Unohdin julkaista ja ei oikolukua!
10. RAAPALE, 300 sanaa
Noel ja Rosa olivat valloittaneet takanurkan luokasta. Pari muuta oppilasta mulkoili heitä, mikä nauratti Rosaa. Tänään tuntui hänen velvollisuudeltaan olla pirteämpi, koska oli muutaman päivän ollut vastakohta sille.
“Tekisimmekö viikonloppuna jotain yhdessä?” Noel sanoi iloisesti. “Siis tietysti, mikäli et vietä viikonloppuja kotona. Silloin voisimme tehdä jotain maanantaina.”
Rosa oli yrittänyt saada piinaavaa kylmyyttä väistymään olemalla kuin Noel. Valitettavasti hänestä tuntui, että Noel ei olisi kovin iloinen Rosan uutisten jälkeen. “Kuule. Minä lähden lauantaiaamuna ja vietän seuraavat viikot kotona.” Rosa ei enää hymyillyt.
“Miksi?” Noel kysyi. Hän hymyili yhä, mutta hymy oli hieman haalistunut.
“Minä käyn täällä vain muutamia päiviä kuukaudessa. Riippuu hieman tilanteesta”, Rosa sanoi. Hän ei tiennyt, paljonko hänen pitäisi kertoa. Paljonko Noel oikeasti halusi tietää hänen elämästään? “Minun isäni oli noita, mutta hän kuoli minun ollessa pieni. Elän ihmisäidin kanssa pienessä kylässä Iso-Britanniassa.”
“Mikset sinä elä täällä? Sinulla on huone ja kaikki täällä. Suurin osa asuu asuntoloissa.”
“Minä en halua. Taika on ihanaa, en minä muuten täällä kävisi. Haluan pitää taikani, ja sen takia minun täytyy valmistua. Mutta minun elämäni ei ole täällä. Kaikki kaverini ovat kotona. Kaikki on kotona”, Rosa yritti selittää hiljaa. “Enkä minä voi jättää äitiä yksinään.”
Noel näytti siltä kuin ei olisi ymmärtänyt. “Sinulla on takuulla kavereita täällä. Ja voisithan sinä käydä viikonloppuisin kotona.”
“Minä olen luokassa, jonka oppilaiden nimiä en tiedä. En tunnistaisi heitä edes tuntemattomien joukosta. Minä en todellakaan olisi osannut sanoa sinua uudeksi, ellet olisi esittäytynyt minulle. Fridan ja Myran taas olen tuntenut vuosia. He tuntevat minut ja minä heidät. Ja äiti, hän on osa minun perhettäni. Meillä ei ole ketään muita.”
Noel ei vieläkään tuntunut ymmärtävä. Hän tyytyi pudistamaan päätään, koska opettaja oli alkanut puhua. Hän käänsi katseensa pois, vaikka tähän mennessä hän ei vaikuttanut laittaneen kamalasti arvoa opetukselle. Rosan selitykset tuntuivat hänen omissa korvissaankin tekosyiltä. Eivät ne olleet. Eiväthän?
11. RAAPALE, 300 sanaa
“Mikä tunti meillä on seuraavaksi?” Noel kysyi. Hän oli ollut aamun jälkeen hiljainen. Rosa ei osannut tulkita Noelia niin hyvin, että olisi uskaltanut sanoa mitään hänen tunteistaan. “Oliko se Gailletia?”
“Joo, on”, Rosa vastasi. Noel huokaisi masentuneesti, minkä Rosa tulkitsi väärin. “Minäkään en tykkää Gailletista.”
Gaillet oli noitakieli, jota kaikkien taikojien piti osata. Celcenyssä opetettiin monella kielellä, ja Rosa ja Noel olivat englanninkielisellä luokalla. Gaillet oli valtakunnallinen kieli, jota pystyttiin käyttämään noitien kesken. Täällä valtaosa puhui kuitenkin englantia ainakin jollain tasolla sujuvasti.
