S
Hyvää joulua,
liljankukka!
Sain
Tonttuiluhaasteessa tonttuilutehtäväkseni kirjoittaa sinulle tekstilahjan, ja tässäpä tämä nyt olisi. Inspissanat inspiroivat tällä kertaa vähän synkempään tarinaan, mutta mukaan piti tietysti saada vähän hurt/comfortiakin valoa tuomaan! Toivottavasti tästä on jotain iloa.
Teksti osallistuu lisäksi haasteeseen
Neliottelu (Team Oneshot, 1 600 sanaa).
Markus siirsi peittonsa syrjään ja alkoi nousta istumaan ja samalla hivuttaa jalkojaan sängyn laidan yli niin varovaisesti kuin hän suinkin pystyi. Niklas oli hyvä nukahtamaan uudestaan yöllisten heräämisten jälkeen, mutta Markus ei halunnut hänen heräävän ensinkään. Markus halusi olla yksin, ja mieluiten jossain muualla kuin upottavanpehmeässä sängyssä tukahduttavien peittojen ja tyynyjen ympäröimänä. Sängystä oli kuluneen puolivuotisen aikana kehkeytynyt hänelle kaikkea muuta kuin lepopaikka, johon sai pitkän päivän päätteeksi vetäytyä, ja jonka laidalla univillasukkia pukiessaan sai karistaa kaikki maailman murheet harteiltaan.
Markus istui hetken sängyn reunalla, ja sitten hän yöpöydästään tukea ottaen ponnisti seisomaan vähän kerrallaan, niin ettei äkillinen patjan heilahdus havahduttaisi Niklasta. Alaselkä rusahti Markuksen suoristautuessa. Hän päästi syvän mutta äänettömän huokauksen kiertäessään makaamisesta kangistunutta ylävartaloaan puolelta toiselle. Hän oli kuin vanha mies, vaikkei hän ollut vielä edes kolmeakymmentä. Selkärankareumadiagnoosi oli ollut helpotus, ja aamuöiset alaselkäsäryt olivat rauhoittuneet lääkityksen myötä, mutta terveeksi Markus ei itseään tuntenut.
Makuuhuoneen ovella Markus katsahti taakseen. Niklas kuorsasi kevyesti, pää tyynyltä luisuneena ja peitto pitkien, koukistettujen jalkojen väliin kerättynä. Se oli hellyttävä näky, mutta Markuksen sisällä häilähti ahdistus.
Markus meni keittiöön, valutti lasiin vettä ja istahti sitten pöydän ääreen, ikkunan viereen, kasvot olohuoneeseen avautuvaan oviaukkoon päin. Hän ei sytyttänyt valoja, mutta Niklaksen ikkunaan ripustama puinen joulutähti valaisi keittiötä hämyisellä, lempeänkellertävällä valollaan. Niklas oli koristellut muutenkin: pöytä oli saanut päälleen joulunpunaisen kaitaliinan, ja olohuoneen piirongilla tönötti kolmenkymmenen senttimetrin korkuinen tekokuusi, jonka oksilta riippui itsestään iltapäivällä syttyvä ja yöksi sammuva valoketju ja sekalainen seurakunta vuosien varrella kertyneitä joulukoristeita. Suurimman osan koristeista oli Niklas saanut joululahjoiksi oppilailtaan ja näiden vanhemmilta. Aina joulu- ja kevätjuhlien jälkeen Niklas palasi kotiin kädet täynnä.
Markuksella ei ollut joulumieltä, vaikka aattoon oli vain pari päivää, ja vaikka hänen lomansa oli juuri alkanut. Loma se ei oikeastaan edes ollut. Markus oli pitkin hampain ilmoittanut olevansa jouluviikon poissa, mutta työt seurasivat startup-yrittäjää kotiinkin. Hänen piti olla puhelimen ja sähköpostin päässä kaiken aikaa, ja olohuoneen piirongin päällä joulukuusen vieressä siistissä pinossa odottavat paperityöt mulkoilivat häntä syyttävästi heti, jos hän erehtyi vaikkapa avaamaan television ja nostamaan jalat jalkarahille. Ajatukset askartelivat jatkuvasti jo taakse jääneessä Slush-tapahtumassa, takkuavassa markkinoinnissa, täyttymättömissä myyntiodotuksissa ja nurkan takana vaanivissa veloissa.
