Mies jota suutelen
(
The One That I Kiss)
Kirjoittaja: Culumacilinte
Fandom: Raamattu
Paritus: Jeesus/Juudas
Ikäraja: S
Disclaimer: Jos on joku jota en omista, se mitä varmimmin on Joosua Joosefin poika jota Jeesukseksi Kristukseksi kutsutaan. Mitä varmimmin en. En ole Jumala enkä ole paavi; en ole edes kristitty! No... tulen varmasti nauttimaan myöhemmin olostani helvetissä.
Tiivistelmä: Tarina on tunnettu; Juudas suutelee Jeesusta kavaltaakseen hänet roomalaisille, mutta kertaakaan ei Raamattu käsittele sitä miten vaikeaa sen tekemisen on täytynyt hänelle olla.
A/N: Omista syistäni kuvittelen tässä Carl Andersonin Juudaana ja Henry Ian Cusickin Jeesuksena.
Kääntäjä:
elanlei(ja lupa on)
"Mies jota suutelen... hän on se jonka haluatte."Oli ilta kun Juudas hiipi takaisin pieneen leiriin jonka he olivat aiemmin tehneet Getsemanen reunalle; aurinko oli laskenut ja pimeys oli langennut, mutta täysi kuu riippui taivaalla kuin kiiltävä hopearaha, valaisten apostolien nukkuvat hahmot oudon siniharmaalla valolla. Takaansa hän saattoi kuulla mukanaan tuomansa pataljoonan roomalaisia sotilaita asepukujen kolahtelevan vaimeasti. Kuului hiljainen kirous kreikaksi, ja kaikki oli taas hiljaista, kuului vain nukkuvien miesten raskas hengitys.
Hänen silmänsä katselivat ympäriinsä, etsien. Olisi niin helppoa, oikeastaan, olla kavaltamatta häntä; suudella jotakuta muuta, Simonia tai Jaakobia, syvässä uneliaisuudessa oliivipuiden alla. Heidän kieltonsa eivät estäisi maaherraa eivätkä Sanhedrinia; he eivät odottaisi vähempää, tietenkään, tuomitulta mieheltä.
Mutta silloin hän näki hänet – Jeesuksen, ei,
Joosuan – ja kaikki ajatus pakeni hänen mielestään. Hänkin istui puun alla, karkeakuteinen vaatteensa hieman hohtavana kuunvalossa, polvensa vedettyinä vasten rintaansa, kätensä löyhästi niiden ympärillä. Toinen käsi silitteli hajamielisesti hänen viiksiään, eräs hänen tavoistaan, ja hän katseli alakuloisena yli puutarhan kukkuloiden. Juudas ei liikkunut, ei edes hengittänyt lähes minuuttiin, tuijottaen miestä jonka oli aikeissa kavaltaa, tallettaen tämän viimeisen rauhaisan kuvan mieleensä.
Mutta vielä hänen tuijottaessaan Joosua katsoi ylös, tietäen jotenkin hänen olevan paikalla. Hänen silmänsä kohtasivat Juudaan silmät ja sitten katse siirtyi yli hänen olkansa ryhmään sotilaita joka seisoi varjon kätkemänä. Hän kohotti toista kulmakarvoistaan. Hän tiesi; miten hän tiesi, Juudas ei saattanut käsittää, mutta hän tiesi, joten mitään muuta ei ollut tehtävissä; hän ravisteli itseään ja käveli Joosuan luo, joka seisoi, pyöräytellen niskaansa ja pyyhkien likaa vaatteestaan.
"Tiedät miksi olen täällä." Sanat olivat hiljaiset.
"Kyllä." Yksinkertaista, vahvistavaa, ei mitään enempää.
"Joten miksi et juokse?" Tuskaisena.
Pehmeä hymy, "Koska valintani on olla juoksematta."
Juudas kirosi pehmeästi, astuen muutaman askeleen taaemmas. Joosua hymyili uudelleen, mutta tällä kertaa ilme oli kuiva. "Tiedän mitä minun tulee tehdä, Juudas. Kyllä, olen peloissani – en tiedä pystynkö tekemään sen, mutta aion yrittää. Minun täytyy yrittää." Katse, ruskeissa silmissä kiilto jonkinlaista haastetta, jotain mitä olisi saatettu kutsua kujeelliseksi jossain toisessa tilanteessa. "Sinullakin on jotain tehtävää, Juuda. Selviätkö
sinä siitä?"
"Minä -" Juudas alkoi puhua, mutta ruskea ja kovettumainen sormi kosketti hänen huuliaan, hiljentäen hänet.