“En minä sitä”, Noel korjasi, “vaan opettajani opetti ennen Gailletiksi. Olen melko hyvä siinä. Turhauttaa opiskella sitä jälleen.”
“Toivottavasti osaat opettaa minuakin”, Rosa sanoi. “Minä olen ihan surkea.” Kuka oli hyvä Gailletissa?
“Opiskelu voisi auttaa asiaa”, Noel sanoi. Rosa tajusi kyllä mihin hän viittasi. Hänen taika- ja ihmiselämäänsä. “Anteeksi. Ei ollut tarkoitus olla pisteliäs.”
“Ei se mitään”, Rosa mumisi vastaukseksi ja pyöritteli pompulaa käsissään.
Hän oli niin sekaisin. Ei hän yleensä välittänyt kummemmin kenestäkään Celcenyssä, eikä hänellä sellaisia tunteita Noelia kohtaan ollut. Kerrankin hän oli tutustunut - vaikkakin vastentahtoisesti - henkilöön, joka tiesi tämän puolen hänen elämästään. Frida ja Myra tunsivat hänet hyvin, mutta eivät he tienneet mitään tästä puolesta. Äidin kanssa oli turha puhua, koska ei hän ymmärtänyt. Muita ei ollut.
Noel taas tiesi ja ymmärsi tämän ja jossain määrin myös ihmismaailmaa, koska kaikkien taikojien piti ymmärtää ihmismaailmaa. Frida, Myra ja äiti eivät koskaan voisi ymmärtää taikamaailmaa.
Tämä oli se syy, miksi hän ei halunnut tutustua keneenkään täällä. Hän ei alkaisi kaivata täällä oloa. Hän oli mokannut ainoassa tavoitteessaan.
“Jäisitkö vain lauantaiksi? Lähtisit sunnuntaina ja ehtisit hyvin ihmiselämääsi. Me voisimme tehdä jotain yhdessä lauantaina ja tutustua. Ehkä vaihtaa puhelinnumeroita ja pitää yhteyttä, kunnes tulisit takaisin.” Noel kuulosti pyytävältä.
Oli Rosan vuoro huokaista. “Joo, kai se käy.”
Noel hymyili taas, ja Rosa vastasi hymyyn. Noel oli päässyt hänen kuorensa alle.
12. RAAPALE, 300 sanaa
“Minne me olemme lähdössä?” Rosa kysyi hiljaa. Pihalla oli paljon odottavia oppilaita ja myös muutama opettaja.
“Malvaan, kaupungille”, Noel sanoi. Hän ei kommentoinut mitään siitä, että Rosa, joka oli opiskellut vuosia täällä, ei tiennyt bussireissuista kaupungille. “Bussi hakee puoliltapäivin ja palaa kuudelta. Puolen tunnin bussimatka.”
Rosa nyökkäsi. Vielä muutama minuutti.
“Ilmoititko sinä äidillesi, että jäät päiväksi?” Noel kysyi. Rosa nyökkäsi uudestaan. Hiljaisuus laskeutui taas hetkeksi. Rosa ei oikein tiennyt, mistä heidän pitäisi puhua. Hän eli tylsää elämää Iso-Britannian länsirannikolla, Blackwood-nimisessä kylässä.
Bussi kaartoi pihaan ja oppilaat järjestyivät jonoksi. Kukaan ei näyttänyt maksavan, joten Rosa matki muita. Hän tervehti kuskia ja jäi ensimmäisen vapaan penkkirivin luo. Noel istui hänen viereensä. Pian he olivat jo matkalla kohti Malvaa. Rosa ei koskaan ollut käynyt siellä. Cerastiumin saarella hän oli käynyt vain Celcenyssä.
