S
Harry Potter ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi. innoittamana hyvää syntymäpäivää,
Unohtumaton!
Kerroit luonnonläheisten tekstien olevan mieleesi, ja siitä ajatuksesta syntyi tällainen pieni Remus-shotti. Halusin kirjoittaa Remuksesta, koska hän on yksi lempihahmoistani Pottereissa, mutta mukana on myös häivähdys Remus/Sirius-paritusta, mikäli sattuu siitä pitämään.
Teksti osallistuu haasteisiin
Neliottelu (Team Oneshot, 1 323 sanaa) ja
Teelusikan tunneskaala II vapaavalintaisella tunteella
mielenrauha. Lisäksi sain tarinaan inspiraatiota Pihkan ja myrskyn
Onko täällä muita -kappaleesta, josta koko saippuakupla-ajatus on peräisin.
Vaikka Tylypahkan linna oli valtava ja avara korkeine kattoineen, pitkine portaikkoineen ja kaikuvine käytävineen, joskus se tuntui pusertuvan Remuksen ympärille kuin pakkopaita. Joskus sen seinät kaatuivat hänen päälleen ja ikkunat kutistuivat niin pieniksi, että niistä hädin tuskin näki taivaan. Sellaisina hetkinä puolityhjä oleskeluhuonekin tuntui täpötäydeltä ja muiden oppilaiden leppoisa rupattelu korvia raastavalta. Remuksen aistit kuormittuivat ärsykkeistä, jotka eivät loppuneet kuuntelemalla eivätkä katsomalla eivätkä tuntemalla. Niitä putkahteli jatkuvasti sieltä täältä kuin paukkumakeisia jouluna, ja ne tulvivat yli hänen rajallisen mielensä niin, että hänellä oli lopulta kaksi vaihtoehtoa.
Toinen vaihtoehto oli liimata kämmenet korville, puristaa silmät kiinni ja eristäytyä muusta maailmasta keinotekoisesti. Remus muisti tehneensä niin joskus pikkulapsena, kun hän ei ollut osannut muutakaan. Hän oli kuvitellut leijuvansa saippuakuplassa ylös taivaalle, sinne missä kuuluisi vain tuulen humina; sinne missä tuntuisi vain aavistus saippuakuplan hennosta mutta vahvasta kuoresta, jota tuulikaan ei pystyisi murtamaan. Kaikkialla ympärillä levittäytyisivät taivaan sävyt silmänkantamattomiin kuin reunaton vesivärimaalaus. Saippuakupla oli kuitenkin yleensä poksahtanut siinä vaiheessa, kun joku hiekkalaatikon lapsista oli tönäissyt Remusta käsivarteen, ja sitten kaikki olivat alkaneet nauraa Remukselle, oudolle hyypiölle joka oli taas eksynyt omaan mieleensä.
Vanhemmiten Remus oli ymmärtänyt, että paljon parempi ja tehokkaampi vaihtoehto oli paikalta pakeneminen, jos se vain suinkin oli mahdollista. Usein se oli, ainakin jos oli valmis hyödyntämään hieman luovuutta. Sirius, James ja Peterkin olivat jo aikaa sitten tottuneet siihen, että Remus hävisi toisinaan omille teilleen. Remus arvosti ystäviensä seuraa enemmän kuin mitään – olivathan he hänen ensimmäisiä todellisia ystäviään yksinäisen ihmissusilapsuuden ja raivoisan salailun jälkeen –, mutta hän arvosti myös yksinäisyyttä, sitä kun ei tarvinnut kuunnella eikä puhua eikä osallistua, sitä kun sai vain olla.
Jouluna linna hiljeni ja rauhoittui, kun suuri osa oppilaista lähti kotiinsa viettämään lomaa. Oppitunnit taukosivat, eivätkä käytävät täyttyneet enää luokasta toiseen kiiruhtavista nuorista noidista ja velhoista. Käytävillä saattoi kuulla omien askeltensa kopinan ja kaiut. Suuri salikin oli autiompi ja hiljaisempi kuin koskaan ruoka-aikaan.
Joulupäivällinen oli kuitenkin tuttuun tapaan riehakas, äänekäs ja pitkä. Remuksella oli hauskempaa kuin aikoihin. Hän seurasi rönsyilevää keskustelua, nauroi Jamesin typerille vitseille ja innostui jopa osallistumaan pippuristen piparminttupötköjen syömiskilpailuun, jossa hän sijoittui hännille saatuaan vain yhden karkin alas ennen kuin hänen oli pakko kulauttaa perään kokonainen kurpitsamehulasillinen. Hetkeksi Remus unohti kaikki maailman murheet, myös ne teini-ikäisen huolet jotka joskus tuntuivat maailmaakin suuremmilta. Hän unohti pian lähestyvän täysikuun, ja hän unohti sen, että hän oli edellisyönä makuusalin pimeydessä toivonut voivansa suudella Siriusta.
