Kirjoittaja – Vilna
Ikäraja – K11
Paritus – Oona/Marjonella
Tyylilaji – femme & draama
Sanamäärä – 920
! Varoitukset – kevyt viittaus itsetuhoisuuteen
Yhteenveto – Sieltä parvisängystä ei ikinä jaksa nousta ajoissa, kun pitäisi kiivetä tikkaat alas niin useimmat aamut he vain halailevat ja pussailevat myöhälle aamupäivään.
Kirjoittajalta: Minua jännittää niin kovasti. En ole julkaissut originaalia Finissä ehkä neljään vuoteen ja aina oon ne muutenkin poistanut ajan myötä. Toivottavasti tälle ei käy samalla lailla! Minä inspiroiduin Sokerisiiven syksyisestä inspiraatiopaketista, tarkemmin sanottuna tästä ja tästä kuvasta. Kiitos Sokru. ♥ Tämä kyllä nyt eskaloitui alkuperäisestä ideasta, kun piti tulla vain syksyistä fiilistelyä, mutta ehkä se ei haittaa. Tämä on nyt vähän tällainen irrallinen tunnelmapala vaan, mutta ajattelin silti julkaista jos innostun kirjoittamaan näistä tytöistä enemmänkin!
Hyvää syntymäpäivää myöskin Saappaattomalle! ♥ Toivottavasti joku saa tästä jotain irti, hui.
Genretasohaaste (draama)
(OMENOITA)
ILMAN PSYKOOTTISIA OIREITA
Marjonella on kerännyt Oonan vanhempien puutarhasta syksyn viimeiset punaiset omenat.
Hän keittää vanhassa teekannussa rosmariiniteetä kylkiäiseksi, sivelee oikealla voilla vehnäpatongin palasen ja nappaa yhden omenan keosta ja kiillottaa sen palmikkovillapaidan hihaa vasten. Loput kuulemma säästetään omenapiirakkaan, eikä hän anna edes Oonan valita yhtä somaa hedelmää itselleen, vaikka tämä kuinka nauraa että ne ovat sentään hänen talonsa kupeissa kasvaneet.
Oonan punainen irlanninsetteri Sampo nojaa päätään Marjonellan syliä vasten ja tämä rapsuttaa sitä korvan takaa hajamielisenä. Oonan vanhemmat eivät ole kotona, he ovat Gran Canarialla viettämässä 15-vuotishäämatkaansa, joten Oonalla on koko koti käytettävissään. He nukkuvat Oonan korkeassa parvisängyssä vieretysten paksun sataprosenttista lampaanvillaa olevan peiton alla sylikkäin ja villasukat jalassa. Vanhassa puutalossa on vielä öljylämmitys, eikä Oonan isä ole laittanut pattereita päälle, kun ilman niitäkin kuulemma pärjää tässä vaiheessa syksyä ihan hyvin. Sieltä parvisängystä ei ikinä jaksa nousta ajoissa, kun pitäisi kiivetä tikkaat alas, niin useimmat aamut he vain halailevat ja pussailevat myöhälle aamupäivään, kunnes Sampo alkaa vinkua aamuruokaa ja -lenkkiä.
Marjonella huokaisee ja kääntelee holtittomasti sivuja sanomalehdestä. Oonan äiti ja isä ovat sillä lailla vanhanaikaisia että he tilaavat vielä Turun Sanomia paperiversiona.
”Mitäs pohdit?” Oona kysyy ja huljuttelee lusikkaa teemukissaan. Hän ei oikeastaan juo teetä, se on Marjonella joka sitä aina haluaa keittää ja ryystää kuin mitäkin elämäneliksiiriä. Mutta tällaisina iltapäivinä sitä on kiva juoda, ehkä laittaa kynttilöitä palamaan ja fiilistellä vähän. Alkaa tulla jo aika nopeasti hämärää ja siksi Oona ottaa aina Marjonellan mukaan, kun lähtee viemään Sampoa iltalenkille, vaikka eivät he niille metsäpoluille menekään. Eihän niitä ole valaistu.
”En minä mitään pohdi”, Marjonella sanoo, vaikka kyllä häntä vähän joku painaa. Sen näkee siitä, miten hän piiloutuu otsatukan taakse ja hypistelee nikkelikorvakorujaan vähän väliä. Sampo tuhisee tyytyväisenä pää vieläkin Marjonellan sylissä, mutta Marjonella on lopettanut sen rapsuttamisen. Hän hörppää teetään.
”Kyllä sulla joku nyt on”, Oona vastaa ja taas Marjonella huokaa. Kääntää jälleen sivua sanomalehdestä.
”No kyllä sä varmaan tiedät jo”, tämä sanoo sitten vähän surkeana ja Oona nyökkää. Niinhän hän tietää. Joskus olisi vain kiva, että Marjonella osaisi sanoa tunteensa ja ajatuksensa ihan ääneen. Ettei aina tarvitsisi arvailla.
”Ei se oikeasti muuta mitään”, Oona sanoo ja tarkoittaa sitä. ”Tykkään susta silti.”
Marjonella pyörittelee pitkissä sormissaan omenaa ja alkaa sitten leikata voiveitsellä suikaleita sen kuoresta pois. Mahtaa olla hankalaa niin tylpällä veitsellä.
”Ei mitkään diagnoosit sitä muuta.”