Markus olisi varmasti kestänyt sen kaiken kuin mies, selkäsäryn ja työtaakan ja rakoilevan parisuhteenkin, mutta jatkuva univaje sumensi hänen mielensä ja kiihdytti sen ylikierroksille. Oli hetkiä, kun kaikki tuntui suurelta ja uhkaavalta. Varjoisat seinät venyivät korkeuksiin valmiina kaatumaan hänen päälleen, ja arkisetkin esineet tykyttivät atomipommeina. Sen kaiken keskellä Markus oli pieni ja avuton, ja se sai hänet tuntemaan itsensä entistä pienemmäksi ja avuttomammaksi. Hän oli tottunut suorittamaan, hallitsemaan, pitelemään oman elämänsä lankoja käsissään. Oli kuitenkin jotain, mitä hän ei pystynyt hallitsemaan: nukahtamista ja unessa pysymistä. Uni oli niin tavallinen asia, elämän perustarve ja arjen peruspilari, mutta Markus ei osannut muuta kuin heittelehtiä sänkyvankilassaan aamuyön pikkutunneille, kerta toisensa jälkeen. Nukahdettuaan hän näki usein todentuntuisia painajaisia siitä, kuinka yrityksen nettotuotto jäisi miljoonia miinukselle. Hän ei lopulta tiennyt, kumpi oli pienempi paha, univaje vai painajaiset.
Hän oli niin väsynyt.
Markus kulautti loput vedestä kurkustaan alas, ja sitten hän hautasi kasvot käsiinsä ja hieroi väsymyksestä verestäviä ja polttelevia silmiään. Hän ei ollut varma, miten kauan hän kestäisi. Hän oli nuori, ja hänen olisi pitänyt suorastaan versota elämää, mutta hän tunsi itsensä vanhaksi, sairaaksi ja loppuun kuluneeksi. Saattaisi ehkä auttaa, jos hän saisi joskus edes puolikkaan sanan suustaan Niklaksen kuullen, mutta ei hän pystynyt sellaiseen. Markuksen koko suku oli täynnä vaikenijoita, jotka mieluummin hirttivät itsensä kattovalaisimiin kuin puhua pukahtivat kenellekään. Niklaskaan ei ollut mikään avautuja. He keskustelivat siitä, mitä Arkadianmäellä tapahtui ja menisikö auto katsastuksesta läpi ja kumpi oli kannattavampi hankinta, Xbox One vai PlayStation 4. Siksi he varmaan toimivatkin niin hyvin, ainakin hyvinä aikoina.
Joskus Markuksesta kuitenkin tuntui, ettei hän ollut ainoa, joka oli umpikujassa, ja että se umpikuja oli heidän kotinsa, jonka ilma oli sanomattomia sanoja sakeanaan.
”Hei?” kuului Niklaksen uninen ääni ovensuusta.
Markus säpsähti niin, että hän tyrkkäsi vesilasinsa kumoon laskiessaan kädet kasvoiltaan. Hän sai sen kiinni ennen kuin se ennätti vieriä lattialle, ja huojennus hyökyi hänessä: lasi oli ollut kaatuessaan onneksi jo tyhjä. Samassa hän kuitenkin tajusi Niklaksen läsnäolon, ja häpeä ja epävarmuus hiipivät häneen, valtasivat hänet niin kuin uhkakuvat yksinäisinä aamuyön tunteina.
Niklaksen silmät olivat unesta sirrillään, ja yöllisen erektion jäänteet hahmottuivat vielä hänen pyjamahousujensa läpi. Niklas haroi jo ennestään sotkuisia hiuksiaan ja kysyi unenkarhealla äänellä: ”Mitä sää täällä keskellä yötä istut?”
”En mittään”, Markus vastasi viipyilemättä, automaattisesti. ”Tulin vaan juomaan, ku janotti.”
Niklaksen katse käväisi vesilasissa, jonka Markus oli nostanut pystyyn, ja sitten seinäkellossa, jota Markus ei halunnut vilkaistakaan. Kello oli paljon, liikaa, Markus tiesi – ei siitä, että ulkona oli pimeää, koska olivathan he sentään joulukuisessa Suomessa, mutta siitä, että hän oli jo kadottanut kaiken ajantajunsa sinä yönä. Unettomina öinä sekunnit sulautuivat yhteen, minuutit muurautuivat, tunnit olivat tervaa ja juoksuhiekkaa.