"Kavallat minut suudelmalla, Juudas?" Joosua kuiskasi, äänensä maustettuna jonkinlaisella haikealla ironialla, "eikö se ole mitä sanoit?" Kun Juudas ei sanonut mitään, pieni hymy nyki miehen partaisia suupieliä.
"Olet sekaisin!" Juudas sihahti.
"Luultavasti." Silloin Juudaan olalla oli käsi, ja Joosua nojautui lähemmäs, hengityksensä kuiskiessa vasten Juudaan korvaa. "Tehdään siitä tarinoiden arvoista, eikö, Juuda?"
Ja silloin Joosua suuteli häntä, suuteli häntä niin kuin hän ei ollut uskonut hänen koskaan tekevän. Huulet olivat lämpimät ja kuivat, ja ne kääntyivät hymyyn hänen huultensa painuessa niitä vasten. Epävarmana Juudas vetäytyi kauemmas, odottaen sotilaiden ääntä... mutta ei kuulunut mitään. Ehkä hekin olivat vaipuneet uneen, jumalansa Morfeuksen ottamina; ehkä he eivät vain kiinnittäneet huomiota; Juudas ei tiennyt. Oli hetki jolloin öiset äänet olivat häiritsemättömiä kunnes hän järkyttyi kuullessaan Joosuan kuiskaavan "No, tuo nyt ei ollut kunnollinen suudelma, eihän?"
Hän katsoi miestä hämmentyneenä, vielä järkyttyneempänä kun Joosuan huulet olivat äkkiä painettuina vasten hänen huuliaan uudelleen, ja kieli löysi tiensä hänen suuhunsa, lämpimänä ja märkänä ja tervetulleena ja miten ihmeessä miehestä oli tullut niin hyvä tässä? Juudas ajatteli vajaan sekunnin huvittuneena:
Edes 'Jeesus' ei siis ollut immuuni lihan iloille... se Jumalan synnittömästä pojasta. Mutta vielä kun he suutelivat, suloisesti ja maistuen hieman epätoivolta, kuului kauhea kalahtava ääni ja äkkiä Joosua vedettiin irti hänestä ja sijoitettiin kovakouraisesti kahden sadanpäämiehen väliin, jotka molemmat katsoivat häntä halveksivasti.
"Jeesus, Joosef Nasaretilaisen poika, olet täten pidätetty, ja Pontius Pilatuksen Rooman hallituksen huostassa; onko sinulla mitään sanottavaa?"
Joosua ei sanonut mitään, mutta sadanpäämiehen äänen karkea ärjyntä herätti muut oliivipuiden alla nukkuvat miehet, ja hetkessä puutarha oli mellakka hirveää ääntä – miekkojen kalahtelu, apostolien huuto ja vastustus, meteli keihäiden iskiessä kilpiin, roomalaisten käskevät huudot. Ainoat jotka eivät puhuneet olivat Juudas, ja Joosua itse. Läpi sekasorron heidän silmänsä kohtasivat, ja Joosua hymyili hänelle pienesti, kallistaen leukaansa vain hieman Juudaan suuntaan, täysin häiriintymättömänä ympärillään taistelevista miehistä.
Juudas tunsi selkänsä osuvan karheaan kaarnaan puussa jonka alla Joosua oli istunut, ja sen karkean raapimisen kun hän valui luuttomana maahan, näkönsä sumentuessa ja antaessa tietä pimeydelle.
Kun hän palasi tajuihinsa, puutarha oli tyhjä ja hiljainen lukuun ottamatta lintujen ja muiden öisten olentojen ääniä; ainoat merkit tapahtuneesta laikku muuta puutarhaa tallatumpaa ja revitympää maata, ja siellä ja täällä valuneen veren nestemäinen kiilto. Muutamien puiden alla lojui huopia siellä minne miehet olivat ne kiireessään jättäneet. Nouseva aurinko taivaanrannassa loisti hurmeista valoa, ja Juudas saattoi hyvin hämärästi kuulla äänen muminan, aivan kuin lukemattomat äänet huutaisivat yhdessä. Sitten soi torvi; kirkkaan ja häpeämättömän nuotin kaikuessa kaupungista, ja hiljaisuus lankesi.
Juudas veti sisään syvän henkäyksen ja alkoi kulkea kohti kaupunkia, aamuauringon valon särkyessä ja rakoillessa hänen ympärillään kun kyyneleet kohosivat käskemättä hänen silmiinsä. Suolaiset polut kirvelivät matkatessaan alas pitkin hänen poskiaan, mutta hän ei pyyhkinyt niitä pois.
