Title: Särkymispiste
Kirjoittaja: thunder
Fandom: Syke
Paritus: Max Hansson/Iiris Ketola
Ikäraja: K-11?
Genre: Hurt/Comfort, Angst, jonkinlainen powerplay ehkä rivien välistä luettavissa?
Vastuuvapaus: Ei ole mittään omistuksessa ja rahaakaan ei tästä tilille kilahda.
Varoitukset: Kiroilua, alkoholia ja lääkeaineiden sekoittelua, tiedostamatonta itsetuhoisuutta.
Kuvitteellinen jatko sille, kun Max roudasi humalaisen Iiriksen pois töistä. Kausi 4, jakso 5/10.
A/N: Anteeksi vain mutta on vääryyttä kun näitä kahta ei olla aukaistu sarjassa yhtään sen enempää! Niiden kemia on just ihan parasta. Mitä kovemmin kolahtaa yhteen, sen paremmin se toimii XD
__________________________________________________________________________________________________
“Nyt jumalauta!” Max riuhtaisi vaaleahiuksisen peräänsä.
“Älä vittu noin lujaa!” Iiris sähähti takaisin. Aivan kuin ei muutenkin jo päässä heittäisi, niin sitten vielä revitään ja riepotellaan, mutta sellaistahan se elämä aina on. Max harppoi kohti hissiä, taluttaen humalaista tyttöä käsivarresta. Niin, se hissi. Nuorempi löi jarrut lukkoon.
“No mitä nyt? Ala tulla! Sä joko lähet nyt sinne kotiis, tai sit meidän suunta käy kohti vartijoiden koppia.”
No mut se hissi. Se oli just siinä. Askeleen päässä. Iiris tunsi kyynelten polttavan silmäkulmia. Ei nyt.. ei..
“V-voidaanko mennä toisesta?” Hän kohdisti katseensa kirurgiin, jonka ärtynyt ilme pehmeni hieman
“Voi helvetti. Joo, mennään sit, äkkiä nyt..” Max irroitti otteensa, ja kevyesti työnsi Iiristä toiseen suuntaan, kohti turvallisempia vesiä. Ei ainakaan tarvitsisi alkaa just nyt kursimaan kasaa yhtä erittäin, erittäin revähtänyttä mieltä.
Matka taittui hiljaisuudessa, molemmat ärtyneinä tilanteesta. Hissiin päästyä Max yritti luoda katsekontaktia, mutta Iiris valitsi hissin nappien tuijottamisen. Älä katso, älä puhu, älä hengitä, älä itke, kyllä se kohta helpottaa.Mies kaivoi puhelimensa esiin ja tilasi taksin. Ovet avautuivat, ja pohjakerroksen kylmyys halasi heitä. Max selvästi osasi pelata korttinsa viisaasti, sillä tätä kautta poistuessa ei varmana kukaan merkittävä ihminen tulisi vastaan.
“Mä osaan kyllä itekkin ulos.”
“Älä nyt yritä. Mä katon et sä nouset siihen taksiin. Tuu tänne.” Max vetäisi naisen käytävällä olevaan huoneeseen. Kyseessä oli yksi ensihoidon varastohuone. Määrätietoisesti hän kolusi läpi laatikot, kaivoi sieltä pilleripurkin ja allekirjoitti parit kaavakkeet ja aukaisi purkin. Hemmetin lääkärit ja niiden oikeudet kaikkialla.
“Sä otat nyt, tässä ja heti, yhden tällaisen. Kun pääset kotiin, juot helvetin ison lasillisen VETTÄ, ja otat toisen. Nukut pään selväks, ja tuut huomenna duuniin.”
“Sulla on nyt aika paljon luottoo. Entä jos vedänkin viinaa?” Iiris astui lähemmäksi miestä, katsoen nyt aivan suoraan silmiin. Katseella, jonka viha menee vahvemmankin ihon alle.
“Et sä sitä tee. Tiedät sen itsekkin.” Myötätunto kuului miehen äänestä. Koska kyllä hän tiesi. Iiris oli klassinen äiti-tapaus, joka ei lapselleen sitä tekisi. Olkoonkin kuinka uhmakas tahansa, ei se temperamentti biologiaa niin helpolla kumoa. Iiris tunsi sisäelimissään kouristuksen, tää on niin väärin, enhän mä voi näin helposti antaa asioiden mennä! Mutta viina ja vihainen sydänkirurgi, pakkohan se on ylpeys niellä. Hän nappasi pillerit Maxin kämmeneltä, suorastaan dramaattisesti asetti toisen niistä kielensä päälle ja otti vastaan miehen ojentaman vesimukin.
“Nooooin.. hyvä tyttö.” Pieni ivallinen hymy tuli valkotakkisen naamalle, kun hän huomasi Iiriksen tottelevan. “Näinhän meidän pitäisi aina tehdä yhteistyötä.”
“Haista vittu..” Nainen sylkäisi takaisin ja laittoi toisen pillerin taskuunsa. Kokonaisuudessa tilanne oli todella hämmentävä Iirikselle. Hän oli juuri mennyt aivan päissään töihin, tullut käännytetyksi maailman kusipäisimmän miehen toimesta, ja syönyt tämän kädeltä kuin koira konsanaan. Yllättävintä oli se luotto toista kohtaan, vieras, pohjaton ja lämmin luotto siihen, että hän ei juuri kaatanut kurkustaan alas mitään syanidi pillereitä tai sydäntä pysäyttävää annosta rauhoittavia. Ja nyt hän vielä oli matkalla kohti taksia, jota hän itse ei ollut tilannu. Se on varmaan se viina.. vai oliko hän itsetuhoinen?