Markus odotti Niklaksen kohauttavan olkiaan, kääntyvän ja laahustavan takaisin makuuhuoneeseen, koska niin tämä oli tehnyt kerran, ehkä kuukausi sitten, kun tämä oli yllättänyt Markuksen keskellä yötä parvekkeelta. Niklas ei kuitenkaan kääntynyt. Niklas vilkaisi olohuoneeseen kuin epäröiden. Hän rapsutti niskaansa etusormellaan. Sitten hän veti itselleen tuolin ja istuutui sille. Se ei ollut Markusta vastapäinen tuoli, eikä se ollut Niklaksen lempipaikka pöydän päässä, vaan se oli tuoli Markuksen vieressä, ja Markus tunsi jähmettyvänsä.
Niklaskin nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi leuan kämmeniinsä. Siinä he istuivat ja tuijottivat vastapäiseen seinään. Seinäkello raksutti hiljaa, ja ikkunan takana pimeydessä leijaili hentoja pakkaslumihiutaleita.
Markuksen sydän räpiköi rinnassa. Hän oli tullut yllätetyksi kesken yksityisen hetken, jota hän ei olisi halunnut jakaa kenenkään muun kuin itsensä kanssa. Hetki ei suinkaan ollut ainoa laatuaan – Markus makasi valveilla harva se yö, ja harva se yö hän turhautui siihen ja nousi tekemään jotain muuta tai vähintäänkin olemaan jossain muualla –, mutta se oli hetki, jonka hän halusi pitää omana tietonaan. Hän tiesi varsin hyvin, että janoinen mies joisi seisten ja palaisi takaisin nukkumaan. Hän tiesi olevansa omituinen ja käyttäytyvänsä kummallisesti, niin ettei hän pystyisi sitä kenellekään selittämään.
Niklas laski toisen kätensä, sen joka oli Markuksen puolella, ja hän käänsi kasvojaan Markukseen päin, mutta katsoi silti ohi, jonnekin neljäkymmentäviisi astetta Markuksesta oikealle, ikkunan toiseen reunaan. Niklaksen luomet olivat yhä aavistuksen unesta lurpallaan, mutta silmissä oli tarkkaavainen, pohtiva katse. Markus käänsi katseensa poispäin, ikkunaan, mutta sielläkin hän näki Niklaksen heijastuksen, eikä hänen olonsa helpottunut yhtään. Jos hän ei olisi ollut niin väsynyt ja ylikuormittunut, hän olisi ehkä pysähtynyt miettimään, milloin siitä oli tullut sellaista – milloin hän oli alkanut vältellä omaa puolisoaan, ihmistä jonka kanssa olisi kai pitänyt pystyä jakamaan kaikki.
Seuraavaksi Markus tunsi käden reidellään. Markuksen katse kohtasi Niklaksen katseen ikkunalasissa, ja hän yritti nielaista, mutta kurkku oli liian kuiva.
”Kuule”, Niklas sanoi. Hiljainen ääni korvan juuressa kuulosti melkein megafonin vahvistamalta, kun minkäänlaista taustahälyä ei ollut. Kerrostalo nukkui, ja niin nukkui myös maailma alhaalla. Oli vain pakkasta, lunta ja pari päivää jouluun.
”Joo?” Markus sanoi edelleen katse ikkunassa, vaikka hänen teki mieli nousta ja painella esimerkiksi rappukäytävään, jos se olisi tarjonnut pakoreitin tilanteesta.
Niklas selvitteli kurkkuaan. ”Sitä vaan, että…” Hän piti pienen tauon ja rykäisi uudelleen. ”No, tää ei oo ensimmäinen kerta, kun sää haahuilet ympäri kämppää keskellä yötä.”
”Ai”, Markus sanoi vain. Hän pakottautui tarkentamaan katseensa ohi ikkunalasin, ja yhtäkkiä heidän heijastuksensa katosivat ja oli vain musta pimeys, johon hän melkein toivoi voivansa hypätä.