Ylipäätään maantiedossa Rosalla olisi vähän kerrattavaa, mutta ei hätää. Hänen ihmiskoulun lukujärjestyksessä taisi olla maantietoa, jos hän nyt muisti oikein. Sen jälkeen pitäisi vielä kerrata taikamaantieto Euroopassa. Ei sillä, ei siinä kamalasti kerrattavaa olisi. Taikayhteisöt olivat sulkeutunutta porukkaa, joten harva tieto oli täysin julkista kaikille taikayhteisöille.
Hän tajusi ajatuksiensa taas harhailevan kaikessa turhassa.
“Mistä sinä olitkaan kotoisin?” Rosa kysyi Noelilta.
“Iso-Britanniasta, mutta me muutimme paljon. Vanhempieni mielestä minun on vihdoin aika itsenäistyä ja hankkia ihmissuhteita, joten he lähettivät minut tänne. Äiti työskentelee Iso-Britanniassa ja isä Thymissä.”
Rosa ei vastannut.
“Kuka sinun isäsi oli?” Noel kysyi.
“Tony Wilson. Hän oli keskiluokkainen noita Iso-Britanniasta. Hän seurusteli äitini kanssa muutaman kuukauden mutta kuoli ennen kuin synnyin”, Rosa kertoi. “Äitini on Lydia Brown. Hän on ihminen, joka työskentelee pienellä palkalla pikaruokapaikassa. He eivät ehtineet naimisiin, ennen kuin isä kuoli. Isän perintö meni hänen sukulaisilleen, joten me elämme melko säästäväisesti äidin tuloilla.”
“Olen pahoillani”, Noel sanoi. Rosa ei tiennyt, oliko hän todella pahoillaan vai vain muodollinen.
“Älä ole. Minun elämäni on ihan hyvä näin”, Rosa sanoi.
13. RAAPALE, 300 sanaa
Muut lähtivät shoppailemaan, mutta Rosa ja Noel käyttivät hetken kiertelyyn Malvassa. Se sijaitsi rannikolla, eli siellä oli paljon rantaa ja yksi satama. He seisoivat hetken hiekassa ja tuijottivat merelle.
“Jossain tuolla on Iso-Britannia ja Alankomaat”, Rosa sanoi puoliääneen.
“Ja Belgia. Ehkä myös Saksa”, Noel sanoi. “Oletko sinä matkustanut paljon?”
“En. Ei meillä olisi rahaa sellaiseen. Minä käyn välillä töissä myös, jotta saisin kaikki koulutavarat maksettua. Kävimme Saksassa, kun olin pienempi. En muista siitä paljoakaan, mutta kuvia on tallessa.”
“Ai.”
Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Aina välillä hiljaisuus oli hieman kiusallista. Noel halusi selkeästi tutustua - ja Rosakin oli saattanut alkaa hieman lämmetä sille ajatukselle - mutta he olivat kuitenkin niin erilaisia. Tai ainakin Rosasta tuntui siltä.
He seisoivat vielä hetken rannalla. Viima puhalsi kylmästi, joten he päättivät lähteä kaupungille päin. Kaupunki ei ollut järin suuri, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Cerastiumissa mikään ei ollut järin suurta, mutta Malva oli kaupungeista pienin.
“Haluatko jäätelölle?” Noel kysyi bongattuaan kahvilan, joka myi jäätelöannoksia. Rosa saattoi nyrpistää hieman nenäänsä. Hän ei ollut jäätelön ystävä. “Jooko? Minä tarjoan?” Rosa huokaisi, ja he lähtivät kävelemään jäätelöpaikkaa kohti.
Noel onnistui jo suostuttelemaan häntä. Tämä oli selkeä lopun merkki. Onneksi hän pääsisi huomenna kotiin.
“Mitä sinä haluat?” Noel kysyi ja näki Rosan kasvot. “Tai kysyisinkö, mitä sinä inhoat vähiten? Sinua voi lukea kuin avointa kirjaa.”
“Suklaajäätelöä. Siinä on sentään edes suklaata.”
“Neidille suklaajäätelö -” Rosa mulkaisi Noelia “- ja minulle mansikkajäätelö.”
