa. ”Ala kerro Nikoville, eli koulun huispausopettajalle, mutta minakin kylla pidan enemmän perinteisista luudista. Ne kaantuvat helpommin ja kiihdyttavat nopeammin”, Petrova myöntää katsellessaan puiden lentoa, joka näyttää hivenen kömpelöltä. ”Puut ovat jaaneet noitavainojen ajasta, kun noidat joutuivat pakenemaan nopeasti, eivätka ehtineet veistamaan tjaikapuista luutia, vaan hyppasivat suoraan puunrunkojen selkaan.”
”Sepäs on… jotain”, on ainoa, mitä Fleur saa sanottua, sillä lentävien puiden katsominen ja niillä ratsastavien ihmisten seuraaminen on jotain, mihin hän ei ole ehtinyt varautua, vaikka Petrova on kertonut hänelle siitä ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten.
”Koldovstoretzissa Koldovstoretzin tapaan”, Petrova vitsailee.
Fleur vilkaisee naista pilke silmäkulmassaan. ”Mitä muuta te teette täällä Koldovstoretzin tapaan?” hän vihjailee ja tarttuu kiinni Petrovan turkinliepeeseen.
”Enköhän voi näyttää sinulle pari liikettä”, Petrova virnistää, tarttuu Fleurin rukkasen peittämään käteen ja lähtee johdattamaan tätä takaisin rakennuksen suuntaan.
”Luuletko, että saisit täältä makuuhuoneen käyttöösi?” Fleur kuiskaa.
”Sain jo, taalla ollaan oikein vieraanvaraisia entisille oppilailleen, jotka sattuvat olemaan kansainvalisia huispaustahtia”, Petrova naurahtaa.
Fleur naurahtaa myös, tuntien sisällään kuplivan onnen. Heidän seuraavassa tapaamiskerrassaan ei saisi kestää vuotta. Ei vaikka Fleur joutuisi muuttamaan jonnekin, jossa on kolmemetrisiä kinoksia ja lentäviä puita.