Lopulta hauskuus väljähtyi kuitenkin uupumukseksi. Nauru hiipui hymyksi, ja monisanaiset virkkeet supistuivat ynähdyksiksi. Siriuksen tummien silmien elonpilke alkoi melkein ärsyttää, ja Peterin naurunhörähdykset liki vihloivat korvia.
Silloin oli aika lähteä.
Nähdään myöhemmin oleskeluhuoneessa, Remus sanoi ja muisti hymyillä. Sitten hän haali paukkukaramellisaaliinsa kaapunsa helmaan ja kipusi Rohkelikkotorniin viedäkseen sen talteen makuusaliin. Hän oli saanut tyylikkään knallin, munalukon joka totteli vain lukitsijansa ääntä ja paketillisen ehtymätöntä purukumia, joka ei koskaan lakannut vapauttamasta suklaan makua. Remus laski kantamuksensa matka-arkkuunsa ja vilkaisi suoristauduttuaan lähintä ikkunaa. Makuusalissa oli pimeää, joten hän näki tummansiniseksi taittuneen iltataivaan ja saattoi erottaa muutaman tähdenkin. Silloin hän melkein toivoi, että olisi voinut liitää saippuakuplassaan lasin läpi ulos. Rohkelikkotornista oli pitkä matka takaisin alas, vaikka tuntisikin pari kätevää oikotietä.
Kun Remus viimein onnistui livahtamaan ulos ulkoviittaan, kaulaliinaan ja lapasiin sonnustautuneena, ulkona oli jo niin pimeää kuin lumisena, kirkkaana talviyönä vain saattoi olla. Remus hoippui jäiset kiviportaat alas pihamaalle, ja sitten hän pysähtyi hetkeksi vain hengittämään. Hengitys höyrysi pakkasilmaan; höyry kohosi epäsäännöllisenä pilvenhaituvana kohti tummaa taivasta ja hajosi sitten näkymättömäksi osaksi ilmaa. Kylmä kipristeli sieraimissa ja nipisti nenänpäätä, mutta Remus tiesi tottuvansa siihen pian.
Remus suuntasi yksinäiset askeleensa kohti järveä. Aiemmin päivällä oli satanut lunta, ja lumeen tamppautunutta polkua peittikin hento irtolumikerros. Molemmin puolin polkua kohoavat lumikinokset kimaltelivat pikkuruisia lumikidetimantteja. Kinokset kumpuilivat kauemmas tiluksille pehmeinä ja pyöreinä, kuin maanpäällisinä pilvinä, ja kaukana näkökentän rajoilla niiden takana kohosi metsää, yönmustaa ja ikivanhaa.
Polku kiemurteli järven rannalle, mutta Remus poikkesi siltä ennen kuin se yhtyi järveä kiertävään polkuun. Hän seurasi omia saappaanjälkiään, jotka nekin olivat saaneet lumitäytettä, mutta joiden painaumat yhä erottuivat hangessa. Ne johtivat kahdelle kivenlohkareelle, jotka nojasivat toisiaan vasten niin, että niiden väliin jäi suojaisa sopukka. Toinen kivistä, korkeampi, kurottui pitkulaiseksi katokseksi. Vielä kolmetoistavuotiaana Remus oli mahtunut koloon kokonaan, mutta enää hän ei mahtunut. Hän oli venähtänyt liian pitkäksi. Kolo oli silti yhä hänen mielipaikkansa, rauhan tyyssija. Se tarjosi hieman tuulen- ja sateensuojaa ja näköalan suoraan järvelle ja sen takana kaukaisuudessa siintävälle metsälle. Ennen kaikkea se oli hiljainen, yksinäinen sopukka. Remus oli varma siitä, että joku muukin oli sen joskus löytänyt – hän oli nähnyt maassa karkkipapereita ja kerran lasisen purnukan –, mutta yleensä siellä ei ollut ketään. Sinäkin iltana se oli tyhjä ja kutsuva.
Remus laskosti viittansa istuma-alustaksi ja nojasi kylkensä vasten matalampaa kivenmurikkaa. Sekin oli saanut jää- ja lumipeitteen, mutta kiven karheus ja rosoisuus erottuivat silti vaatteidenkin läpi. Remus oli monta kertaa miettinyt, miten vanhoja ne kivet olivat. Miten kauan ne olivatkaan katselleet sitä samaa maisemaa ja nähneet vuodenaikojen vaihtuvan ja tarjonneet pakopaikan velhokoulun hälinään turhautuneille oppilaille.
Talvi oli ollut poikkeuksellisen kylmä ja luminen. Järvi oli jäätynyt jo jonkin aikaa sitten. Syksyisin ja keväisin sen veden liplatus rauhoitti Remusta, mutta talvisin hän keskittyi kuuntelemaan ilmaa ja tuulta. Sinä jouluna ne olivat pysytelleet vaitonaisina, mutta jos hän oikein keskittyi ja tasasi hengityksensä, hän saattoi kuulla, kuinka kevyt tuulenviri pyyhkäisi irtolunta läheisen lumikummun päältä. Se oli hento suhahdus, hädin tuskin kuultavissa, mutta havainnon vahvisti näkökentän poikki pyyhkäisevä lumiviuhka. Kiteet olivat niin pikkuruisia ja kiisivät ilman halki niin nopeasti, ettei niitä voinut erottaa yksitellen, mutta yhdessä ne näkyivät ihmissilmällekin.