He saivat jäätelöt ja istuivat pöytään. Rosa pyöritteli hetken lusikalla kulhossa olevaa jäätelöä, ennen kuin uskaltautui maistamaan sitä. Se oli ihan ok. Hän ei edelleenkään pitänyt erikoisemmin jäätelöstä, mutta tämä menetteli.
“Mikä sinulla on jäätelöä vastaan?” Noel kysyi uteliaasti. “En ole koskaan tavannut ihmistä, joka ei pidä jäätelöstä.”
“Se on kylmää”, Rosa sanoi ensin, “ja se sulaa. Maut eivät ole kamalan hyviä. Kyllä sitä syö, mutta ei se mikään nautinto ole.”
14. RAAPALE, 300 sanaa
Rosa käveli Celcenyn ruokalaan. Heillä oli kyllä asuntoloissakin oleskelutilat, joissa tehdä aamupalaa, mutta ruokalassa kaikki oli valmiina. Hän laittoi itselleen teetä ja teki pari voileipää. Hänen täytyisi lähteä kotiin tunnin päästä. Hän istui tyhjillään olevaan pöytään katsomatta ympärilleen.
“Hei”, Noel sanoi ilmestyen tyhjästä ja istuen häntä vastapäätä. “Viimeinen aamiainen ennen kotiinlähtöä?”
“Joo”, Rosa sanoi lyhyesti ja joi teetään.
“Yritätkö polttaa suusi?” Noel sanoi kulmakarvat kohoten. Hänellä itsellään oli kahvikuppi, johon hän ei vielä edes ollut koskenut. “Vai onko sinulla vain noin kiire?”
“Minä olen tottunut”, Rosa sanoi.
Hetken he söivät hiljaisuudessa. Noel ei ollut kysynyt milloin Rosa palaisi, eikä Rosa sitä kertonut. Hän ei tiennyt vielä. Virallisesti hänen pitäisi käydä Celcenyssä yksi viikko kuukaudessa, mutta se vaihteli suuresti riippuen Rosan mielentilasta. Joskus hän oli innostuneempi välttelemään ja joskus taas yritti vain kestää kohtalonsa.
Rosan teemuki oli nopeasti tyhjä. Hän pyöräytti mukiaan kolmesti, ja Noel katsoi kiinnostuneena. Rosa toisti tutut rutiinit. Pyöräytys, väärinpäin, korva häntä kohden.
“Sinä ennustata?” Noel kysyi omituisella äänensävyllä.
Rosa ei vastannut. Hän katsoi mukinsa sisälle. Yhteisö oli kohdannut vihollisen. Hänellä olisi vaara tulevaisuudessa. Ja… hänellä olisi uusi ystävä tällä hetkellä. Hän ravisti mukia ja laittoi sen lautasen päälle, jotta kukaan ei voisi nähdä ennustustuloksia. Ne olivat aina henkilökohtaisia.
“Joo. Aloitin ehkä vuosi sitten. Se on ihan mielenkiintoista, vaikka tosi ahdistavaa”, Rosa sanoi. “Löysin ohjeet yhdestä kirjasta. Ainakin se vaikuttaa toimivan.”
“Sinä ennustat ilman sauvaa?” Noel tarkensi.
“Joo. Kuten juuri näit”, Rosa sanoi kuin yksinkertaiselle. Noel mumisi jotain vastaukseksi. Rosa katsoi häntä ehkä hieman pistävästi. Hän halusi kuulla, mitä Noel mietti. Noel vaikutti pohtivan hetken, miten sanoisi asiansa.
“Vain henkilöt, joiden voimat ovat heränneet, voivat ennustaa ilman sauvaa”, Noel sanoi hiljaa ja katsoi Rosaa silmiin.
“Minun voimani eivät ole heränneet”, sanoi Rosa totuudenmukaisesti.
“Kyllä ne ovat. Muuten sinä et voisi ennustaa. Jo vuoden ajan? Vau.” Noel pudisteli päätään.