“Neiti on nyt sitten hyvä ja menee istumaan ihan nätisti takapenkille.” Max aukaisi taksin oven, ja nöyränä, poissa tolaltaa, Iiris lipui autoon. Mies hymähti vielä hänelle kerran, ja työnsi oven kiinni. Aika tarkkaan hän olikin laskelmoinut ja tehnyt pään sisäistä analyysia Iiriksen sen hetkisestä mielentilasta. Ihan psykiatriksi ei voinut sentään itseään nimittää, mutta kyllähän siitäkin tuli pari kurssia käväistyä lääkiksessä. Eikä se tyttö itseään parilla loratsepaamilla enempää sekottaisi, hyvät unet vaan saa.
Seuraava päivä, iltavuoro 13.45 - 23.45
Olo oli huono. Niin helvetin huono, että Iiris oli valmis soittamaan sairasloman omalla luvalla. Aamun hän yökki pöntön yllä, mutta kun mitään ei tullut ulos ja mehu pysyi sisällä, vointikin koheni. Pikainen kuuma suihku, grammanen parasetamoli ja aurinkolasit auttoivat töihin astin. Pakko se oli mennä, koska tilanne siellä oli vaikea.
“Lenita hei, onko mitenkään mahdollista että voisin ottaa vähän kevyemmin tänään? Vaikka noita paperihommia? Niilolla oli tosi vaikee yö ja toi Marleenan juttukin vähän valvotti.. must tuntuu ettei just nyt kestä hermot mitään denuja kusemassa ja paskomassa housuun.” Hän esitti asiansa varovasti, mutta kuitenkin omalla tyylillään, ääni vähän käheänä aamuisesta kakomisesta. Osastonhoitaja loi pitkän katseen nuoremman päästä varpaisiin.
“No jos nyt tän kerran. Itseasiassa voisit ottaa ne inventaariolistan tarkistukset omalle vastuulle. Löytyy varastosta.” Iiristä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan hän poistui paikalta niin ripeästi kuin päänsäryltään pystyi.
“Tarviitko tohtorilta lääkettä? Eilenkin tais tehota hyvin.” Max astui huoneeseen tyytyväinen ilme naamallaan. Listan kimpussa ollut hoitaja pyöräytti silmiään ja heitti paperit tasolle. Leuka ylös ja ryhti kuntoon, nyt et kuse tätä. Heti kun kirurgi oli saanut varaston oven kiinni, Iiris hyppäsi tilanteen herraksi.
“Mikä helvetti sua vaivaa!? Mitä se eilinen oli? Mä olisin voinu vittu kuolla! Mitä jos Niilo olis löytäny äitinsä tajuttomana, koska viina ja lääkkeet ois vähän reagoinu toistensa kanssa!?”
“Hei vooou, rauhotuppa vähäsen.” Max nosti kädet ilmaan ja piti pienen välimatkan. Nuorempi oli nimittäin tulta ja kipinöitä kun sille päälle sattui. ”Mitään ei käynyt. Mä olen se lääkäri täällä, joka tietää mitä määrätä ja kuinka paljon. Voisit vähän krediittiä antaa siitä, ettet menettäny just työpaikkaa. Ja mä vaan varmistin ettet jatka sitä dokausta kotona.”
“Ai, no kiitos holhoamisesta, voit nyt mennä ronklaamaan ja vonkaamaan niitä muita naisia.” Iiris kääntyi takaisin paperien puoleen, mutta kuullessaan miehen liikkuvan lähemmäksi, jännittyneisyys valtasi kehon.
“Iiris. Mä olen huolissani.”
“Sinä vai? Älä naurata.” Nuorempi sihahti hampaiden välistä. Max nosti kätensä tämän olkapäälle. Se pelaa taas jotain. Fyysinen kontakti. “Ja älä koske!” Iiris riuhtaisi itsensä kosketuksesta. Mutta peli oli jo menetetty. Valkotakkinen pyöräytti voimaakkaasti hänet ympäri ja tarttui leuasta kiinni, pakottaen katsekontaktin.
“En voi kahtoa enää yhtään tätä touhua. Sun pitää hakea apua. Sulla on lapsi, joka tarvii sua. Ihmisen psyyke ei kestä tota tilaa missä sä elät. Tässä ei oo nyt kyse mistään hemmetin valtapelistä, eikä meistä tai minusta. Nyt sun on aika tehdä jotain.” Jokainen sana viilsi syvempää. Aivan kun mä en tietäis että tässä ollaan ihan paskana. Iiris ei viitsinyt sanoa mitään. Kaikki energia meni kyynelten nielemiseen. Ja siihen ettei nyt ihan totaalisesti räjähtäisi raivoamaan.
“Hyvä. Hienoa.” Max irroitti otteensa, huomatessaan että nyt mentiin liian lähelle särkymispistettä. Paljon se osaakin sisälleen patoa. Kunnioittaen nuoremman vaikeaa tilannetta, ja samalla myös välttäen omia tuntemuksiaan, hän perääntyi ovelle. “Merkkaa siihen listaan että ne uudet peittostentit on aivan paskoja.” Ovi napsahti kiinni. Iiris pystyi taas hengittämään. Kyyneleet eivät pysyneet enää silmissä. Mitä mä voin enää tehdä, kun oon jo niin kauan tehnyt kaiken väärin?