Remus kohotti katseensa taivaalle, jota lukemattomat tähdet täplittivät. Tumma sini kantautui äärettömyyksiin kaikkialla, minne katse vain ylsi, ja Remus unohti linnan vankat seinät ja lattiat ja katot, jotka kaikessa järkkymättömyydessään joskus tukahduttivat häntä. Linna oli täynnä taikaa ja eli, portaikot siirtyilivät ja haarniskat liikuskelivat, mutta se oli silti linna, tarkkarajainen ja pysyvä. Taivas puolestaan ei tuntenut rajoja.
Remus nojasi poskensa vasten kiveä. Jää pureutui hänen ihoonsa hanakoilla hampaillaan, mutta hetken päästä hän melkein saattoi tuntea, kuinka se alkoi sulaa hänen ruumiinlämpönsä vaikutuksesta. Pakkanen kipristeli varpaissa ja sormenpäissä, mutta se ei haitannut. Lämmin linna oli kävelymatkan päässä, ja oleskeluhuoneeseen päästyään Remus voisi sulatella kohmeisia jäseniään takkatulen ääressä.
Remus huokaisi, ja yksinäinen höyrypilvenhaituva kohosi jälleen ilmaan. Välillä hän tunsi itsensä vialliseksi tai ehkä rikkinäiseksi. Sirius ympäröi itsensä muilla ihmisillä aina, kun siihen vain suinkin oli mahdollisuus, mutta Remus vetäytyi omiin oloihinsa. Remus tiesi kyllä, ettei se johtunut siitä, ettei hän pitänyt muiden seurasta, mutta joskus hento ääni hänen sisällään väitti, että sen täytyi johtua juuri siitä.
Sinä olet se outo hyypiö hiekkalaatikolta, muistatko, se jota kukaan ei ymmärrä ja jolle nauretaan ihan syystä. Sinä olet niin olevinasi. Kuvittelet olevasi parempi kuin muut, syvällisempikin vielä kun pakenet kivenkoloon miettimään syntyjä syviä ja nauttimaan ylhäisestä yksinäisyydestäsi.Ne sanat Remus yritti puhaltaa pois sisältään myrkyttämästä mieltään, henkäistä osaksi ulkoilmaa. Hän kuvitteli, kuinka ne kohosivat ja kaikkosivat kauemmas ja kauemmas. Jos lapsuuden hiekkalaatikolla hänen saippuakuplansa olikin ollut mielensisäinen, Tylypahkassa hän oli oppinut rakentamaan suojakuplansa luonnosta, sen kauneudesta ja koskemattomuudesta ympärillään. Luonto ei tahriintunut likaisimmistakaan ajatuksista. Luonto kantoi lapsensa kaikkine virheineenkin ja opetti, että ajatukset olivat vain ajatuksia;
teoilla oli merkitystä.
Mitä vikaa oli lopulta siinä, että oli outo hyypiö saippuakuplassa, jos se ei satuttanut ketään?
Senkin kysymyksen Remus puhalsi ilmaan, ja lopulta hän nousi ja palasi samaa reittiä, jota oli saapunutkin. Linnan valot hohtivat lämpimänkeltaisina ja kutsuvina, ja Remus tunsi olevansa valmis nauttimaan taas joulunvietosta muiden seurassa. Hänestä tuntui kuin hänen mielensä olisi tyhjentynyt kaikesta vaativasta metelistä ja samalla täyttynyt hyväksyvällä hiljaisuudella. Jossain vaiheessa ärsykkeet taas täyttäisivät sen, puhkaisisivat Remuksen kuplan kuin säälimättömät ikiliikkujaneulat, mutta siihen saakka hän tiesi pärjäävänsä.
Hän tiesi pärjäävänsä sen jälkeenkin. Linnan tilukset eivät hävinneet mihinkään. Hän pääsisi takaisin. Ulkoilmaan mahtuisi uloshenkäyksiä vielä seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana. Hän ei ehkä pystynyt muuttamaan itseään, mutta hän pystyi pärjäämään itsensä kanssa.
Sirius hymyili Remukselle, kun tämä palasi oleskeluhuoneeseen posket punaisina, ja Remuksessa humahti kiitollisuus siitä, ettei Siriuksen hymy ollutkaan huolestunut tai hämmentynyt kulmien kurtistus.
Remus yhtyi kitakiviotteluun, jossa palkintona oli Jamesin paukkukaramellista saama minikokoinen, elävä joulukuusi. Remus hymyili ja nauroi, eikä se enää tuntunut pakotetulta vaan hetken aikaa yhtä luonnolliselta kuin hengittäminenkin.