Niklas veti kätensä pois ja kysyi: ”Mikä sulla on?”
Suora kysymys sai Markuksen säpsähtämään. Hänen katseensa riistäytyi ikkunasta ja kääntyi ensin eteenpäin, käväisi sitten Niklaksen kurtistuneissa kulmissa ja palasi taas eteenpäin. Mitä sellaiseen kysymykseen saattoi vastata? Mitä sellaiseen kysymykseen
kuului vastata?
”Se selekäkö sua valavottaa?” Niklas jatkoi.
Markus tunsi Niklaksen katseen kasvojensa syrjällä. Hän ajatteli, miten helppoa olisi vastata
joo. Sitten Niklas ynähtäisi myötätuntoisesti, ehkä taputtaisi Markusta harteille, menisi takaisin makuuhuoneeseen ja jatkaisi uniaan. Selkäsäryssä ei olisi mitään uutta. Se olisi tuttu ja turvallinen vaihtoehto, ja ennen kaikkea se olisi hyvä syy istuskella yksin hämärässä keittiössä vesilasin äärellä yösydännä.
Olisi helppoa vastata
joo ja hymyillä pienesti, mutta se ei kai veisi Markusta mihinkään muualle kuin peremmälle umpikujaan. Se saostaisi heidän kaksionsa ilmaa uusilla sanomattomilla sanoilla. Se rakentaisi muuria heidän välillään korkeammaksi ja paksummaksi.
Ja Markus oli väsynyt, niin väsynyt.
Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka hän alkoi menettää mielensä ja kehonsa hallinnan. Se oli kuin hitaasti alkava mutta vääjäämätön lumivyöry, eikä hän voinut muuta kuin seistä rinteen juurella ja katsoa. Kurkkuun kohosi karvas pala, ja väsyneitä silmiä kirveli. Markus ei pystynyt yhtäkkiä ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että sellaista hänen loppuelämänsä olisi: töitä jotka eivät loppuneet tekemällä, tuloslaskelmien viimeisten rivien pelkäämistä ja yksinäisiä öitä, öitä ja ajatuksia joista kukaan ei tiennyt. Hän olisi yksin maailmassa.
Markus veti henkeä ja vääntyi tuolissaan ikkunaa kohti. Hän käänsi selkänsä Niklakselle. Hän tasapainoili reunalla. Aivan pian lumivyöry syöksisi hänet alas kielekkeeltä. Mitä sitten tapahtuisi? Ottaisiko joku hänet kiinni?
Sitten tulivat kyyneleet ja vapisevat hengenvedot, eikä millään ollut enää väliä: Markus oli poissa. Ei ollut enää startup-yrittäjä Markus Kolehmaista, joka painoi pitkää päivää vain, koska halusi, ja jonka pakka pysyi kasassa aina, mitä vastaan sitten tulikin. Se Markus oli poissa. Tilalla oli heikko, hauras, vapiseva mytty, pieni ihminen joka musertui murheen painon alla ja jolla ei ollut voimaa edes hävetä.
Markus ehti melkein unohtaa Niklaksen olemassaolon – ehkä Niklas olikin paennut rappukäytävään –, kunnes hän kuuli takaansa kuiskauksen: ”Hei…” Sitten hän tunsi käsivarren lämmön hartiallaan. Toinen käsi hapuili tiensä Markuksen olkavarrelle ja alkoi silittää, ensin hyvin varovasti – aivan kuin se olisi unohtanut, miten koskettaa –, mutta sitten vakaammin, lujemmin. Markuksen lihakset olivat väsymyksestä arat, ja hän vapisi väkivaltaisten itkunpuuskien kourissa. Hän ei edes yrittänyt hillitä vartalonsa vapinaa. Niklas oli jo nähnyt ja kuullut.
”Hei”, Niklas kuiskasi. ”Ei oo mittään hättää. Mää oon tässä. Oo rauhassa vaan.”
Kaikki ajatukset ja tunteet olivat kiertyneet yhdeksi valtavaksi, muodottomaksi massaksi Markuksen mieleen. Hän hautasi kasvot käsiinsä, kiskoi hiuksiaan ja puri huultaan, mutta se kaikki vyöryi vyörymistään ja halkoi yön hiljaisuutta.
Niklaksen ote piti.
Joku otti kiinni.