Ficin nimi: Helmiäissadetta kultamaalle
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Ikäraja: S
Paritus: Allura/Lotor
Genre: Romanssi, fluff
Summary:
Pientä hymyä hautovat huulet koskettavat hänen otsaansa, sitten hänen poskipäätään merkkiä. Ele on niin hellä, että Alluraa värisyttää.A/N: Romantiikkaa, jösses.
Osallistuu haasteisiin
Teelusikan tunneskaala (rakkaus) ja
Fluffy10 #3. Juonellisesti sijoittuu kuutoskaudelle.
***
Allura avaa silmänsä valkeuteen, joka ei kaikessa kirkkaudessaankaan sokaise häntä. Väreistä hän erottaa ensin haalean sinisen, sitten harmaan, joka muistuttaa harvinaista helmeä. Niihin kietoutuva kulta puhaltaa ilmaan henkäyksensä ja hajoaa hallaksi horisonttia vasten.
”Uskomatonta...” Alluran onnistuu tunnekuohultaan sanoa. Lotor hengittää syvään tuulen käydessä pitkien hiusten lävitse ja suo hänelle niin hellän katseen, että Allura haluaisi melkein suojautua silmien sinen läpitunkevuudelta.
”Siitä on kovin kauan”, Lotor sanoo, ja Allura muistaa jälleen, miten paljon universumi onkaan tälle jo ehtinyt tarjota. Hän ei haluaisi vähäisimmissäkään määrin kadehtia Lotoria, muttei aina ehdi torjua siitä kieliviä mietteitään ajoissa.
”Oletko käynyt täällä aikaisemmin?”
”Kyllä, kerran. Viimeksi kohtaamani kauneus ei tosin vedä vertoja tälle, mitä nyt näemme.”
Allura tarttuu tarjottuun käteen ja astuu ensimmäisen askeleen maaperällä, joka ensisilmäyksellä näyttää niin hauraalta, ettei se kestäisi sormenpäiden hipaisuakaan. Lasia muistuttava pinta hajoaa hipuksi, mutta se ei estä heitä, vaan suorastaan kutsuu kulkemaan yllään. Kultaa loistavaan pintaan piirtyy häivä kuulasta kuparia.
”Astu vain”, Lotor rohkaisee. ”Kiteet eivät salli meidän kadottavan polkuamme.”
Sanoja rikastaa viisaus, eikä ajan karaisema kokemus johda heitä harhaan. Heidän kätensä kietoutuvat tiukemmin yhteen, varovat päästämästä toista liian etäälle. Puhurin hetkellisesti yltyessä Lotor kietoo hänet syleilyynsä.
”En toivoisi jakavani tämän maailman saloja kenenkään toisen kanssa”, Allura lausuu soljuvaan tuulenvireeseen ja ojentaa kättään helmiäismäisiä valonkiteitä kohti. Ne hajoavat kevyeksi sateeksi ja kimaltavat maaperän kullalla. Lotor hymyilee näylle hänen kanssaan.
”Sanasi tuovat minulle kunniaa”, hänelle vastataan hiljaa.
Pientä hymyä hautovat huulet koskettavat hänen otsaansa, sitten hänen poskipäänsä merkkiä. Ele on niin hellä, että Alluraa värisyttää.
”On niin paljon, mitä voisit minulle kertoa...” Allura jatkaa ja painaa heidän toisiinsa kietoutuneet kätensä Lotorin rinnalle. Lotorin silmissä hän kohtaa kiihkoa, joka vannoo vilpitöntä uskollisuutta ja luottamusta. Se lupaisi kääntää pohjoisenkin eteläksi, jos Allura sellaista keksisi toivoa.
”Kerronkin, rakas Allura.”
Alluran sydän lepattaa hänen rinnassaan. Heidän ensimmäinen suudelmansa on kainoudessaan kuin kevätkukan terälehti.