Marjonellan kädet pysähtyvät hetkeksi ennen kuin hän jatkaa jälleen omenan silpomista. Yksi siivu päätyy hänen huuliensa raosta suuhun. Hän pureskelee sitä hitaasti. ”Niinpä kai”, Marjonella sanoo, mutta kuulostaa vähän epäilevältä.
Oona nousee seisomaan ja kiertää pöydän ympäri Marjonellan taakse. Hän kiertää käsivartensa tämän kaulan ympärille ja pussaa sitten päälakea, vaikka korkea nuttura on vähän tiellä.
”Hei”, Oona kuiskaa hempeästi Marjonellan tukkaan. ”Tykkäsin susta ennen tätä kaikkea ja tykkään susta vielä enemmän nyt.”
Marjonella tuhahtaa ja laskee omenan ja veitsen käsistään. Sampo viimein luovuttaa rapsutusten suhteen ja käy makaamaan pöydän alle. ”Miten toi on edes mahdollista?”
Oona kohauttaa hartioitaan. Hän työntää nenän syvemmälle Marjonellan hiuksiin. ”Se vaan on.”
Marjonella kääntää päätään ja kohtaa Oonan katseen, vaikka niska taittuukin oudosti. Hän hymyilee ja pussaa huulia kevyesti. ”Oot rakas.” Sitten ilme synkkenee. ”Mutta musta silti tuntuu vähän pahalta. Jotenkin on sellainen olo, kun olisin mennyt rikki sen jälkeen, kun se lääkäri kirjoitti lappuun, että Marjonella Kauppinen kärsii keskivaikeasta masennuksesta ilman psykoottisia oireita.”
Oona tarttuu Marjonellan käteen ja vetää tämän ylös pehmustetusta tuolista. Käkikello tikittää seinällä puoli kolmea iltapäivälle niin tähän aikaan voi hyvin ottaa pienet nokkaunet. ”Tuu”, hän sanoo. Hän laskee yhden suudelman toiseen Marjonellan arpisista ranteista. Ranteet eivät ole kuitenkaan rumat vaikka Marjonella niitä piilotteleekin.
He menevät lepäämään Oonan parvisänkyyn. Sampo raahautuu perässä ja käpertyy nukkumaan Oonan huoneen taljalle. Marjonella näyttää yhä surkealta, mutta piristyy, kun Oona halaa hänet tiukasti itseään vasten.
Marjonellalla on kylmät kädet, kun hän työntää ne Oonan itseneulotun villapaidan alle ja silittää selän nikamia ennen kuin jää jumiin kollareiden vyötärönauhalle. Oona huokaa, painaa päänsä tyynyyn ja kietoo jalkansa Marjonellan lantion ympäri, sillä lailla hän on vähän korkeammalle kuin Marjonella, melkein kiinni sängyn päätylaidassa. Marjonellan kasvot puristuvat hänen lättärintojaan vasten, Oonalla ei ole liivejä yllään ja Marjonella sormet sivelevät rinnan kaarta, mutta eivät etene sen sisemmäs. Oona puristaa nilkat tiukemmin selän ympäri ja vähän alkaa tuntua siltä että tekee mieli, kun Marjonella suutelee hänen kaulaansa. Hän ei jätä kuitenkaan merkkejä koska Oona inhoaa fritsuja. Ne ovat rumia ja noloja ja liian omistushaluisia.
”Ei sulla ole mitään hätää”, Oona sanoo Marjonellan hiuksiin. Marjonella työntää sormet vyötärön resorista sisälle, mutta ei yritä mitään sen kummempaa, vaikka peukalon kynsi tapailee alushousujen reunaa.
”Eikö?” Marjonella kysyy.
”Mä pidän susta huolta”, Oona lupaa. ”Minkäänlainen diagnoosi ei tuu ikinä pääsemään meidän väliin”, hän vielä sitten jatkaa. Marjonella päästää pienen äännähdyksen huuliltaan, sellaisen vähän pienen ja hätäisen.
Marjonella on lyhempi kuin Oona, joten hädin tuskin tässä asennossa pystyy kurottamaan painaakseen suudelman Oonan huulille, mutta onnistuu siinä hetken aikaa kentoiltuaan. Oona hymyilee tämän suuta vasten.
”Tykkään sinusta ihan kauheesti”, Marjonella kuiskaa sitten, vähän lohduttomasti. Heidän otsansa kolahtavat yhteen, kun Marjonella nojautuu mahdottoman lähelle. ”En mä ansaitse sua.”
”Höpö höpö”, Oona sanoo välittömästi. ”Mä tuun sun kanssa yhdessä sinne sairaanhoitajan luo huomenna. Kaikki menee ihan hyvin. Lupaan sen.”
Marjonella puree alahuultaan, mutta ei sano enää mitään. Oonaa alkaa väsyttää ja hän lepuuttaa silmiään pitämällä niitä kiinni. Ulkona alkaa varmaan sataa, ainakin kuulostaa siltä että pisaroita osuisi ikkunaan. Marjonella kuiskaa jotain mistä Oona ei saa selvää, kietoo käsivarret tiukemmin Oonan ympärille ja rapsuttaa selkää nysillä kynsillään.
”Okei”, Marjonella vastaa.
”Kaikki menee ihan hyvin.”
”Okei.”
On vähän kylmä, mutta he ovat lähekkäin ja siinä on niin hyvä olla, että pian Oona jo nukahtaa ja herää kolme ja puoli tuntia myöhemmin vastaleivotun omenapiirakan tuoksuun.
